Mitä hankkia raskausaikana?

MY DAY 29.5.-17

Raskaus UPDATE

Vauvamasu!

Ihania Uutisia!

Matkani äidiksi, osa 2

Ei enempää lapsia

Auts. Kieltämättä hieman kirpaisi tuon otsikon naputtelu kirjaimista sanoiksi.

Nyt se sitten tapahtui. Nimittäin sinetti siitä, ettei meille ole näillä näkymin tulossa enempää lapsia. Ainakaan lähivuosina, ainakaan pienellä ikäerolla. Onhan tästä jo puhuttu vuoden päivät, ja päätöskin on ollut tehty usea kuukausi sitten. Siitä huolimatta liian pienet vauvavaatteet on tähän asti vain kerätty laatikkoon ja viety kellariin. Jätetty tietäen tai tiedostamatta ilmaan sellainen pienen pieni ajatus "mutta ehkä kuitenkin vielä joskus niille voisikin olla käyttöä".

Muutama päivä sitten havahduttiin siihen, että vauvakamoja alkaa kertyä meille oikeasti aika paljon. Neljä laatikkoa vievät jonkin verran varastotilaa, varsinkin kun olemme päättäneet olla hankkimatta enempää lapsia. Eilen vihdoin päätimme varata ensi viikoksi itsellemme elämämme ensimmäisen kirppispöydän Seesamista. Teimme tunnukset nettipalveluun, ja varasimme hyllypaikan viikoksi ja maksoimme varausmaksun. Helppoa. Miksei olla tajuttu tehdä tätä aikaisemmin?

Mikko haki laatikot kellarista yläkertaan ja minä aloin avaamaan niiden teippejä katsoakseni mitkä vaatteista haluaisin jättää muistoksi Taikan vauva-ajasta. Yhtäkkiä jokin murtaa rautarouvan kylmän-neutraalin perusilmeen. Tippa tulee linssiin, kun katselen niitä pikkuruisia 50-kokoisia minivaatteita ja nuuhkaisen sitä ihanaisen suloista vauvatuoksua. Katselimme juuri edeltävänä iltana Mikon puhelimeen tallentuneita vauvakuvia Taikan ensi viikoilta. Eikä, sillä oli just tää body päällä kun menimme kaikki yhdessä ensi kertaa vaunulenkille! Ja näitä potkuhousuja käytettiin, kun menimme juuri muutettuamme ensi kertaa kävelylle aurajoen rantaan! Voi haikeus. Tuntuu ristiriitaiselta kaivata niitä aikoja, sillä juurihan minä olen huokaissut helpotuksesta, että vauvavuosi on takana päin. Jatkan vastahakoisesti laatikoiden läpikäymistä, vaikka syvällä sisimmässäni haluaisin viedä ne takaisin kellariin. Tekisi mieli jättää ne kaikki. Ei ehkä seuraavalle lapselle, mutta ihan vaikka vain muistoksi. Yllätyn itsekin, miten kurjalta tuntuu ajatus rakkaiden vauvabodyjen luopumisesta, nyt kun ne saa käsiinsä hypisteltäviksi ja muisteltaviksi. Ajatuksen tasolla kaikki oli tuhannesti helpompaa. En kokenut kaipaavani asian suhteen minkäänlaista surutyötä, onhan tätä mietitty ja pohdittu monen monta kertaa yhdessä ja erikseen.

Raskausvaatteita. Ei vitsit miten paljon käytinkään tätä äitini hankkimaa Anita-merkkistä tukivyötä, vaikka olinkin varma etten viitsi hankkia sellaista enää parille viimeiselle kuukaudelle, kauheaa rahan tuhlausta. Eikä, nää raskausfarkut oli ihan parhaat! Miten ne voikaan olla vieläkin näin hyvässä kunnossa, vaikka tuntuu että asuin niissä 24/7? Löydän säkillisen käyttämättömiä 2-koon vaippoja ja pistän fb:n Turku-mammojen ryhmään ilmoituksen, että olisin valmis antamaan ne jollekin tarvitsevalle ilmaiseksi. Yksi nainen ottaa yhteyttä, sanoo tekevänsä niistä piakkoin synnyttävälle ystävälleen vaippakakun. Mahtavaa! Menevät nämäkin hyötykäyttöön, ajattelen. Löydään lähes käyttämättömiä imetysliivejä. Voisikohan joku haluta tällaisia? Rintapumppu, maidonkerääjät, rintakumit. Tuntuu liian intiimiltä jaettavaksi, vaikka toisaalta pumppukin maksoi uutena reilu viisikymmentä euroa, ja joku voisi saada sen minulta vähäistä käyttöä kokeneena vain kympillä.

Alunperinhän olimme suunnitelleet kaksi lasta, mielellään pienellä ikäerolla. Tietysti mietimme, että suunnitelma oli lähinnä haaveilua ja todellisuus selkenisi vasta kun tietäisimme mitä vauva-arki tuo oikeasti tullessaan. Meidän vauva oli melko tyytyväinen tyyppi alusta saakka. Siitä huolimatta väsyimme, riitaannuimme ja aloimme kaivata omaa tilaa. Vaikka ajatuksen tasolla haluaisinkin Taikalle sisaruksen, järjellä ajatellen tiedän etten yksinkertaisesti jaksaisi toista lasta ainakaan muutamaan vuoteen. Haluan kouluun, työelämään, entistä syvemmälle bändijuttuihin sekä tekemään kaikkea sellaista mitä vain isomman lapsen kanssa pystyy tekemään. Haluan kerätä voimiani ja toteuttaa unelmiani, nauttien harrastuksistani ja intohimoistani. Rakentaa persoonaani yhä vahvemmaksi ja kasvaa sen myötä ihmisenä sekä yksilönä. Toinen vauvavuosi ei vain tunnu just nyt mitenkään otolliselta ajankohdalta. Eihän se tarkoita ettei sellaista tulisi ikinä, mutta kyseinen päätös kuitenkin sotii alkuperäistä pienen ikäeron -haavettamme vastaan.

Olen huomannut olevani todella ristiriitaisissa fiiliksissä koko toisen lapsen politiikan kanssa. (Yhä edelleen, vaikka samaa aihetta pohdinkin jo vuosi sitten tässä posauksessa.) Vaikka kaikki edellämainitut vahvat tiedostetut päätelmät ajautuvatkin siihen, ettei meille tosiaankaan ole tulossa toista lasta, silti  toisinaan löydän itseni suremasta "täydellisen perheen" -ideani murenemisesta. Olin muodostanut ja rakentanut sitä päässäni pienestä tytöstä saakka, sillä meillä on sisarusteni kanssa seitsemän ja yhdeksän vuoden ikäerot ja olin aina toivonut olevamme saman ikäisiä. Tiedättekö, kun jokin ajatus on kylvetty syvälle aivoihin  jo lähes kymmeniä vuosia sitten, siitä vain on todella vaikeaa päästää irti.

Vauvat ovat ihania ja mä mielelläni ihastelen ja hoidan niitä, vaikka juuri nyt en haluakaan uutta omaa sellaista syliini. Taaperon kanssa kädet on tarpeeksi täynnä, ja nautin siitä että yhä enemmän pääsen tekemään lapsenhoidon rinnalla myös omia juttujani. Siitä huolimatta joskus innostun haaveilemaan pienestä sisaruksesta. Sellaisesta, jonka kanssa Taikalla olisi ihan omat lasten väliset juttunsa. Sellaista, jonka kanssa Taika voisi liittoutua ja perustaa oman jengin, ja olisi lapset ja aikuiset. Sellaista, jonka kanssa Taikalla ei olisi tylsää lähteä vanhempien kanssa talouskauppaan, koska olisi joku jonka kanssa olla samassa veneessä. Sellaista, joka ymmärtäisi tasan tarkkaan miltä tuntuu olla meidän lapsi ja voisi olla läheinen ja läsnä koko elämän ajan. Sellaista, jonka kanssa Taikaa sitoisi muukin yhteys kuin ystävyys tai kumppanuus, joka olisi tehty samasta lihasta ja verestä.

Ensi maanantaina vauvatavarat lähtevät kuitenkin kiertoon. Kirpparipaikka on varattu ja maksettu. Asia on päätetty ja perusteltu. Kun pyysin Mikkoa eilen lohduttamaan minua, tämä vastasi että ainahan niitä uusia vaatteita saa kaupasta, jos tarve vaatii. Niiiin....

Lapsettomuudesta(ko?)

(Kyseisen tekstin sisältö ei välttämättä sovi lapsille, K18)

Kuva

Kuten moni tätä blogia lukeva jo tietääkin, meillä on reilun vuoden ikäinen tytär. Siitä ette kaikki kuitenkaan tiedä, ettei lapsen saaminen ollut meille niin itsestäänselvää mitä se on monelle muulle nuorelle parille. Kun jätimme ehkäisyn pois, odotimme tulevani heti raskaaksi, tai ainakin viimeistään muutaman kuukauden päästä. Eihän siinä nyt mitään ongelmia pitäisi olla, kun kumpikin ollaan nuoria ja terveitä. Eihän sellaista sattuisi meille.

Aihe oli ja on vieläkin minulle hieman arka. Emme ole erityisemmin mainostaneet tästä tutuille, ja oikeastaan siitä tietävät vain äitini ja muutama läheinen ystävä, jotka tiesivät että olimme silloin yrittämässä raskautta. Muutamalle urpolle "Olikos tää muksu suunniteltu?" -kysyjälle saatoin joskus vastata että "Kyllä on. Sitä on itseasiassa yritetty saada alulle vuoden päivät." Jotenkin ala-asteen lopulta saakka päähän taottu ajatus, "jos ei käytä ehkäisyä, tulee vauvoja" ei jättänyt pienintäkään epäilystä etteikö se joskus olisi toisin. Niin, no niillä jollain vanhemmilla pareilla saattaa sitten olla ongelmia, kun myöhemmällä iällä alkavat suunnitella perheenlisäystä, ajattelin. Aina ei kuitenkaan mene niin kuin oli suunnitellut. Toisinaan elämä yllättää.

Tämän tekstin tarkoitus on rohkaista ja tukea muita samassa tilanteessa olevia henkilöitä, sillä muistan miten itse kahlasin aikoinaan läpi joka ikisen netistä löytyneen tarinan tahattomasta lapsettomuudesta ja siitä miten siihen oltiin onnistuttu löytämään ratkaisu.

Kaikki alkoi siitä kun jätin e-pillerit rutinoituneesta aamutoimesta poiketen hyllyyn. Olimme jo pitkään jutelleen miehen kanssa, että yhteinen vauva olisi ihana ja haluttu lisä perheemme kokonaistamiseksi. Olimme molemmat aina haaveilleet lapsista ja perheestä, ja siinä aika tuntui olleen kypsä uuden askeleen ottamiseen. Molempien koulut olivat vielä kesken, mutta päätimme siitä huolimatta olevamme valmiita uuden tulokkaan saamiselle. Pillerit roskiin ja eikun peitot heilumaan!

Ensimmäisen yritys-kuukauden päätteeksi raskaustestit odottelivat jo valmiiksi kaapissa. Kuukautiset kuitenkin yllättivät odottamatta tulollaan. Niinkuin kävi myös kuukauden päästä, ja sitä seuraavana kuukautena. Ennen jokaista aikuisten illanviettoa oli kuitenkin tehtävä testi, ihan vain varmuuden vuoksi, ettei vain tulisi nautittua kiellettyä alkoholia "siunatussa tilassa". Juotavista kieltäytyminen ja nihkeily kun olisi ollut outoa ja epäilyttävää, varsinkaan kun ei edes ollut vielä raskaana. Sovimme miehen kanssa alusta saakka ottavamme koko homman kanssa rennosti. "Ei oo sit mikään kiire! Tulee jos on tullakseen!" ja sen sellaiset mantrat hoettiin toisillemme kerta toisensa jälkeen, kun tikulle piirtyi kahden sijaan yksi ja seuraavana päivänä menkat taas alkoivat. Ei haluttu huolestua asiasta. Onhan se nyt normaalia, että yrittämiseen menisi oma tarvittava aikansa. Puoli vuotta yrittämistä on ihan tavallista, varsinkin jos kyseessä on pitkä parisuhde ja naisen elimistö on "tottunut" miehen sukusoluihin.

Kuva

Noin neljän kuukauden jälkeen alkoivat epäröivät ajatukset kuitenkin hiipiä hiljalleen mieleeni. Mikäköhän siinä mättää? Entäs jos jommassa kummassa meistä on joku ongelma? Tehdäänkö me tää homma jotenkin väärin? Voiko tän homman muka tehdä väärin?! Aloin googletella kaikkia mahdollisia keinoja, miten hedelmöittyminen voisi onnistua paremmin.

- Ovulaatiotikut kertovat, milloin on hedelmällisin päivä tulla raskaaksi.
- Tietyissä asennoissa painovoima auttaa siemennesteen etenemistä haluttuun suuntaan.
- Foolihappo -lisän syöminen edistää hedelmällisyyttä ja on hyväksi myös raskaana ollessa.
- Tiettyjen ruoka-aineiden sanotaan lisäävän hedelmällisyyttä.
- Itse lisääntymisaktia on hyvä harrastaa juuri ennen ovulaation ajankohtaa, johon on suotavaa parin päivän ajan "säästellä" siemennestettä, jotta mahdollisimman moni siittiö olisi mahdollisimman laadukas. Mutta toisaalta...
- Ovulaation aikaan on kuitenkin hyvä yrittää lasta useana iltana, jotta varmasti irronneen munasolun aikana paikalla olisi odottavia siittiöitä.
- Erityisesti naisen olisi suotavaa kuntoilla ja liikkua sekä syödä terveellistä ja monipuolista ruokaa.
- Stressi voi todellakin haitata raskautumista, joten paras tapa tulla raskaaksi olisi vain "unohtaa" suorituskeskeinen vauvan tekeminen kokonaan.

Phuuhh.. Ainakin minun korviini nuo erinäiset ohjeet olivat paikoitellen hyvinkin ristiriitaisia keskenään, ja osittain niiden toteuttaminen saattaa käydä hyvinkin vaikeaksi. Esimerkiksi tuo stressi-kohta, jota ei opiskelujen ja harjoittelujen täytteinen (eli valmiiksi stressaava) elämä ainakaan helpota, kun alkaa murehtia onkohan sitä mahdollisesti lisäksi viallinen lisääntymään. Voin kuitenkin sanoa, että lähes kaikkia ohjeita tuli testattua, kunnes jossain vaiheessa alkoi iskeä se ihan oikea uskon puute koko hommaan.

Puolen vuoden jälkeen petipuuhistakin lähtee maku, kun kaiken touhuamisen tarkoitukseksi muodostuu vain yksi ja ainoa selkeä tavoite: vauva. Ovulaatioita odotetaan kuin kuuta nousevaa, ja kalenteriin merkataan ylös ne päivät, jolloin makkarin puolella pitäisi tapahtua. NIINPÄ, miettikääpä miten karseaksi alkaa hommat ajautua tässä vaiheessa, kun seksistä tulee pakkopullaa eikä hetken mielijohteesta syntyvää, kuplivan rakkauden ja lemmen osoitusta! Siinä vaiheessa ei kuitenkaan halua enää menettää yhtään mahdollista hyvää irronnutta munasolua, ja jättää sen kuukauden mahdollisuus käyttämättä. Jos jonain potentiaalisena kalenteri-iltana tilanne jääkin syystä tai toisesta käyttämättä, iskee jäätävä morkkis. Kun menkat jälleen alkavat, niistä alkaa syyttämään itseään. Olisi vain pitänyt yrittää enemmän! 

Kuva

Kun netistä tilattu ovulaatiotikkujen tukkupaketti alkoi lähenemään loppua, eikä raskaustestissä ollut vielä näkynyt edes yhtään haamuviivaa (kyllä, tässä vaiheessa kaikki termistö oli jo hallussa), iskee oikea huoli siitä, miksei tämä "luonnollinen elämän jatkumisen prosessi" tahdo meillä toimia. Kaivan netistä kaikki mahdolliset lapsettomuusblogit ja haen niistä lohtua. Etsin tietoa, miksei joskus se "itsestäänselvä" raskautuminen onnistukaan, vaikka kaiken pitäisi olla kunnossa. Avaudun asiasta äidilleni, mutta tämän lausahdus "kaikille pareille ei vain suoda lasta" ei kuulosta yhtään lohduttavalta. Lueskelen, että joillakin raskaaksi tuleminen voi hyvinkin kestää sen kahdeksan kuukauden ajan, vaikka mitään varsinaista syytä siihen ei tahdokaan löytyä. Joidenkin naisten kuukautiskierto menee e-pillereiden vuoksi niin sekaisin, että sen tasaantumiseen menee useampi kuukausi, jolloin kropan hormonitoiminnan normalisoitumisessa menee oma aikansa. Uskottelen itselleni, että meilläkin on kyse vain siitä. Kun kuitenkin yhdeksän kuukauden pykälä täyttyy, toivo hiipuu kovaa vauhtia kohti nollaa.

Jos olisin heti yrittämisen alussa tullut raskaaksi, meillä olisi nyt vauva. Tuntuu pahalta ajatella, että kaiken logiikan mukaan minun kuuluisi jo olla raskaana. Katkeruutta eivät auta sukulaisten vastasyntyneet vauvat, eikä tuttavien raskausuutiset, vaikka pariskunta on tuntenut toisensa vähemmän aikaa mitä me olemme miehen kanssa yrittäneet tehdä yhteistä lasta. Epäreilua! Ei haikaralähetys-jonoa voi noin vain ohittaa! Meidän olisi kuulunut olla ennen teitä! Hävettää olla tällainen, vihainen ja kamala, mutten voi tuntemuksilleni mitään. Kaupat ja kadut tulvivat raskaana olevia, hehkuvia naisia. Erityisen ärsyttävää on nähdä sellaisia, joilla on mukanaan myös pieni lapsi. Se odottaa jo TOISTA muksua! Vaikka tuo ensimmäinenkin on vaikka kuinka pieni! Tiedän ettei toisten onni ole meiltä pois, mutta tuntuu silti pahalta jäädä itse ilman sitä suurinta toivomaansa ja pitkään odottamaansa palkintoa, kun toisilla tuntuu onnistuvan heti ensimmäisestä päähänpistosta, yhdestä ainoasta kerrasta. Isovanhempien vihjailut "Koskas teiltä saadaan kuulla vauvauutisia?" kiukuttavat. Tekisi mieli huutaa vastaan "TÄSSÄ SITÄ KUULKAAS OLLAAN JO JONKUN AIKAA YRITETTY!" mutta päädyn olemaan hiljaa ja niellä kyyneleeni yhtenä isona palana kurkusta alas.

Tulee syksy ja vuosipäivämme alkaa lähestyä. Ei, ei seurustelumme tai kihlautumisemme vuosipäivä. Alkaa täyttyä vuosi siitä, kun me aloimme toivoa vauvaa ja jätimme ehkäisyn pois. Masennus valtaa mieleni. Missään ei ole mitään järkeä ilman vauvaa. En halua elää tällaista elämää, sillä tiedän minun olevan luotu äidiksi. Kaamoksen lisäksi valo tunnelin päässä alkaa himmetä. Vuosi yrittämistä tarkoittaa sitä, että voi hakeutua lapsettomuushoitoihin. Vuosi yrittämistä todella tarkoittaa sitä, että jokin meidän työkaluissa on pielessä. Itkettää lukea lapsettomien naisten blogeja, mutta vain niistä koen saavani ymmärrystä. Alkaa pelottaa, että meidänkin kohtalomme on joutua kokemaan hormonihoitoja, inseminaatioita ja hedelmöityshoitoja. Tiedän että on tullut aika mennä lääkäriin, mutten uskalla kuulla sitä mahdollista tuomiota, joka saattaa olla kohdallamme kohtalokas. Mitä jos me ei vain voida saada lapsia? Koskaan? Ikinä? Ollenkaan? Mitä jos lääkärikäynnin myötä se pieninkin toivo viedään meiltä pois?

Eräänä päivänä kerään rohkeuteni nyrkkiin ja päätän varata ajan gynekologille. Saan äitini sponsoroimaan ajan yksityiselle, jonne pääsisi nopeasti ja saisi mahdollisimman kattavan tutkimuksen. Istumme miehen kanssa odotusaulassa ja pidetään toisiamme kädestä. Sydän hakkaa, mutta yritän olla rauhallinen ja hyväntuulinen oma itseni. Mukavan naislääkärin vastaanotolla kerron ensin kummallisista alavatsakivuista, joita olen kokenut pillereiden lopettamisen jälkeen. Keskustelemme kivuista ja lääkäri kertoo niiden saattavan johtua monesta tavallisesta syystä, kuukautisista, ovulaatiosta ja sen sellaisesta. Lopuksi hän kysyy, olisiko minulla vielä jotain mistä haluaisin keskustella. "No tuota, joo... Ollaan nyt vuoden ajan yritetty miehen kanssa raskautta. Tuloksetta..." Sen sanominen ääneen tuntuu vaikealta. Jokaisen sanan ulos pusertaminen on työlästä, mutta lopulta kun kaikki oli sanottu, tuntui kuin suurenmoinen taakka olisi lähtenyt harteiltani. Lääkäri toteaa, että toisilla raskautumiseen menee enemmän aikaa kuin toisilla. Hän kirjoittaa lähetteen lapsettomuustutkimuksiin, mutta sanoo ettemme kiirehtisi. "Odotelkaa rauhassa ja menkää sinne vaikka tammikuussa, vuoden vaihduttua. Jos ei siihen mennessä ole vielä tärpännyt." Hän ultraa munasarjani ja tarkistaa ettei niissä ole mitään vikaa. "Kaiken pitäisi olla kunnossa. Tuossa näkyy komea kypsyvä munasolu, joka on seuraavaksi irtoamassa."

Tuntuu helpottavalta kuulla että olen terve. Eihän se tietenkään vielä tarkoita sitä, että lapsen saaminen olisi taattua, mutta pieni osavoitto kuitenkin. Kerron miehelle kuulumiset ja lähdemme tyytyväisinä kotiin. Mapitamme huolellisesti lapsettomuustutkimusten lähetteet, mutta päätämme vielä odottaa. Miestä alkaa huolestuttaa, mitä jos vika onkin hänessä? Ajatus tuntuu hänestä kamalalta, mutta toisaalta siittiöiden kanssa pelaaminen on usein yksinkertaisempaa kuin munasolujen, joten näin päin ongelma olisi "helpompi". Toivoa ei kuitenkaan ole vielä menetetty, sillä lääkärin kannustavat sanat saavat meidät uskomaan luonnolliseen raskauteen.

Kuva

Lähes harrastukseksi muodostunut jokapäiväinen nettiselailuni tuottaa uuden päähänpiston. "Hei, mä tilaan meille tällasen. Se on joku liukuvoide, joka auttaa sperman kulkemista munasolun luo ja parantaa siittiöiden selviytymistä." Miehen mielestä tuote kuulostaa humpuukilta, mutta keskustelipalstalla joku sanoo sen toimivan. Pre-Seed -voide saapuu postissa ja menee heti kokeiluun. Voidetuubi näyttää kauhean pieneltä. Eihän tätä ohjetta noudattaessa sitä riitä edes ensi kuulle! Kiroan, että taas taisi pari kymppiä lähteä taivaan tuuliin, mutta tulipahan sitten kokeiltua tätäkin.

Ovulaatio tulee ja menee. Ollaan tyytyväisiä, että "hommat tuli hoidettua", vaikka jonain iltana ei niin olisikaan kiinnostanut. Kuukautiskierron lopulla alkaa taas piinan hetket. Jokaisella vessareissulla jännittää, näkyykö vessapaperissa punaista, ollaanko me taas feilattu. Eräänä iltana minusta tuntuu kummalliselta. Tiedän, että raskaustesti kannattaa tehdä aamuisin, jotta virtsan HCG-arvo olisi mahdollisimman korkea, mutta jostain syystä menen vessaan, nappaan raskaustestin, pissaan purkkiin ja upotan siihen tikun. Rutiininomainen toimenpide sujuu ulkomuistista, mutta ilmassa leijuu omituista jännitystä. Ei tässä vaiheessa kiertoa edes mitään voisi vielä näkyä! Mitä hemmettiä sä nainen taas sekoilet? Kiusaat vain itseäs näillä ainiaisilla raskaustesteillä! -ajattelen.

Yritän olla katsomatta testiä, ennen kuin tuloksen pitäisi olla valmis. Siitä huolimatta päädyn tuijottamaan kontrolliviivan viereistä tyhjää tilaa. Mitä jos siihen kuitenkin ilmestyy jotain? Hetken päästä joudun hieromaan silmiäni. Olen näkevinäni jotain, mitä en ole vielä koskaan ennen tuossa kohtaa nähnyt! MIKÄ TOI ON? Onko se joku haamuviiva?! Kuvittelenko mä vaan? Onko siinä jotain?! Kävelen häkeltyneenä miehen luokse olohuoneeseen. "En tiiä voiko tää olla totta mutta tässä on ehkä haamuviiva!" Tuijotetaan yhdessä testiliuskaa emmekä ole uskoa silmiämme. Siinä todella on viiva! Kaksi viivaa! Olen raskaana! 

Tunne oli aivan uskomaton! Kaiken sen odottamisen jälkeen ei osannut odottaa, että jonain päivänä minäkin saisin vihdoin tehdä positiivisen raskaustestin. Meidän kohdallamme emme koskaan saaneet tietää miksi raskautuminen antoi odottaa itseään niin kauan. Yritimme vauvaa yli vuoden verran, mutta lopulta raskaus alkoi itsestään, ilman minkäänlaisia hoitomuotoja. Aikaisemmin mainitsemani Pre-Seed -voide saattoi olla kysymyksiemme vastaus, vaikka todellista laitaa emme siitä tiedä. Ehkä voiteen kokeileminen ja raskautuminen oli vain yhteensattuma? Tai sitten se ei ollut.

Kuva

Olin alunperin päättänyt jättäväni tämän minulle aran aiheen blogini ulkopuolelle, mutta muutama päivä sitten koin tarvetta kirjoittaa siitä sittenkin. Ehkä joku saa tarinastani lohtua tai jopa apua? Mikä voikaan olla tärkeämpää kuin oman onnen jakaminen myös muille? Meidän piinaava "lapsettomuus"-vuosi sai lopulta helpon ja onnellisen lopun ja voin vain nostaa hattua kaikille niille pariskunnille, jotka joutuvat taistelemaan oman onnensa puolesta useita vuosia. Jos jotain omasta kokemuksestani pääsin kuitenkin oppimaan, niin sen, ettei lapsia todellakaan tehdä vaan niitä saadaan. Raskaaksi tuleminen tuntui lottovoitolta, ja sitä arvosti aivan erilaisissa sfääreissä kuin jos olisin pamahtanut paksuksi heti ensi yrittämällä.

Jos joku tätä kirjoitusta lukeva on kokenut saman kuin minä, kuulisin mielelläni teidän tarinoitanne lapsettomuudesta tai "lapsettomuudesta" ja siitä, miten löysitte ongelmaanne ratkaisun. Toivotan myös lämpimästi onnea kaikille niille, joiden yritys on yhä käynnissä. Alkää menettäkö toivoanne, sillä tavalla tai toisella teidänkin vauva tulee lopulta löytämään kotiin.<3


(Postauksen neljä ensimmäistä kuvaa on lainattu netistä. Kuvien alla on linkit niiden lähteisiin.)

Halutaanko me lisää lapsia?

Olen aina tiennyt haluavani lapsia. Asia ei ollut edes millään lailla yksi vaihtoehdoista, sillä tehdäkö lapsia vai ei -punnitsemisen sijaan nuorempana lähinnä murehdin miten saisin koskaan korkeakoulututkintoa, kun naisen ihanneikä synnyttää on 21-vuotta? Aika naurettava ajatus mutta kappas, juuri senhän ikäisenä minä sitten erikoiseni synnytinkin. :'D

Mikonkin kanssa oltiin alusta saakka kumpikin sitä mieltä että jos ja kun lapsia sitten joskus ryhdytään tekemään, niitä ei ikinä jätettäisi siihen yhteen. Sisaruksia on oltava, eikä perhe vain tunnu perheeltä ellei siinä ole vähintään neljä jäsentä, pohdimme.

Tultuani raskaaksi lapsi-aiheesta alettiin keskustella vapaamuotoisemmin myös muiden sukulaisten ja ystävien kanssa. Yleisestihän perheen lapsiluku on yllättävä tabu, josta ei oikein saisi udella tai ainakaan kritisoida sen suuremmaalla tavalla. Toisilla lapsia sikiää kuin rikkaruohoa kasvimaalla, eikä neljäskään muksu vielä tunnu liialta. Sukulaiset alkavat pyöritellä silmiä, vihjailla ehkäisyn olemassaolosta ja painottaa muka-huomaamattomasti "Kai nyt TÄMÄ on sentään sitten viimeinen, hehheh". Kun taas toisilla lapsia ei tehdä ollenkaan, jolloin mummot ja mammat alkavat muutaman yhdessäelo-vuoden jälkeen udella koskas niitä pieniä töppösiä saisi alkaa jo kutoa.

Ainakin jälkimmäistä ollaan koettu sukulaisten kohdalla joskus itsekin, mutta ensimmäistä ei ainakaan vielä. Ja toivottavasti ei koskaan.

Kolmas sektori onkin kysymys jo yhden lapsen tehneille vanhemmille "No koskas ajattelitte tehdä toisen?" Mahdollisista tulevista sisaruksista minulta kysyttiin ensimmäisen kerran jo ollessani raskaana, mutta silloin aihe tuntui vielä melko kaukaiselta. Saisi nyt edes tämän yhden toimitettua maailmaan turvallisesti. Katsotaan sitä sitten uudelleen... Sitten kysymystä alkoi sadella uudestaan Taikan JUURI SYNNYTTYÄ. Huoh... Ymmärrän kyllä ihmisten kiinnostusta, mutta herran jumala, kuka hullu oikeasti alkaa miettiä uutta lasta HETI ensimmäisen synnytettyään?? Voin sanoa etten ainakaan minä rikkinäisellä haarusvälillä, jolla ei pystynyt edes istua saatikka käydä vessassa. (Anteeksi aiheuttamistani mielikuvista.) Mieli huusi EI KOSKAAN, mutta kysyjille vastattiin Öhh, kaatsotaan sitä sitten myöhemmin, tekohymyn saattelemana.

Olin koko ajan ajatellut palaavamme sisarus-dilemmaan vasta sitten joskus Taikan ollessa ainakin vuoden ikäinen, kunnes noin kuukausi sitten havahduin ajatukseen. Jos nyt tulisin raskaaksi, Taika olisi jo reilun vuoden ikäinen uuden vauvan synnyttyä! Yli vuoden! JOS tulisin nyt raskaaksi (mikä ei siis ole periaatteessa edes mahdollista, koska kierukka). Jos alkaisimme nyt yrittää raskautta, luultavasti en ainakaan pariin kuukauteen edes tulisi raskaaksi, koska hormonikierukan aiheuttamat hormonisekamelskat asettuisivat aloilleen vasta muutaman kuukautiskierron jälkeen. Aikaisintaan. Tai sitten siihen menisi usea kuukausi, jopa vuosi, koska viimeksikään asiat eivät tapahtuneet heti sormia napsauttamalla. Jos siis NYT alkaisimme yrittää uutta raskautta ja siihen menisi vaikkapa vuosi, Taika olisi uuden vauvan synnyttyä jo YLI KAKSI VUOSIAS!?

Kysymys kuuluukin, jos haluamme lisää lapsia, haluammeko heidät pienellä ikäerolla? Minulla itselläni on kaksi siskoa, joista toinen on seitsemän vuotta vanhempi ja toinen yhdeksän vuotta nuorempi. Pienestä saakka toivoin saman ikäistä sisarta ja olin kateellinen niille, joilla sellainen oli. Miten siistiä olisi ollut saada perheen sisältä iältään läheinen leikkikaveri, jonka kanssa jakaa samat kiinnostuksen kohteet vuodesta toiseen ja kasvaa yhdessä aikuisiksi! Jo lapsena päätin että omilla lapsillani tulee olemaan vain pari hassua vuotta ikäeroa.

Jos siis haluaisimme ns. varmistaa Taikan saavan sisaruksen pienellä ikäerolla, meidän pitäisi aloittaa sisaruksen yrittäminen NYT! O________O' Siis nyt! Oikeasti?? Aaaaaa ahdistaaa! Olen koittanut pohtia tätä asiaa usealta kantilta enkä todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Näkökulmia on niin paljon, että niiden listaamiseenkin menee aikaa, puhumattakaan itse päätöksen tekemisestä.

Hyviä puolia:

• Pienellä ikäerolla lapsilla olisi aina toisistaan leikkikavereita. Yhteiset perhematkat ja juhlat eivät olisi koskaan lapsille kuolettavan tylsiä, koska he voisivan viihtyä niissä keskenään eivätkä joutuisi tyytymään aikuisten tai liian eri-ikäisten sisarusten seuraan.
• Nyt kun Taikan pikkuvauva-ajasta ei olisi vielä kovin kauan aikaa, olisimme tavallaan tottuneita huonosti nukutuihin öihin ja työ menisi vähän niinkuin vanhasta tottumuksesta eikä siihen tarvitsisi totutella pitkän tauon jälkeen uudestaan.
• Meillä olisi yhä säästössä suurin osa Taikan pieneksi jääneistä vaatteista ja vauvanhoitotarvikkeista.
• Lasten kasvaessa kumpikin käsittelisi samoihin aikoihin samoja asioita, eikä  perheessä tarvitsisi kokea lasten ikävaiheista johtuvia ristiriitoja. Tarkoitan, ettei toinen olisi pahimmassa teinimurkku-vaiheessa ja toinen opettelemassa pissaamista pottaan. Voitaisiin koko perhe keskittyä kerralla yhteen lapsuuden vaiheeseen ja siirtyä sitten seuraavaan.
• ...ja kun molemmat olisivat vanhempia, olisimme vanhempina nopeammin "vapaita" tekemään lapsettomia asioita. :'D Kuulostipa karulta, mutta tajusitte varmaan mitä tarkoitan.
• Taika on äärimmäisen ihana vauva, ja hänen maailmaan tuottaminen on ollut elämäni parhaimpia päätöksiä.<3 Samoin vauvana hän on ollut suhteellisen helppohoitoinen ja uskoisin että melko suurella todennäköisyydellä myös mahdollinen sisarus voisi mennä saman kaavan mukaan. Jos nyt sisaruksen hankkiminen arvelluttaa, niin myöhemmin tulisin mitä luultavammin hurraamaan päätöksen parhautta samalla tavalla kuin Taikankin syntymää.

Erinäisiä väittämiä:

• Jos perheessä on vain yksi lapsi, siitä kasvaa egoistinen kakara. -Väärin! Ei voi yleistää, koska riippuu todella paljon ihmisestä. Perheen ainokaisesta voi kasvaa itsekeskeinen monsteri, joka on tottunut saamaan kaiken huomion sekä tahtonsa läpi koko ikänsä, mutta on myös erittäin hyväsydämisiä ihmisiä, joilla ei ole koskaan ollut perheessä muita sisaruksia.
• Pienellä ikäerolla sisarukset tappelevat enemmän. -Ei välttämättä! Tunnen paljon iältään läheisiä sisaruksia, jotka ovat läpi elämän olleet toistensa bestiksiä tai vähintäänkin toisilleen tärkeitä ihmisiä johon voi koska tahansa tukeutua ja kertoa sellaista mitä ei kertoisi kenellekään muulle. Sitäpaitsi, suuri ikäero ei estä sisaruksia riitelemästä. ...jos he edes löytävät jotain yhteistä aihetta riideltäväksi eivätkä elä täysin eri maailmoissa...
• Pienellä ikäerolla syntyneitä lapsia on megarankkaa hoitaa ensimmäisten vuosien ajan. -Totta. Ja itseasiassa tämä onkin ehkä suurin kynnys minkä ainakin minun pitäisi hyväksyä, jos päätämme yrittää toista. Toisinaan on päiviä kun Taikan hoito on ihanaa ja helppoa, mutta toisinaan yhdenkin lapsen perustarpeiden hoitaminen tuntuu ylitsepääsemättömältä. Erityisesti silloin kun päällä on mystinen kiukkupäivä. En halua edes kuvitella miten sellaisena hetkenä pystyisin ikinä hoitamaan kiukkuvauvan lisäksi toista mukulaa. Puhumattakaan jos KUMMALLAKIN sattuisi olemaan kiukkupäivä! Huh!
• ...mutta vaikeat ajat kestävät vain ne pari ensimmäistä vuotta. -Niin... Siinäpä dilemma. Kaikkea ei voi ajatella vain sen hetkisesti, vaan toisinaan on mietittävä myös tulevaisuutta. Jos haluaa pienen ikäeron sisarukset, siitä on maksettava hintansa. Ensimmäiset vuodet ovat rankkoja, mutta loput sen jälkeiset olisivat kivempia ja helpompia, jonka jälkeen lasten teko olisi kaukana menneisyydessä koska kaksi lasta on hyvä määrä. :D Tai niin ainakin vakuutan itselleni...

Huonoja puolia:

• Suoraan sanoen minua ei _ollenkaan_ kiinnostaisi olla nyt raskaana. Ei tippaakaan. En ikävöi suurta ja epäkäytännöllistä mahaa, pahoinvointia, närästystä, ja niitä KAIKKIA ärsyttäviä raskausoireita joita minulla viime raskaudessakin oli. Minulla ei siis ole minkäänlaista vauvakuumetta tai mitään vastaavaa kaipuuta pikkuvauva-aikaan, ja olenkin lähinnä ollut helpottunut että rankin osuus on vihdoin ohi. Sisaruksen hankkiminen on siis tällä hetkellä täysin rationaalista ajattelua tulevaisuudesta ja elämämme tavoitteista pidemmällä tähtäimellä.
• Tällä hetkellä kiinnostaisi enemmänkin laihdutus, treenaaminen, oman vanhan kropan takaisin saaminen, vapaantuneempi elämä, jona pääsisin toisinaan juhlimaan ja "olemaan nuori" unohtaen hetkeksi äidilliset velvollisuudet ja keskittyä rentoutumiseen.
• En tiedä olisinko valmis juuri nyt niin suureen sitoutumiseen, sillä yksi lapsi on VAIN yksi lapsi, kun taas kahdessa lapsessa on tuplasti enemmän hoidettavaa. Kahta lasta ei voi noin vain jättää mummulaan hoitoon tai käydä niiden kanssa pikaisesti kaupassa. Kahden lapsen kanssa asioita joutuu suunnittelemaan ja järjestelemään tuplasti enemmän, vaikka jo nyt lähteminen yhtään minnekään tuntuu valtavalta vaivalta.
• TUPLAVAUNUT. =___='' Maailman levein ja epäkäytännöllisin kapistus! Tai siis, ei tietenkään epäkäytännöllinen kahden lapsen kuskaamisessa, mutta kaikessa muussa sitten joo... Miten ihmeessä niiden kanssa puikkelehditaan kaupassa vaaterekien ympärillä tai mahdutaan kulkemaan vanhan kaupungin kapeilla kävelykaduilla??

Puhun paljon minä-muodossa, mutta keskusteltuamme aiheesta useaan otteeseen Mikon kanssa totesimme suurimman taakan painottuvan kuitenkin minun harteilleni. Vaikka päätös on tietysti yhteinen, MINÄ olen meistä se, joka joutuisi taas raskaanaolevaksi valaaksi, minä joudun pusertamaan muksua sisältäni ja minä tulen olemaan se joka hoitaa lapsia kotona silloin kun Mikko on töissä. Eli siis, ensisijaisesti minun pitäisi hyväksyä ajatus omassa päässäni ennen kuin voisimme tehdä yhteisen myönteisen päätöksen yhdessä.

Tiivistettynä ongelmani on päättää

a) Kun haluamme kumpikin todennäköisesti enemmän kuin yhden lapsen ja liemessä tässä jo kuitenkin ollaan, niin pitäisikö sitten vain "kärsiä" muutama vuosi ja tehdä toinen muksu heti perään vaikei se erityisemmin innostaisi? Vai

b) Odottaa oikeaa hetkeä, kun iskisi vauvakuume ja uuden vauvan kaipuu, jolloin mitään vaihtoetoja ei tarvitsisi edes punnita? Ja kestäisikö suoraan sanottuna pääni sitä että kotona olisi 24/7 kaksi pientä lasta? Toisaalta, jos päädymme odottelemaan "oikeaa hetkeä" vielä vuosia ja itse vauvan tekoonkin menee hupsistakeikkaa vielä yksi ekstravuosi, niin siinähän onkin jo aivan liian iso ikäero mitä kukaan olisi toivonut. :/

Eli siis, nyt jos koskaan kaipaisin teiltä neuvoa ja mielipiteitä! Olen ajatusteni kanssa aivan solmussa enkä tiedä mitä tehdä. :( Kertokaa kommenttiboksissa tai muulla tavoin ajatuksianne aiheesta tai kommentoikaa muuten kysymyksiä:

- Millaisia kokemuksia teillä on sisarusten välisestä pienestä ikäerosta, äidin tai lapsen kannalta?

- Onko järkevintä ajatella nykyhetkeä vai elämää pidemmällä tähtäimellä?

- Mikä on teidän käsitys ihanne-lapsiluvusta?

Jaksoiko joku oikeasti lukea tänne asti? :D Kiitos, olette kivoja.<3

Synnytyskertomus

Kuten monella muullakin naisella, synnytys oli elämäni järisyttävimpiä kokemuksia. Ehkä jopa se ykköstittelin voittaja. Jotain niin kamalaa ja tuskaista muuttuu lopulta niin kauniiksi ja rakkaudentäytteiseksi. Se hetki kun tapaa oman lapsensa, kehonsa ja rakkaudensa hedelmän ensi kertaa on jotain niin uskomatonta, että tämän läpikäytyäni näen kaikki synnytyksen kokeneet äidit aivan uudella tavalla.

Minun synnytystarinallani on onnellinen loppu, josta en voisin olla kiitollisempi.<3 Kaiken muisteleminen pistää silmäni kosteiksi, mutta siitä huolimatta haluan jakaa tämän täällä.

Synnytykseni lähti käyntiin hieman tylsästi käynnistyksellä, ilman sitä dramaattista "tämäkö se nyt on?" -hetkeä. Minulle oli varattu käynnistysaika synnytysvuodeosastolta tiistaina 8.7.2014 klo 8.00. Heräsin kyseisenä aamuna jo viideltä enkä jännityksissäni malttanut enää nukkua. Mikko heräili samoin hieman ennen herätyskelloa ja yhdessä jaoimme hermostuneita ajatuksia viimeisen kahdenkeskeisen aamupalamme kera lapsettomana pariskuntana. Saavuttuamme osastolle saimme heti meille varatun huoneen ja paikan. Hetken päästä potilashuoneen kaksi muutakin potilaspaikkaa saivat käyttäjänsä, joista yksi oli meidän tavoin yliaikaisuuden vuoksi käynnistykseen tullut pariskunta.

Lääkäri määräsi minulle kolme kohdunsuulle laitettavaa Cytotec-tablettia, joiden tarkoitus oli kypsyttää ja lyhentää kohdunkaulaani ja antaa näin synnytykseni käynnistymiselle lisävauhtia. Sain ensimmäisen tabletin noin yhdeksän aikoihin. Sen mukana tuli muutama kuukautiskipua muistuttava tuntemus. Jossain vaiheessa alavatsaa vihlaisi melko kipeästi, mutta muuten tabletin vaikutus alkoi hiipua tuottamatta erityisiä tuloksia. Palloilimme Mikon kanssa pisin osastoa ja mietimme kuinka typerältä tuntuukaan olla "muka synnyttämässä", kun mitään ei tunnu oikein tapahtuvan. Hoitaja tuli tarkistamaan kohdunsuun tilannetta. Reilun sormellisen auki, kanavaa jäljellä n. 1cm. Neljän aikoihin iltapäivällä sain toisen annoksen, ja siitähän se kaikki sitten alkoi.

Noin vartin verran toisen tabletin laiton jälkeen totesin pöksyjeni kastuneen. Lapsivettä oli mennyt melko vähän, noin kolmen desilitran verran, mutta tiesin että se voi lähteä tulemaan pikkuhiljaa yhden suuren kertarykäyksen sijaan. Vessassa pyttyyn ilmestyi myös hieman verta, joten aloin olla hyvin varma että tästä tämä lähtee. Huvittava osuus tästä tilanteesta tapahtui n. 10 minuuttia minun vesieni menon jälkeen, kun samassa tilanteessa oleva huonetoverini soitti hoitajalle että hänenkin vedet taisivat juuri mennä. >. <' Kyseisen pariskunnan kanssa edettiin koko synnytyksen ajan niin samoissa vaiheissa samoihin aikoihin, että tuntui suorsataan naurettavalta miten lopulta lapsemmekin syntyivät vain kahden tunnin aikaerolla. ^^' Ei mennyt kuin puolisen tuntia vesien menosta, kun aloin tuntemaan aivan uudenlaisia supistuksia. Enää ne eivät olleet menkkamaista jomotuksen ja paineen tunteen sekaisia, vaan tunsin nyt selkeästi niiden alun ja lopun. Aina uuden supistuksen tullessa puhuminen kävi vaikeaksi ja piti vain keskittyä hengittämään selviytyäkseen voimistuvasta koko kehon valtaavasta kivusta.

Tuskailtiin kipujeni kanssa reilut kaksi tuntia. Käsittääkseni juuri tämä vaihe oli minulla näin synnytyksen käynnistetyllä erityisen kivulias, verraten luonnollisesti käynnistyneen synnytyksen kipuihin. Käynnistystablettien huono puoli nimittäin oli juurikin tämä, synnytyskipuja voimistava vaikutus. Aina vähän väliä vatsani ympärille kiinnitettiin sikiön sydänääniä sekä kohdun supistuksia seuraavat läpyskät. Samaisten läpysköiden avulla piti saada sikiön sydänkäyrä mahdollista kivunlievityslupaa varten. Kun lämpötyyny ei tuntunut enää auttavan, toivoin minäkin naapuripedin naisen tavoin kipulääkitystä. Minulle sanottiin että voisin saada lihaspistoksena toteutettavan Oxanest-lääkkeen, mutta sitä varten minulta olisi lääkäriä varten saatava hyvä ja laadukas sikiön sydänkäyrä vatsapeitteiden päältä. Yritimme käyrän ottoa jonkin aikaa, mutta vauvamme ollessa niin kovin aktiivinen liikuskelija, hyvää käyrää ei hänestä sillä tavoin saatu. Olin jo hyvin kipeä ja uuden supistuksen tullessa aloin ulvoa ja äännellä pitkiä vokaaleja, Mikon hieroessa akupunktiopisteitäni ja selkääni. Sitten noin seitsemän aikoihin saimme luvan siirtyä vuodeosastolta synnytyssalin puolelle.

Maatessani sairaalasängyssä ja Mikon työntäessä minua synnytyssaliin läpikävin mielessä koko raskaudenaikani. Muistelin kuinka toivottu tämä tuleva lapsemme onkaan ja kuvittelin miten aivan kohta tulen näkemään hänet ihan oikeasti.<3 Liikutuin aivan kamalasti ajatellessani että tässä tämä hetki nyt sitten on koittanut. Nyt minun on todella tehtävä parhaani, sillä tästä alkaa minun tärkein suoritukseni vauvamme ulos saamiselle turvallisesti. Kyynelehdin siinä sängyssä, keskellä synnytysosaston käytävää Puolet pisaroista olivat silkkaa kivun ja tuskan aiheuttamaa itkua ja toiset puolet onnen ja jännityksen tuomia liikutuskyyneleitä. Pääsin saliin, jossa minut vastaanotti ihanan tarmokas kätilö. Heti alkuun piti tutkia kohdunsuun tilanne ja laittaa vauvan päähän anturi, jolla saataisiin luotettavat ja laadukkaat sydänkäyrät loppusynnytyksen ajaksi. Kätilön alkaessa asentamaan anturia, yhtäkkiä alkoikin taas valua! Ainakin puolentoista litran verran lapsivettä tulvi ulos suihkulähteen tavoin! :'D Pöyristynyt kätilö kysyi etteikö vesien ollut pitänyt jo mennä aikaisemmin -"Joo, kyllähän osa niistä meni jo vuodeosastolla. Näköjään aika pieni osa."

Sain lihaspistoksen Oxanestia, mutta supistukset vaan jatkuivat. Ulvoin yhä jokaisen supistuksen kohdalla enkä kyennyt vastaanottamaan puhetta tai vastaamaan kysymyksiin. Kätilö kuitenkin sanoi että kohta lääkkeen pitäisi alkaa vaikuttaa ja että tässä vaiheessa Mikon kannattaisi mennä vaikka käymään kotona syömässä ja lepäämässä. Kun lääke alkaisi vaikuttamaan, minun olisi hyvä hieman levätä ja vaikka nukahtaa pariksi tunniksi kerätäkseni voimia. Mikko lähti ja jäimme kätilön kanssa kahdestaan. Noin puolen tunnin kipuilemiseni jälkeen kätilö toteaa että lääkkeen olisi pitänyt jo tähän mennessä vaikuttaa, mutta nähtävästi minun kipuihin se ei tepsinyt. Saan ilokaasua, ah mikä helpotus!<3 Kun tunnen supistuksen tulevan, imaisen putkesta kolme-neljä kertaa ja kipu on poissa! Tilalla sen sijaan ihana hiprakka ja alankin muistella koska viimeksi mahdoin edes olla näin pöhinöissä. xD Onnekseni kaasu sopii minulle hyvin, enkä tule siitä huonovointiseksi. Reilun tunnin ajan makoilen yksin pöydällä, rentoudun ja pyörittelen huuruisessa mielessäni kaikkea mahdollista. Hymyilen ja naureskelen itsekseni. Tämä on ehdottomasti kivuttomuudensa vuoksi yksiä parhaimpia hetkiä koko synnytyksessä ja alankin miettiä onko tämmöinen ilokaasuissa pöhinöinti edes laillisesti sallittua kun on niin kivaakin. XD

Iltavuoro vaihtuu yövuoroksi, ja noin puoli kymmeneltä luokseni saapuu uusi kätilö. Mukava tapaus onneksi tämäkin. :') Juttelemme hetken ja kerron että minun pitäisi soittaa miehelleni, joka lähetettiin pari tuntia sitten kotiin. Mikko saapuu ja saamme olla hetken kahdestaan. Herra naureskelee ilokaasuisille höpöttelyilleni eikä suostu kokeilemaan kaasua vaikka ehdotankin sitä hänelle. x3 Supistukseni voimistuvat, ja huomaan vetäväni kaasua yhden supistuksen aikana neljän kerran sijaan yli kymmenen kertaa. Kätilö palaa takaisin ja kyselee vointiani. Toteamme yhdessä että ilokaasun teho ei tahdo enää riittää, sillä supistukset kovenevat. Minulta kysytään haluanko epiduraalia ja haluanhan minä. Vaikka olenkin monen muun synnyttäjän tavoin punninut ja pohtinut kyseisen puudutteen riskejä, hyötyjä ja haittoja, niin lopulta päädyn ratkaisuun että kun muutkin ovat siitä selvinneet ja kovasti kehuneet, niin miksen minäkin!

Paikalle kutsutaan anestesialääkäri, jonka on tarkoitus suorittaa epiduraalikatetrin laitto. Minut kiinnitetään miljoonaan piuhaan ja letkuun, joilla varmistetaan kaiken pysyvän puudutuksen ajan kunnossa. Jännitin kovasti osaanko pysyä puudutuksen laiton aikana täysin liikkumatta sikiöasennossa paikallani. Käskin jopa Mikkoa tulemaan pitämään minusta kiinni, mutta lopulta kaikki onnistui pelkin kätilön ja lääkärin voimin. :'D Neulan työntyminen selkärankaan on melko oudon tuntuista. Ei se oikeastaan erityisemmin sattunut, mutta tuntui niin erilaiselta, ettei siihen osannut varautua. Kun puudutetta aletaan ruiskuttamaan sisään, se lääkärin sanoin tuntuu aivan pieneltä sähköiskulta, mutta ei yhtään sen pahemmalta. Olin erittäin positiivisesti yllättynyt kuinka nopea ja kivuton toimenpide tämä olikaan! :') Katetrin laiton jälkeen lääkäri kuitenkin toteaa "En haluaisi mitenkään pelotella, mutta tämä nyt meni niin helposti, että voi olla sen menneen väärään kohtaan. Usein kun tämä käy näin nopeasti, jonkun ajan päästä todetaan ettei puudute toimi, ja joudutaan pistämään uusi reikä." Kauhusta kankeana tietysti ajattelen että jotain pahaa tapahtuu, halvaannun! Onnekseni kuitenkin heti seuraavan supistuksen tullessa huomaan kaiken olevan toisin. Supistus alkaa normaalisti, ja alan imemään ilokaasua, kunnes NAPS ja mitään kipua ei ole! Supistus jää "kesken" ja minä ihmettelen mitäs nyt tehdään. : D

Puudutus tehosi minuun täydellisesti! En tuntenut kohta yhtäkään supistusta, vaan kehooni levisi rento ja rauhoittava kivuttomuus.<3 Jalatkaan eivät menneet tunnottomiksi, vaikka lievää viluisuutta niissä olikin. Samoin jalkani tuntuivat jotenkin hassusti kutisevilta, ja minun oli pakko raapia niitä aina vähän väliä. >.<' Ennen epin laittoa olin vasta 3cm auki, ja vielä oli siis pitkä matka lopulliseen avautumiseen. Ei auttanut muu kuin odottaa. Epiduraali ja samoin odotus kesti n. klo 23-06. Sinä aikana hengailimme Mikon kanssa synnytyssalissa. Olimme suurimman osan ajasta kahden ja juttelimme niitä näitä. Toivottiin että vauva ehtisi syntyä yön aikana, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Yritin nukkua ja sainkin nukuttua ehkä puolisentoista tuntia. Kymmenen minuutin välein kättä puristava verenpainemittari sekä yleinen jännitys vaikeuttivat nukahtamista. Mikkokin sai nukuttua muutaman tunnin verran keinutuolissa. Muuten tämä seitsemän tunnin odottelu oli kyllä melko hermoja raastavaa. Tuntui että odotusta on takana ikuisuus ja edessä vielä toinen samanlainen. Aina välillä kätilö tuli tarkistamaan paljonko olin avautunut, mutta hitaastihan se avautuminen eteni. Tuntui tuhauttavalta, kun en voinut auttaa asiaa mitenkään, ja lojuin vain toimeettomana lahnana pöydällä. -__-'

Kuuden aikoihin aamulla tilanne alkoi vihdoin edistyä. Aloin tuntemaan erikoista paineentuntua lantiossa ja pyysinkin kätilöä katsomaan paljonko olin avautunut. "Noin kuusi senttiä. Ei tässä vielä mitään ole alkamassa." Kun sanoin että minua ponnistuttaa, kätilö kuitenkin otti sanani enemmän tosissaan ja sanoi että voisin yrittää pikkuhiljaa ponnistella. Ponnistin hieman ja olinkin jo kahdeksan senttiä auki! Sanoin että minua ponnistuttaisi lisää, mutta kätilö käski odotella rauhassa loput avautumisesta. Seitsemän aikaan kätilö lähti raporttiin, sillä oli aamuvuorolaisten aika tulla töihin. Tuntui inhottavalta kun kätilöni vaihtuivat koko ajan, mutta ihan mukavia ne silti kaikki lopulta olivat.

Seitsemän aikaan alkoi koko synnytykseni kamalin painajainen. Kipu alkoi yltyä ja supistukset kovenemaan sietämättömiksi. Huusin kipujani ja Mikko raukka joutui hieromaan selkääni ja lantiotani. Olimme onneksi ottaneet etukäteen selvää muutamista hierontatekniikoista ja -paikoista, ja nyt pääsimme toteuttamaan ne tositoimissa. Puoli kahdeksan aikaan aloin olla todella kivulias. Huusin ja ulvoin, ja Mikko päätti hälyttää paikalle apua. Oli ahdistavaa olla synnytyssalissa kaksin, kun kumpikin tiesimme että kohta tämä oikeasti syntyy. Hoitaja vastasi Mikon soittoon hieman tympeän sävyisesti "Kohta tullaan..." Odotimme vielä kymmenen tuskaista minuuttia, kun minulta todella alkoi menemään hermot. Painoin nappia ja ajattelin sanoa sinne että vauva on NYT oikeasti syntymässä, mutta sen sijaan sainkin kohdata entistä kipeämmän supistuksen ja onnistuin vain huutamaan tuskanhuutoani. Huuto taisi kuitenkin tehota, sillä muutaman minuutin sisällä huoneessa oli jo kolme kätilöä.

Huusin nyt tämä syntyy, vaikka kätilö yrittikin ilmoittaa etten ole vielä kokonaan auki. Sanoin että minun on pakko ponnistaa, ja hetken päästä sainkin luvan siihen. En oikein tiedä, miten tämä kävi niin, mutta nähtävästi olin auennut muutamia senttejä erittäin lyhyessä ajassa tai vaihtoehtoisesti ponnistamisen yhteydessä. Ja siitä alkoi kymmenen minuuttia kestänyt ponnistusvaiheeni.

Ponnistaminen oli kamalaa. Tuntui maailman ristiriitaisemmalta puskea tavaraa ulos, kun joka ikinen kehoni solu huutaa ettei sinne enää mahdu. Samanaikaisesti järki sanoo ettei tässä nyt ole vaihtoehtoja, ja ainoa suunta on se oikea suunta. Tiesin ettei minun auta muu kuin kaikesta huolimatta ponnistaa, vaikka tuntuikin että repeän ja silmät pamahtavat päästäni. Kun tämän ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen alan todella olemaan epätoivoinen ettei mitään tapahdu, huomaankin kätilöiden ja Mikon kasvoissa innostusta. "Pää näkyy jo! Nyt on pakko puskea loppuun asti! Anna mennä! Nyt heti perään uusi työntö!" Kolme finaalityöntöä, ja tyttö oli maailmassa! :'') <3 Itkin ja nauroin samaan aikaan enkä osannut uskoa että urakka on vihdoin ohi! Jokin ihmisen näköinen punakka mötikkä oli jalkopäässäni ja se olikin meidän vauva! >.<' Sain vauvan rinnalleni ja tiesin heti ettei yksikään tuskainen huutoni ollut turha, vaan aivan mitätön hinta tällaisen aarteen saamiseksi.<3 Mikko kyynelehti vieressä ja siinä me vain hölmöinä ihastelimme tätä uutta pientä, meidän tekemää ihmettä.<3  Neiti kuulemma rääkäisi kerran, mutta minä muistan vain sen tuhinan ja suuret tuijottavat silmät. Täydellinen lapsi, ajattelin.<3

Olin kuullut kamalia kauhutarinoita siitä, miten istukan synnyttäminen olisi kuin toisen lapsen puskeminen vielä ensimmäisen perään. Näin ei onneksi kohdallani kuitenkaan käynyt, vaan istukka pötkähti kätilön vetämänä sisältäni täysin vaivatta. "Täydelliset jälkeiset" kuulosti kätilön suusta hyvältä, sillä kaavintakin on kuulunut yksiin pelkoa aiheuttavien tekijöiden listaani. :'D Synnytyksen jälkeinen hetki olisi ollut täysin täydellinen, jos ei minua olisi tarvinnut vielä ommella. T_T' Ponnistusvaiheen loppumetreillä minulle nimittäin tehtiin episiotomia, eli välilihan leikkaus, joka piti synnytyksen loputtua luonnollisesti saada ommeltua kiinni. Itse leikkaaminen ei ponnistusvaiheen kipujen yhteydessä tuntunut juuri miltään, mutta ommelten laitto oli kyllä inhottavaa... Yritin siinä lempilastani -huumoria apuna käyttäen tinkiä kätilöltä että eiköhän nuo tikit jo riitä, ei sillä ulkonäöllä niin väliä, mutta kaikesta huolimatta jouduin  kestämään toimenpiteen loppuun asti. Onneksi rinnalla oli yhä maailman ihanin ihme, niin tuonkin inhottavan osuuden synnytyksestä muistaa tietynlaisissa vauvanhuuruisissa jälkimainingeissa.

Sitten saimme onnittelukahvit. En muista onko koskaan kahvi ja leipä maistunut niin hyvälle, varsinkin kun takana oli noin neljäntoista tuntia paastoa. ^^' Sitten Mikko lähtikin kätilön kanssa punnitsemaan ja mittailemaan vauvaa. 49cm, 3210g. Meidän pikkuinen siro tyttö.<3 Mutta ainakin lapsivedestä tehtyä uima-allasta oli riittämiin, kun suuren sf-mitan vuoksi aikanaan epäiltiin  liian suurta sikiötä. :'D Painoarviotkin olivat menneet mönkään, sillä pari päivää ennen, maanantaina arvioiksi annettiin 3,8kg:n verran painoa.. Sillä aikaa kun Mikko oli kätilön kanssa punnitsemassa, minä päätin lähteä käymään vessassa. Oloni oli vallan mainio, enkä todella osannut odottaa seuraavaa. En tiedä järkytyinkö peilistä tuijottavia verensuonipurkaumia täyttä olevia kasvoja ja hartioitani (sekä toinen silmäni, jonka purkauma on tässä ajan myötä vielä kasvanut ja näytän tällä hetkellä lievästi zombielta) vai veren täytteistä vessanpyttyä. Minä nimittäin ensi kertaa elämässäni pyörryin. Koko vessareissu oli kestänyt vain muutaman vaivaisen minuutin, mutta pyörtyminen vei ajantajuni kokonaan. Havahduin hereille kätilön huutoon vessan oven takaa. Olin laittanut oven lukkoon ja sainkin kuulla siitä melkoisen saarnan... Pyörtyminen on kuulemma ensisynnyttäjillä melko yleistä, ja voi johtua vaikkapa ponnostusvaiheen rajuudesta tai menetetystä hapesta. Onneksi pyörtymisessäni ei kuitenkaan käynyt mitään, sillä olin onnistunut saamaan seinästä tukea ja pitämään itseni pystyssä. Siitä pääsinkin heti sänkyyn ja meidät alettiin viemään takaisin vuodeosastolle. 

Kaiken kaikkiaan minulle jäi erittäin hyvä muisto synnytyksestä enkä voisi olla onnellisempi ja kiitollisempi että kaikki meni näinkin hyvin.<3 Sain olla suurimman osan ajasta kivuttomana, ja kaikki kohtaamani ammattilaiset kohtelivat minua pääosin kiitettävästi. Minulla oli tukenani maailman ihanin mies ja lapseni isä, joka auttoi ja kannusti minua läpi synnytyksen. Onnistuin synnyttämään terveen tytön ja voimani riittivät loppuun saakka ponnistamaan vauvan maailmaan ilman ulkopuolisia apukeinoja. Minulle tai tyttärelleni ei sattunut erityisiä vahinkoja, vaan selvittiin nopeasti paranevin pintanaarmuin. :') (Tytölläkin on kummassakin silmässä pienet verenpurkaumat, äitiinsä tullut >.<') Ja mikä mielestäni oli synnytyksessäni kaikkein tärkeintä; koin väistämätöntä onnea ja rakkautta syntynyttä pienokaistamme kohtaan!<3

En olisi valmis ryhtymään samaan rumbaan heti uudestaan, mutta joskus vielä voisin harkita toisen lapsen tekemistä. Jos minulta kysyttäisiin, olisinko ollut valmis läpikäymään synnytyksen, jos olisin tiennyt kuinka paljon se tulee tekemään kipeää, olisin miettinyt asiaa kauemmin mutta kuitenkin lopulta päättänyt ryhtyä siihen. Jos taas olisin tiennyt kuinka valtavan onnen oman lapsen syntymä tuo tullessaan, en olisi epäröinyt lapsen hankintaa hetkeäkään.<3

Käynnistäminen

Minä täällä hei! Kello on 5.38, enkä minä vessahätäni vuokseisen yöherätyksen jälkeen malta enää jännityksissäni nukkua. Ai mikäkö tässä jännittää? No kuulkaas se että muutaman vaivaisen tunnin sisällä minun on tarkoitus lähteä sairaalaan ja palata sieltä kotiin vasta pieni nyytti sylissäni!<3

Käytiin siis eilen maanantaina minulle varatussa äitiyspoliklinikan yliaikaiskontrollissa. Kaiken sanottiin toimivan edelleen mainiosti, istukan tuottavan verta ja vauvan olevan liikkuvainen ja hyvänvointinen. Kohdunsuu oli sormelle auki, mutta kohdunkaula ei ollut vielä lyhentynyt yhtään. Kerroin lääkärille lähes jokailtaisista supisteluistani sekä irronneesta limatulpasta(!!!), mikä kaikki vaikutti hänen korviinsa erittäin lupaavalta ja viittaisi vahvasti synnytyksen omin päin, luomusti käynnistymiseen. Kaikesta huolimatta tänään tiistaina raskausviikkoja tulee täyteen jo huimat 41+5, ja aletaan olemaan melko lähellä todellista yliajalle menon -vaaraa.

Lääkäri toivotti että synnytys käynnistyisi saman päivän tai viimeistään tulevan yön aikana, ja käynnistäminen voitaisiin näin jättää välistä. Sitä mekin toivoimme ja aloimme illan mittaan melkein uskomaankin että näin meille pääsee tosiaanki tapahtumaan. Noin viiden aikaan illalla minulla alkoi lempeät ja aaltoilevat supistukset alavatsassa. En ensiksi osannut yhdistää niitä yhtään "normaalista poikkeaviksi", mutta tiheän välinsä (n.5-20min) sekä voimistuvat kipunsa vuoksi aloin todella uskoa tämän olevan menoa nyt!

Kellotettiin supistuksia koko illan. Vielä kahdeltatoista yöllä niitä tuli muutama pikkuinen kipale, mutta sitten ne loppuivat kuin seinään. Ei mitään, ei supistuksia, ei lapsivettä, ei edistystä. Päätimme siis mennä nukkumaan ja toivomaan että kesken unien heräisin johonkin näistä.

Tässä sitä kuitenkin ollaan, aamuviideltä hereillä pirteänä ja kivuttomana kuin peipponen. Ei kai auta muu kuin lääkkeelliseen emätin-tabletin avulla käynnistykseen meneminen. Toivottakaahan minulle onnea, sillä käynnistämisiin liittyy aina "tavallista" synnytystä enemmän riskejä, esimerkiksi repeämiseen, tavallista suurempaan kipuun, verenvuotoihin sekä lapsen hapensaantiin. :'( En voi olla pelkäämättä kaikkia näitä, mutta tähän ratkaisuun oli lääkärini mielestä päädyttävä.

Hyvää tiistaita teillekin. Ainakin minulle se tulee olemaan vähintäänkin jännittävä ja uusi kokemus!

Liian mukavat oltavat

RV 41+0

Vauva alkaa olla kokonaisen viikon myöhässä luvatusta saapumisajasta. Olenko järjestänyt sisälleni vähän liiankin mukavat oltavat? :D Käytiin aamupäivällä viimeistä kertaa raskauden seuranta -neuvolassa. Tämän jälkeen mennään maanantaina äitiyspolille katsastamaan tilannetta tarkemmin ja ehkä jopa käynnistämään! :'o Vaikka tietystihän vauva ehtii syntyä jo ennen sitä, joohan??

En millään haluaisi pitkittää synnytystä käynnistämiseen saakka! :( Luonnollisin keinoin, itsestään alkanut synnytys menee yleisesti ottaen aina käynnistettyä paremmin eikä sisällä niin paljon riskejä äidille ja vauvalle. Synnytyshän on aina keholle suuri ja mulistava koettelemus. Voin vain toivoa että kaikki menisi mahdollisimman sulavasti ilman ylimääräisiä kompliaatioita ja sekä minä että vauva säilyttäisiin mahdollisimman vähin ruhjein! :'S

Pelottaa ja jännittää. Joka päivä petyn uudestaan ettei mitään taaskaan tapahtunut. Toisaalta huokaisen helpotuksesta, sillä vielä yhden päivän olen saanut olla rauhassa odottelemassa tulevaa. Sitten kun synnytys todella alkaa, minun on osattava toimia. Sitten rento löhöily ja menkkamaista jomotusta valittava voivottelu on kaukana takana päin.

Kyljestäni porautuu kipeästi pikkuisia kantapäitä. En osaa uskoa että aivan pian ne pikkuiset jalat ovat jo masun tällä puolen, kutiteltavissa ja pusuteltavissa<3 Vaikka jännitänkin tätä kaikkea aivan hullusti, tiedän palkinnon olevan sen arvoinen! Kyllä minä pärjään, sillä tämä on juuri sitä mitä haluan!

Yliajalla kuulumisten kera

RV 39+6

 Heippa murut! :'> Täällä ollaan yhä samassa paketissa, kolmannella päivällä "yliaikaisuutta". Todellisuudessahan raskaus on yhä täysiaikainen, sillä toistaiseksi ollaan liikkeellä viikoilla 38-42, ja viikolla 40+0 on se virallinen laskettu aika. Tämä tarkoittaa sitä että raskaus on kaikesta kolmen päivän lasketun ajan ohittamisesta huolimatta vielä täysin normaali, ja nimittääkseen sitä yliaikaiseksi tulisi minun olla raskaana vielä puolisentoista viikkoa. :') Ei siis ole mitään hätää! Vaikka huolestuneet ja jännittyneet sukulaiset ja ystävät kyselevätkin nyt lähes päivittäin onko jo jotain tapahtunut.<3 x3

Tapahtuuhan sitä jotakin pientä joka päivä! Viimeisen viikon ajan supistuksia on tullut varsinkin iltaisin, ja tänään niitä tuli myös päivällä ollessamme ruokaostoksilla. Joka kerta olen ajatellut että lähtö saattaisi tulla tulevana yönä, mutta aina sitä on kuitenkin herännyt rauhallisissa merkeissä kivuttomaan aamuun. "Jaaha, ei vielä tänäänkään siis." Tänä iltana supistuksia tuli jossain vaiheessa peräti 15 minuutin aikavälillä, noin kahden tunnin ajan! Se oli jotakin uutta, sillä niin säännöllisiä rytmejä minulla ei ole vielä aikaisemmin ollut.

Mikko lähti juuri yövuoroon, ja hän onkin jo viikkoja sitten ennustellut että ihan varmana synnytys käynnistyy juuri tämän kyseisen yön aikana kun hän ei olisi kotona! : D Toivon tietysti että synnytys lähtisi käyntiin rauhallisissa merkeissä ilman paniikkia ja sättäämistä kummankin meidän ollessa leppoisasti himassa. Jos tämän yön aikana synnytyksen on kuitenkin käynnistyäkseen, toivottavasti hänen töissään ei ainakaan ole kovin hektistä, ja hän pääsisi näppärästi liukenemaan paikalta. ^^' Tietystihän minä jo haluaisin päästä itse asiaan, enkä malta enää odottaa milloin tämän pikkuisen tapaaminen tulisi jo vihdoin tapahtumaan! :''>

Perjantaina käväisimme Mikon sukulaisten järjestämällä mökkireissulla. Oli ihanaa viettää aikaa luonnossa ja nähdä niin paljon tuttuja ihmisiä. ^^ Monen kanssa Mikon sukulaisista olen ehtinyt jo aika hyvin tutustumaan ja osan kanssa jopa ystävöistymään enemmänkin. Heidän näkeminen ja kuulumisten vaihtaminen on minustakin nykyisin kovin mukavaa! :'>

Vaikka lentopalloilut ja uintireissut jäivätkin osaltani vaivalloisen liikkumiseni vuoksi tällä kertaa tekemättä, oli kuitenkin hauskaa seurata aktiviteetteja vierestä ja jutella ihmisille. : ) Näiden lisäksi oli tietysti saunomista ja ah-niin-ihanaa grillailua! >.< Viihdyttiin sukutapaamisessa pitkään, ja lähdettiin ajamaan kohti kotia vasta puolenyön jälkeen. Sinnekin olisi voinut jäädä yöksi, mutta mukavuudenhaluisina (sekä ajatellen tietysti myös mahdollista synnytystä ja sairaalan sijaintia) päätimme lähteä nukkumaan omaan sänkyyn.

 Nyt kun kerrankin tyhjentelen puhelimeni muistikorttia, laitetaanpa kaikki kuvat kerralla. : D Tässä muutama otos juhannukselta, kun olimme merenrannalla Mikon vanhempien sekä sukulaisten kanssa. Ilma oli kaunis, mutta kylmä ja tuulinen!

Ja pitkästä aikaa ruokakuvia varmaan kahden kuukauden ajalta! : D Tulee näköjään kuvattua vain erityisen herkkua tai hyvännäköistä ruokaa, sillä eihän se jokapäiväinen syöminen aivan tällaiselta näytä.. Paitsi jotkut jutut tietenkin, mutta pizzaa tai lettuja ei kyllä tule syötyä edes viikottain (harmi kyllä x3).

Aamupala ovat tosin yhä useammin alkaneet näyttämään ennen niin totuttujen leipien sijaan tuon ensimmäisen kuvan kaltaisita myslisekoituksilta. Kyseessä on samaa, aikaisemmin hehkuttamaani lempparia Myllärin luomu-mysliä, jota sekoittelen milloin mihinkin. Tavallisen makujugurtin sijaan teen usein  maustetun ja maustamattoman jugurttien (esim. kreikkalainen) sekoituksen tai sekoitan makeampaa jugurttia rasvattomaan rahkaan. Myös turkkilainen jugurtti ja mustikkakeitto sopivat myslin kaveriksi loistavasti, ja kaikkia näitä kombinaatioita muuntelemalla (sen mukaan milloin mitäkin jääkaapista löytyy) saa aika mukavasti vaihtelua! : ) Jotenkin se "tavallinen" marja-, banaani- tai hedelmäjugurtti on makuuni nykyisin aivan liian makeaa. : ( Jos jotain niistä haluan saada myslieni seuraksi, mukaan on aina laitettava myös jotain maustamatonta saadakseen koostumuksesta sopivan makuista.

Jokin aikaa sitten väkertämäni kynnet, jotka Mikko nimesi Tähtitaivaaksi, sekä vauvalle kudotut tumppuset. : 3

Mukavaa illan jatkoa teille! Toivottavasti yöni tulee olemaan rauhallinen, vaikka toisaalta happeningi olisi jo kovasti toivottavaa! >.<' Heips!

Ajan kulkua ja odottelua

Tunnit tuntuvat pitkiltä ja päivät loputtomilta. Erityisesti nyt, kun Mikko on paljon töissä ja minä täällä yksinäni äitiyslomani alkutaipaleella. Toivottavasti edes lapsen kanssa saan päiviini sisältöä, sillä muuten äitiyslomasta tulee melkoinen vyöry tylsistymistä. =__=' Silloin pystyn ainakin liikkumaan, eikä kaikki tekeminen aiheuta väistämätöntä kipuilua. : (

 Aikani kuluu tv-sarjojen ja internetin voimin, mutten silti osaa ajatella muuta kuin vauvaa ja lähestyvää synnytystä. Kaikki tuntuu vain yhdeltä suurelta odotukselta ja kaikki muu muuttuu siinä ohessa harmaaksi sumuiseksi taustaksi. Toivoisin vain ajan kuluvan nopeammin tai minun pystyvän keksimään itselleni muuta ajateltavaa, jolloin synnytyksen käynnistyminen voisi tapahtua yllätyksen tavoin odottamatta. : >

Tänään supisteluja on taas ollut jonkin verran. Tulevat ja menevät, hiljempinä ja kovempina. Tekisi mieli juosta jokin maratoni tai hankkia jostain muualta jotain boostia, jotta supistukset kovenisivat ja kaikki lähtisi käyntiin kunnolla! : D Itseasiassa huomenna olisi aika hyvä päivä syntyä, vaikka en silti vieläkään osaa uskoa että se voisi tapahtua ennen laskettua aikaa. Minä niin tiedän, että täällä ollaan maha pystyssä vielä viikkoa lasketun ajan jälkeen...

Niin, ja mahasta puheenollen! Raskausvatsani on todellakin tainnut kunnolla laskeutua! :'o Huomasin pinkeän rantapallon muuttuneen näiden muutaman päivän aikana hieman löysemmäksi, ja navan alla olevan "pömppis-alueen" pehmentyneen normaalimman näköiseksi. ^^ Uskon vakaasti tämän kaiken tarkoittavan synnytyksen lähestymistä ja kohdun tilanteen edistymistä! Mitä pidemmälle paikat pehmenee ja valmistautuu, sitä helpommalta (ainakin oman logiikkani mukaan) itse ponnistamisen pitäisi tuntua! : 3

Meikittömät silmäkuvat tuli otettua kameran testausmielessä, ja aika kivojahan näistä sai muokattua. : ) Ehkä vielä joskus kun opin taitavaksi meikkaajaksi, voin ottaa laadukkaita meikkikuvia upeista luomivärimaalauksista ja ripsitaiteista. >.<

13. perjantai

(Epä)onnen perjantai 13. päivää teille kaikille! :) Kävimme tänään Mikon kanssa jälleen neuvolassa ja kaikki mitatut arvoni olivat yhä kunnossa. Olen niin tyytyväinen, että verenpaineeni on koko raskauden ajan ollut täysin normaaleissa (ellei jopa hieman matalissa) lukemissa ja jopa liian alhaalla ollut hemoglobiinini on vihdoin korjaantunut rautatablettien ansiosta! Vauva oli tällä kertaa myös taas hieman laskeutunut alemmas lantioon, kohti synnytyskanavaa. Ja sehän tarkoittaa vain yhtä asiaa, synnytys alkaa lähestyä päivä päivältä!!

Tuntuu aivan käsittämättömän mahdottomalta että synnytys oikeasti lähenee hullua vauhtia ja laskettuun aikaan on alle kaksi viikkoa (13 päivää). O__O'' Jos siis kaiken kaikkiaan vauva päättää tulla yliaikaisena, siitä huolimatta saamme nyyttimme syliin jo neljän viikon sisällä! En osaa pukea sanoiksi kuinka uskomattomalta tämä kaikki tuntuu! Niin pitkään odotettu on jo niin pian totta<3

Aamulla ennen neuvolaan lähtöä Mikko nappasi minusta parvekkeella muutamat uniset kivat asukuvat. :3 Vaikei kuvattava ollutkaan lainkaan hehkeimmillään, luonnonvalo ja uudehko Nikon-kameramme loivat yhdessä melko mahtavaa jälkeä! Siis katsokaa tuota terävyyttä, valoa ja kaikkea! Minusta kuvat vastaa laadultaan lähes ammattikuvaajan lopputulosta. :'o

Uusi ruutupaita on saatu ystävältäni Jennalta, joka sanoi paidan varmasti mahtuvan minulle vatsani tilavuudesta huolimatta. En meinannut ensiksi uskoa tätä väitettä todeksi, enkä ainakaan enää silloin, kun näin koko-lappusen S-merkin. Kaikesta huolimatta kokeilin paitulia avarin mielin ja kappas, sehän tosiaan MAHTUU! 8----) Nappirivistö olisi mennyt kiinni jopa kokonaankin, mutta näin puoliavattuna se näytti mielestäni kivemmalta. ^^ Voi tätä raikasta oloa, kun saa päällensä jotain uutta ja virkistävää!

Neuvolan jälkeen menimme piipahtamaan vielä muutamalla kirpparilla. Tajusin nimittäin muutama päivä sitten, ettei meillä tosiaankaan ole kuin muutama hassu 50-kokoinen minibody vauvalle! o__o' Isompia bodyja on sitten vaikka millä mitalla, mutta niitä vastasyntyneelle sopivia on vain pari. Kyllähän ne vauvat kasvavat kuin sienet sateella, mutta siitä huolimatta minusta tuntuisi hieman pahalta pukea palleroa ylisuuriin ja -löysiin potkupukuihin. Ajattelin, että paras tapa hankkia moisia erittäin lyhyelle käyttöajalle soveltuvia vaatteita edullisesti kirpparilta, ja löysimmekin sitten onneksi parit söpöt pikkuruiset bodyt, jotka ovat todennäköäisesti sopivia vauvalle heti syntymän jälkeen. ^-^ Näiden lisäksi mukaan lähtivät yhdet mahdottovan somat farkkuiset shortsi-pöksyt, joita en suloisuuden vuoksi vain kyennyt jättämään hyllylle. >___<'' Voisin ehkä lähiaikoina esitellä täällä muutamia pienimpiä lemppareita minivaatteita. :'3

Piti kirjoittaa tänne postaukseen myös baby showereista, mutta taidanpa pyhittää kyseiselle tapahtumalle ihan oman postauksensa. :'> Työssäkäyvä miehekkeeni roudasi kirpparilta samoin jo pitkään havittelemansa sähkörummut, joten minä lähdenkin tästä testailemaan niitä. : D Illemmalla meillä on vielä sauna, joten tästä päivästä tuli kaiken kaikkiaan aika huippu! Viikonloppuja sinnekin!~

Masuvauvan kutsumanimistä ja kommunikaatiokeinoista

RV 37+5

Halusin tehdä itselleni muistoksi postauksen tulevan vauvamme raskauden aikana käyttämistämme nimistä! : > Vastaavia "kutsumanimi ennen syntymää" -postauksia olen lukenut muuallakin, ja jäänytkin niiden myötä miettimään kuinka hauskasti ihmiset keksivät masuvauvan kaltaiselle olemassa olevalle, mutta ei kuitenkaan vielä kunnolla elämässä elävälle ihmisalulle hauskoja variaatioita. : 3

Me aloimme miettimään tulevan lapsemme nimeä jo heti ryhdyttyämme yrittämään lasta. Omassa mielessäni olin suunnitellut tulevien lasteni nimiä tietysti koko ikäni, mutta vuosi vuodelta ne vaihtuivat ja muuttuivat erikoisemmiksi tai perinteisimmiksi. Joitakin vuosia, vielä viimevuosiinkin saakka, olin täysin varma haluavani tyttölapseni nimeksi Aadan. Näiden muutaman vuoden sisällä kyseisestä nimestä tuli kuitenkin niin häkellyttävän suosittu, että saatuani tietää sen suosion kasvusta päätin heti pudottaa nimen listoiltani. :'< Typerää ehkä, mutta ajattelin että en halua lapselleni mitään hänen sukupolvensa buumi-nimeä. ^^'

Mitään konkreettista lukkoon lyötyä nimeä meillä ei aluksi tullut. Olimme useaan otteeseen eri mieltä millainen nimi voisi ylipäätänsä olla kummankin mielestä kiva! xD Tai oikeastaan näinhän se meni: minä ehdotin yhtä, toista, kolmatta ja neljättä, ja Mikko hylkäsi ne kaikki. >:'D Herra itse sen sijaan ei keksinyt kuin muutaman itseään miellyttävän nimen, mutta nekin sai kaivaa hänestä puoliksi väkisin. >.<

Baby shower -valmisteluja :3

Toistaiseksi on yhä voimassa sopimuksemme jättää nimen lopullinen päätös vasta vauvan syntymiseen. Tällä hetkellä sekä pojalle että tytölle on toki olemassa ne todennäköisimmät suosikkinimet, mutta niitä pidämme hieman salassa (mahdollisesti nimenantotilaisuuteen asti) emmekä kutsu vauvaamme niillä erityisemmin edes keskenämme. Vaikka kätilö onkin ultrannut meille rakenneultrassa tyttöä, pidämme yhä myös pojan tuloa mahdollisena. Olisi hölmöä kutsua mahavauvaa koko raskauden ajan esimerkiksi Maijaksi, ja todeta synnytyksessä "kappas, meidän Maija olikin poika! : /" Sen verran voin tulevasta vauvamme nimestä paljastaa jo nyt, että hänellä ei tule olemaan sitä perinteisintä Suomalaista nimeä, jollainen löytyy joka viidennellä vastaantulijalla. : )

Toinen syy tulevan vauvamme tämänhetkiseen "nimettömyyteen" on myöskin meistä hyvin looginen. Vaikka periaatteessa olemmekin niin sanotusti päättäneet ne oikeat nimet sekä tytölle että pojalle, saattaa kuitenkin vauvan syntyessä käydä niinkun Sinkkuelämän Mirandalla. :'D Eihän me vielä olla kunnolla nähty vauvaamme! Mitä jos hän onkin aivan eri nimen näköinen?? >.<''

No mutta sitten itse asiaan! Raskauden aikana masuvauvallamme on ollut yhtä useampia kutsumanimiä! : 3 Ihan ihkaensimmäiseksi lempinimeksi annoimme alkiolle nimen "Haamu". Kyseinen nimike muodostui heti tehtyäni ensimmäisen positiivisen raskaustestin, jossa kontrolliviivan lisäksi ilmestyi haalean läpikuultava "haamuviiva". >.< Toinen alkuvaiheen sikiönimi oli ystäväni keksimä "Herne". Sitä käytettiin Haamua enemmän, koska nimi vain oli hirmu söpö ja pienen pientä haavevauvaamme kuvaileva. : 3 Viikko viikolta sikiö kuitenkin kasvoi, ja vertailimme sitä aina viikon ajan milloin mihinkin hedelmään, sen hetkisen koon mukaan. Vaihtuvat hedelmät alkoivat kuitenkin kyllästyttämään, ja ensimmäisen ultran jälkeen totesimme vauvamme todella olevan jo epämääräisen otuksen/hedelmän tai vihanneksen sijaan oikeasti VAUVA. : D

Baby shower leipomuksia ^^

Vauva-alkuisia (tai -aiheisia) nimiä käytetään yhä tänäkin päivänä, ja sellaisten viritelmiä on tähän asti kertynyt mm.
- Vaavi
- Vaavikka
- Vaaviska
- Vauva
- Vauveli
- Jössikkä
- Baby
- Bebe
- Beibske
- Tuhisija

Potkujen ja muljahtelujen yhteydessä vauvasta ollaan puhuttu nimillä:
- Rumpali
- Potkiskelija
- Huligaani
- Potkunyrkkeilijä

: DD Nämä nyt ainakin ovat olleet niitä käytetyimpiä ja eniten mieleen jääneitä lempinimiä tulevalle pallerollemme. >.< Kaksi ensimmäistä (punaisella) ovat niitä arkisimpia, joilla vauvaamme puhutellaan useimmiten.

Olen ollut hieman huono keskustelemaan masuvauvamme kanssa näin raskauden aikana. Alussa, kun into oli suurimmillaan, en jotenkin uskaltanut luoda sisällä asustavaan sikiöön liian lujaa sidettä. Mitä jos kuitenkin vauvalle sattuu jotain, tai raskaus menee kesken? Silloin vahvaksi luotu side ja mielikuva lapsesta vain satuttaa minua entistä enemmän. Kaikesta rakkaudesta huolimatta pyrin olemaan sisälläni kasvavaan ihmeeseen hieman etäinen ja totutella ajatukseen päivä kerrallaan. Ajan kuluessa luulin maha-juttelun tulevan kuvioihin itsestään, mutta mitä pidemmälle raskaus on edennyt, sitä oudommalta omalle napalle (itsekseen) puhuminen vain muuttui. :'D Pari kertaa olen vauvalle kyllä laulanut kehtolaulun omaista hykertelyä tai jotain rauhallisempaa sävelmää (mm. Colors of the wind:iä, jolloin jostain kumman syystä liikutuin kesken lauleskelun kauheasti ja kyynelehdin täällä yksikseni XDD lol..)

Helpoiten kommunikoin vauvan kanssa koskettamalla ja silittelemällä mahaani. Juttelemme sille myös joskus yhdessä Mikon kanssa. Kun bebe syntyy, tulen varmasti höpöttelemään hänelle taukoamatta. Sitä kun minä teen jatkuvasti kissoillemmekin. >.<

Postauksen kuvat ovat satunnaisia otoksia tiistaipäivältä, jolloin valmistelin kotia ja ruokia tulevia baby showereita varten. : > Kutsut ovatkin jo takana päin, mutta niistä lisää myöhemmin! Tämmöisiä kuulumisia tällä kertaa, heippa! :)