perjantai 30. joulukuuta 2016
maanantai 26. joulukuuta 2016
torstai 15. joulukuuta 2016
Uusi tatuointi!
Ääääk! Iiihhh! Jee!!!!
Mulla on vihdoin uusi tatska! \(^u^)/
Olin haaveillut uudesta tatuoinnista jo pidemmän aikaa. Oikeastaan aloin suunnitella sellaista melko lailla heti edellisen tatuointiaikani jälkeen, yli kolme vuotta sitten. Mutta noh, välissä olikin vauvan tekoa, synnyttämistä, vauvavuotta ja mitä näitä nyt oli. Tatuointihaaveet unohtuivat taka-alalle, sillä ajalle ja rahalle löytyi arvatenkin parempaakin käyttöä.
Muutama kuukausi sitten päätin kuitenkin herättää vanhan osan itsestäni takaisin eloon. Koska hemmetti vie, mähän rakastan kauniita tatuointeja! Miksi ihmeessä äidiksi tulon jälkeen mulla ei muka olisi enää varaa tai oikeutta säästää hieman rahaa sellaisen asian hankkimiseksi, joka tekee minusta onnellisen? Niinpä pistin synttärirahojani syrjään, sovimme Mikon kanssa etten tule tänä vuonna saamaan muuta joululahjaa ja lopulta etsin käsiini taitavan tatuoijan, joka kykenisi toteuttamaan unelmani todeksi.
Tiedättekö sen tunteen, kun jokin ennen hyvin selkeä -haave jää roikkumaan liian pitkäksi aikaa, ja yhtäkkiä sen toteutuminen alkaakin tuntumaan yllättäen mahdottomalta? Mulla tällainen haave oli uusien tatuointien hankkiminen. Vaikka olen jo monta vuotta tiennyt haluavani omistaa ihollani useita tatskoja, ajan mittaan niiden toteuttamisesta alkaa enemmän ja enemmän jänistää. Alkaa keksiä kaikkia hyviä ja huonompia tekosyitä miksi just nyt uuden kuvan hankkiminen on äärimmäisen epäsopiva ajankohta.
Ainiainen rahanpuute nyt on ollut tapetilla jo omilleen muutosta lähtien. Kyseinen aihe ei tunnu sammuvan meidän taloudessa vielä piitkään pitkään aikaan. Mutta aina jostain muusta voi säästää, jos sitä todella haluaa kasata isompaa pottia johonkin kallimpaan hankintaan. Rahan lisäksi olin jossain vaiheessa miettinyt etten voi hankkia tatujointeja käsieni alaosiin, sillä silloin ne näkyisivät työpaikalla hoitopuvun alta. Mutta tiedättekö mitä, sitten päätinkin että fuck it! Hoitoala on yksiä parhaiten työllistäviä aloja, missä työt eivät todellakaan tule lähitulevaisuudessa loppumaan kesken. Jos mä en (siveellisine) tatuointeineni kelpaa jonnekin paikkaan, pakkaan kimpsuni ja kampsuni ja menen muualle, niin yksinkertaista se on haha! :D
Itse uudesta tatuoinnista sen verran, että tekijänä toimi tällä kertaa Turun Skin Craft Tattoo:n Ville Mäki! :) Löysin kyseisen herran selaillessani instassa Skin Craftin Tuulan töitä. Meinasin ensin varata aikani Tuulalle, mutta sillä tämä oli erittäin kiireinen ja pitkälle bookattu taiteilija, päädyin katselemaan muidenkin kyseisen puljun artisteja. Aika nopeasti törmäsin Villeen ja ihastuin palavasti hänen tekemiin pistetyö-tatuointeihin. En ollut oikeastaan vielä päättänyt millaista tatuointia tarkalleen ottaen haluan. Halusin sen liittyvän luontoon ja mahdollisesti sisältävän kukkia, mutta vasta Villen töitä nähtyäni tajusin mitä olenkaan hakemassa!
Pistin silmääni erityisesti yhden Villen teoksista, ylhäällä olevan kuvan vasemmanpuoleisen tatskan. Tykästyin siihen niin kovasti, että heti sen nähtyäni pistin herralle viestiä haluavani itselleni jonkin saman tyylisen työn. Viestittelimme siinä jonkin aikaa ja kerroin toivomuksistani millaisia muutoksia ja yhtäläisyyksiä haluaisin omaan persoonalliseen luomukseeni. Ja niin maaginen tatuointipäivä vihdoin koitti, ja pääsin lopulta näkemään tämän minulle suunnitellun kauneuden. Aaaahhh! Rakastuin siihen heti ensisilmäyksellä enkä epäröinyt hetkeäkään haluanko sitä ihooni vai enkö.
Siellä me tänään vietimme yhdessä tiiviit neljä tuntia aikaa, Villen luodessa oikean käteni sisäsyrjään tätä kaunotarta.<3 Pakko myöntää tämän viimeisimmän tatskan olleen kipein tatuointini tähän asti. (Ellei toki aika ole kullannut muistoja, hehe.) Pahin paikka oli ehdottomasti ranteen alue, jota hakatessa tuntui kirjaimellisesti siltä kuin joku yrittäisi viiltää ranteeni auki. Lisäksi kipeää tekivät työn ääriviivat. Sen sijaan itse "pisteyttäminen", eli sivuissa olevat lehdet ja kukan varjostukset eivät oikeastaan tuntuneet kovinkaan pahalta. :')
Kaiken kaikkiaan olen äärimmäisen tyytyväinen lopputulokseen! Ja sitäkin enemmän olen onnellinen siitä, että kaikista epäilyksistäni huolimatta pysyin lujana ja toteutin tämän(kin) unelmani loppuun saakka! :'')
perjantai 9. joulukuuta 2016
perjantai 2. joulukuuta 2016
Ajatuksia tänään...
Viime yönä meillä heräiltiin odottamattoman monta kertaa. Perheen pikkuinen oksenteli sängyssään ja lakanat vaihtuivat useampaan otteeseen. Meidän vanhempienkin silmät joutuivat aukeamaan kerta toisensa jälkeen, vaikka juuri oli ehtinyt saamaan unen päästä kiinni. Oksennustautihan tästä vielä puuttui. Vieläpä juuri sinä viikonloppuna kun oli tarkoitus tehdä kaikenlaista kivaa ja pitkään odotettua.
Tyttö on ollut koko päivän kamalan voipuneena. Oksentelu on jäänyt sentään enää vain muutamaan kertaan, mutta sen tilalle nousikin lähes 39 asteen kuume. Ruoka ei maistu eikä edes herkuilla saanut suostuteltua tätä syömään. Isosta ja itsenäisestä tättähäärästä kuoriutui yllättäen itkuinen ja hellyydenkipeä vauva. Missään muualla ei kyennyt olemaan kuin äidinsä sylissä, joten vietimmekin lähes koko tämän päivän sylikkäin sohvalla halien ja Netflixiä katsellen. Vaikka kipeän lapsen näkeminen onkin yksiä surullisimpia hetkiä elämässä, muistin jälleen miten ihanaa on saada pitää tytärtäni sylissä. Otin jokaisesta sekunnista kaiken irti, tankkaen uhman aikana pois jäänyttä läheisyyttä ja tiedostaen että nyt on juuri se harva hetki kun pieni tyttöni vielä tarvitsee ja kaipaa minua. Tiedän niin varmasti tulevani vielä ikävöimään niitä pieniä hentoja käsiä ympärilläni ja sitä väsynyttä uneliasta katsetta. Tuntuu melkein jopa väärältä myöntää nauttineeni siitä, kun tyttäreni sairasteli sylissäni.
Tiedättekö mitä, olen tainnut lähiaikoina oivaltaa taas yhden totuuden elämästä. Nimittäin sen, että kaikki ne kamalimmat ja onnettomimmat käänteet ja tapahtumat elämässä ovat oikeastaan hyväksi. Ne järkyttävät ja surulliset tilanteet ovat niitä ainoita hetkiä kun omaa eloansa alkaa ajatella suuremmassa perspektiivissä. Painukoot hiiteen kaikki typerät koulustressit, ulkonäköpaineet, tuttavien sanomisten ylitulkitsemiset tai oikeastaan mikä vaan, millä ei todellisuudessa ole mitään väliä. Mitä järkeä on murehtia turhanpäiväisyyksiä vatsahaavaksi asti, kun elämässä on niin paljon kaikkea muuta, millä oikeasti ON väliä?
Lähivuosina olen päättänyt opetella elämään rennommin. En todellakaan hallitse sitä vielä, mutta toivon löytäväni vielä jonain päivänä sen ultimaattisen oman itseni zen-tilan, jossa voin rauhoittua ja keskittyä vain olemaan olemassa. Vaikka kaikenlaisia kuuluisia "elä hetkessä" -tyyppisiä mietelauseita onkin tullut kuultua vuosien aikana oksettavuuteen asti, joskus niihin samaisiin palaa itsekseen. Kappas, tätä jännittävää ja todellista tunnetta tuo ylikulutettu sanarykelmä todellisuudessa tarkoittikin. Ja siinä olikin itseasiassa melkoisen paljon järkeä.
Vaikka tämän ajatteleminen tuntuukin kamalalta, minä todella toivon, että jokaisen elämässä tapahtuisi jotain ikävää. Ja vieläpä aina sopivin väliajoin. Mielellään toki "vähemmän ikävää" kuin "enemmän ikävää", mutta ikävää kuitenkin. Sillä ilman niitä todellisia pysäyttäviä tunnepuuskia me helposti menetämme suunnan ja harhaudumme kaikkien turhien pinnallisuuksien vietäväksi. Joskus vain on pysähdyttävä miettimään mikä minä olen. Haluanko minä todella olla satunnaisten ärsykkeiden ohjaama hermoileva sätkynukke, vai joku joka osaa katsella elämän kuohuja nousemalla niiden yläpuolelle? En toki tarkoita, etteikö elämässä olisi lupaa tuntea, päinvastoin. Anna itsestäsi kaikki irti nauttimalla siitä, mitä todella rakastat. Ja toisaalta, turhaa stressata jotain mille ei mitään voi.
Tyttö on ollut koko päivän kamalan voipuneena. Oksentelu on jäänyt sentään enää vain muutamaan kertaan, mutta sen tilalle nousikin lähes 39 asteen kuume. Ruoka ei maistu eikä edes herkuilla saanut suostuteltua tätä syömään. Isosta ja itsenäisestä tättähäärästä kuoriutui yllättäen itkuinen ja hellyydenkipeä vauva. Missään muualla ei kyennyt olemaan kuin äidinsä sylissä, joten vietimmekin lähes koko tämän päivän sylikkäin sohvalla halien ja Netflixiä katsellen. Vaikka kipeän lapsen näkeminen onkin yksiä surullisimpia hetkiä elämässä, muistin jälleen miten ihanaa on saada pitää tytärtäni sylissä. Otin jokaisesta sekunnista kaiken irti, tankkaen uhman aikana pois jäänyttä läheisyyttä ja tiedostaen että nyt on juuri se harva hetki kun pieni tyttöni vielä tarvitsee ja kaipaa minua. Tiedän niin varmasti tulevani vielä ikävöimään niitä pieniä hentoja käsiä ympärilläni ja sitä väsynyttä uneliasta katsetta. Tuntuu melkein jopa väärältä myöntää nauttineeni siitä, kun tyttäreni sairasteli sylissäni.
Tiedättekö mitä, olen tainnut lähiaikoina oivaltaa taas yhden totuuden elämästä. Nimittäin sen, että kaikki ne kamalimmat ja onnettomimmat käänteet ja tapahtumat elämässä ovat oikeastaan hyväksi. Ne järkyttävät ja surulliset tilanteet ovat niitä ainoita hetkiä kun omaa eloansa alkaa ajatella suuremmassa perspektiivissä. Painukoot hiiteen kaikki typerät koulustressit, ulkonäköpaineet, tuttavien sanomisten ylitulkitsemiset tai oikeastaan mikä vaan, millä ei todellisuudessa ole mitään väliä. Mitä järkeä on murehtia turhanpäiväisyyksiä vatsahaavaksi asti, kun elämässä on niin paljon kaikkea muuta, millä oikeasti ON väliä?
Lähivuosina olen päättänyt opetella elämään rennommin. En todellakaan hallitse sitä vielä, mutta toivon löytäväni vielä jonain päivänä sen ultimaattisen oman itseni zen-tilan, jossa voin rauhoittua ja keskittyä vain olemaan olemassa. Vaikka kaikenlaisia kuuluisia "elä hetkessä" -tyyppisiä mietelauseita onkin tullut kuultua vuosien aikana oksettavuuteen asti, joskus niihin samaisiin palaa itsekseen. Kappas, tätä jännittävää ja todellista tunnetta tuo ylikulutettu sanarykelmä todellisuudessa tarkoittikin. Ja siinä olikin itseasiassa melkoisen paljon järkeä.
Vaikka tämän ajatteleminen tuntuukin kamalalta, minä todella toivon, että jokaisen elämässä tapahtuisi jotain ikävää. Ja vieläpä aina sopivin väliajoin. Mielellään toki "vähemmän ikävää" kuin "enemmän ikävää", mutta ikävää kuitenkin. Sillä ilman niitä todellisia pysäyttäviä tunnepuuskia me helposti menetämme suunnan ja harhaudumme kaikkien turhien pinnallisuuksien vietäväksi. Joskus vain on pysähdyttävä miettimään mikä minä olen. Haluanko minä todella olla satunnaisten ärsykkeiden ohjaama hermoileva sätkynukke, vai joku joka osaa katsella elämän kuohuja nousemalla niiden yläpuolelle? En toki tarkoita, etteikö elämässä olisi lupaa tuntea, päinvastoin. Anna itsestäsi kaikki irti nauttimalla siitä, mitä todella rakastat. Ja toisaalta, turhaa stressata jotain mille ei mitään voi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)