Kävimme tänään koko perheen voimin rannalla. Taisi muuten olla ihka ensimmäinen "kunnollinen" kesäinen rantareissu, kun tarkoituksena oli yleisen fiilistelyn lisäksi myös käydä uimassa. Jännitin tätä jonkin verran, sillä muistan vielä omasta lapsuudestani miten yhdeksän vuotta nuoremman pikkusiskoni saaminen pois vedestä oli täyttä työtä koko perheelle ja takuulla kaikki muutkin paikallaolijat saivat kuulla sen hulabaloon aiheuttaman huutokonsertin korvissaan vielä päiviä tapahtuman jälkeen.
Tänään oman lapseni kanssa tilanne oli tismalleen samanlainen. Aluksi kaikki näytti tosin jokseenkin "lupaavalta". Taika ei ensin millään halunnut kävellä hiekalla paljain varpain puhumattakaan edes siitä että ne varpaat (tai jokin muu kehon osa) menisivät koskemaan sinne veteen! Hui sentään!
Jonkin aikaa siinä sitten meni, yrittäessämme näyttää Mikon kanssa hänelle mallia miten jännästi varpaita voi upottaa hiekkaan ja nostaa ne sitten sieltä taas esiin sanomalla samalla KUKKUU!
Jee, leikki toimi! Tyttö oli ihan pähkinöinä miten hassusti äiti ja isi pelleilivät hänen kanssaan rannalla kuin mitkäkin kakarat, vaikka ympärillä olevat muut aikuiset istuivatkin vain tylsästi paikoillaa. Mutta ei siinä vielä kaikki, pikkuhiljaa sinne veteenkin heräsi innostus mennä, koska äiti keksi että hei, sitten hiekkaleikin jälkeen varpaat täytyy tietenkin PESTÄ! Katos tätä, polskis, polskis, polskis! Vettä roiskui joka puolelle ja taapero naureskeli makeasti. Ei mennyt kauaa, kun likka oli jo vyötäröä myöten vedessä, vaikka aina välillä pitikin kiivetä äidin tai isin syliin turvaan.
Paikoitellen oli meinaan vähän liiankin jännää. Esimerkiksi se, että olisi ollut kivaa mennä syvemmälle veteen, mutta kellukkeiden (ja äidin) kanssa lasten uimaraja-narun ylittäminen tuntuikin yllättäen liian jännittävältä, koska varpaat eivät hetkellisesti olleetkaan enää turvallisesti meren pohjassa. Tai se, että vaikka vedestä halusikin hetkeksi pyyhkeeseen lämmittelemään, niin jokin salakavala houkutin pisti kuitenkin haluamaan sinne hetipaikallan uudestaan, jolloin ei enää osannutkaan päättää lähteäkö pois vai jäädäkö sittenkin palelemaan. Tai se, että isin kanssa lasten leikkipaikan laitteita tutkiskellessa tuli yllättäen niin ikävä äitiä, että piti alkaa itkeä ja huutaa, vaikka isi oli aivan vieressä ja äiti istui viltillä muutaman metrin päässä. Kahdesti.
Niin kuin Mikkokin koko tilanteesta lopulta lausahti: niin paljon kaikkea uutta ja jännää, että mitään niistä ei oikein uskalla kunnolla tehdä.
Muuten reissu oli ihan suhteellisen onnistunut. Ainakin siltä osin, mitä siitä jäi enää kaiken sähellyksen jälkeen jäljelle. Minulla oli ensi kertaa päälläni uudet keväällä ebay:sta tilatut korkeavyötäröiset bikinit, joissa tyytyväisenä tallustelin ympäri biitsiä siitäkin huolimatta että aivojen sisuksiin iskostunut ajatus jostain kummallisesta häpeästä kummitteli välillä mielessä. Riisuttuani mekkoni olin aluksi jatkuvasti huomaavinani silmäkulmassani jonkun kääntyvän katsomaan minua tai juoruavan minusta kaverilleen. Mitäköhän toikin nyt miettii? Sitä että oon liian lihava? Vai sitä että nää bikinit olis jotenkin hassut? Onkohan nää oikeasti vähän liian erikoiset? Näytänköhän mä näissä joltain sirkuksesta karanneelta pellen ja trapetsitaiteilijan sekoitukselta?
Annoin ajatusten virrata, kunnes hetken päästä kokosin itseni ja päätin keskittyä olennaiseen. Nimittäin siihen rantaan ja ihanaan perheeseeni. Päätin muiden miellyttämisen ja siitä murehtimisen sijaan keskittyä tähän mahtavaan hetkeen, jossa sekaisissa laidasta toiseen pinkoilevissa tunteissa pieni rakas tyttäreni eli tärkeitä elämänsä ensikokemuksia. Ymmärsin miten typerää olisi tässäkin ainutlaatuisessa tilanteessa hukkua niihin myrkyllisiin ajatuksiin riittämättömyydestä ja angstata miksei jokin voisi olla aina vain paremmin, kun samalla voisi vain elää.
En tiedä oliko joku naureskellut koolleni tai uima-asulleni oikeasti, mutta tiedän sen ettei sillä ole yhtään mitään väliä. Vaikka näitä samoja toteamuksia tuleekin tehtyä elämässä jatkuvasti, koin taas päässeeni siinä vähän lähemmäksi kohti itsensä ja kroppansa ja elämänsä hyväksymistä.
Kirsikkana kakun päällä avasin illalla Puutalobaby:n Kristan blogin ja luin hänen uusimman postauksensa bikinikropasta. Kiitos, tätä mä juuri tarkotin!
Tänään oman lapseni kanssa tilanne oli tismalleen samanlainen. Aluksi kaikki näytti tosin jokseenkin "lupaavalta". Taika ei ensin millään halunnut kävellä hiekalla paljain varpain puhumattakaan edes siitä että ne varpaat (tai jokin muu kehon osa) menisivät koskemaan sinne veteen! Hui sentään!
Jonkin aikaa siinä sitten meni, yrittäessämme näyttää Mikon kanssa hänelle mallia miten jännästi varpaita voi upottaa hiekkaan ja nostaa ne sitten sieltä taas esiin sanomalla samalla KUKKUU!
Jee, leikki toimi! Tyttö oli ihan pähkinöinä miten hassusti äiti ja isi pelleilivät hänen kanssaan rannalla kuin mitkäkin kakarat, vaikka ympärillä olevat muut aikuiset istuivatkin vain tylsästi paikoillaa. Mutta ei siinä vielä kaikki, pikkuhiljaa sinne veteenkin heräsi innostus mennä, koska äiti keksi että hei, sitten hiekkaleikin jälkeen varpaat täytyy tietenkin PESTÄ! Katos tätä, polskis, polskis, polskis! Vettä roiskui joka puolelle ja taapero naureskeli makeasti. Ei mennyt kauaa, kun likka oli jo vyötäröä myöten vedessä, vaikka aina välillä pitikin kiivetä äidin tai isin syliin turvaan.
Paikoitellen oli meinaan vähän liiankin jännää. Esimerkiksi se, että olisi ollut kivaa mennä syvemmälle veteen, mutta kellukkeiden (ja äidin) kanssa lasten uimaraja-narun ylittäminen tuntuikin yllättäen liian jännittävältä, koska varpaat eivät hetkellisesti olleetkaan enää turvallisesti meren pohjassa. Tai se, että vaikka vedestä halusikin hetkeksi pyyhkeeseen lämmittelemään, niin jokin salakavala houkutin pisti kuitenkin haluamaan sinne hetipaikallan uudestaan, jolloin ei enää osannutkaan päättää lähteäkö pois vai jäädäkö sittenkin palelemaan. Tai se, että isin kanssa lasten leikkipaikan laitteita tutkiskellessa tuli yllättäen niin ikävä äitiä, että piti alkaa itkeä ja huutaa, vaikka isi oli aivan vieressä ja äiti istui viltillä muutaman metrin päässä. Kahdesti.
Niin kuin Mikkokin koko tilanteesta lopulta lausahti: niin paljon kaikkea uutta ja jännää, että mitään niistä ei oikein uskalla kunnolla tehdä.
Muuten reissu oli ihan suhteellisen onnistunut. Ainakin siltä osin, mitä siitä jäi enää kaiken sähellyksen jälkeen jäljelle. Minulla oli ensi kertaa päälläni uudet keväällä ebay:sta tilatut korkeavyötäröiset bikinit, joissa tyytyväisenä tallustelin ympäri biitsiä siitäkin huolimatta että aivojen sisuksiin iskostunut ajatus jostain kummallisesta häpeästä kummitteli välillä mielessä. Riisuttuani mekkoni olin aluksi jatkuvasti huomaavinani silmäkulmassani jonkun kääntyvän katsomaan minua tai juoruavan minusta kaverilleen. Mitäköhän toikin nyt miettii? Sitä että oon liian lihava? Vai sitä että nää bikinit olis jotenkin hassut? Onkohan nää oikeasti vähän liian erikoiset? Näytänköhän mä näissä joltain sirkuksesta karanneelta pellen ja trapetsitaiteilijan sekoitukselta?
Annoin ajatusten virrata, kunnes hetken päästä kokosin itseni ja päätin keskittyä olennaiseen. Nimittäin siihen rantaan ja ihanaan perheeseeni. Päätin muiden miellyttämisen ja siitä murehtimisen sijaan keskittyä tähän mahtavaan hetkeen, jossa sekaisissa laidasta toiseen pinkoilevissa tunteissa pieni rakas tyttäreni eli tärkeitä elämänsä ensikokemuksia. Ymmärsin miten typerää olisi tässäkin ainutlaatuisessa tilanteessa hukkua niihin myrkyllisiin ajatuksiin riittämättömyydestä ja angstata miksei jokin voisi olla aina vain paremmin, kun samalla voisi vain elää.
Kirsikkana kakun päällä avasin illalla Puutalobaby:n Kristan blogin ja luin hänen uusimman postauksensa bikinikropasta. Kiitos, tätä mä juuri tarkotin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti