Heipparallaa höpsölit!
Lueskelin tässä joitakin viimevuotisia blogikirjoituksiani ja totesin että perhana vie. Kyllä siinä tekstimuodossakin on jotain omaa taikaansa, vaikka olenkin lähiaikoina erityisen ihastunut videoihin. :'> Mutta noh, aloitetaanpa sitten sepustaminen näin lievissä kankeuden huuruissa, ruosteen maku kielellä.
Täällä eleillään tällä hetkellä melko jännittäviä aikoja, kun koko elämä on ihan justiinsa muuttumassa totaalisesti. Tai no joo okei, ei nyt tältä erää kuin vasta muutamaksi viikoksi, mutta samalla paluuta entiseen ei enää ole. Olen siis muuttamassa viikon päästä vanhemmilleni Raumalle, josta minun on tarkoitus käydä Porissa tapahtuvaa, pari viikkoa kestävää Soteekki-harjoittelua. Matka Raumalta Poriin kestää vain neljäkymmentäviisi minuuttia, kun taas Turusta ajeltuna hieman alle kaksi tuntia. Lisäksi minulle tekisi hyvää olla jonkin ajan "eristetyssä työleirissä", jossa saisin oikeasti aikaa ja rauhaa opiskella kokeisiin ja keskittyä työstämään opparia. Mistähän sitä tosin tietää saanko keskityttyä vanhempieni nurkissa yhtään sen paremmin kuin täällä kotona hölöttävän pikkuriiviön vieressä, mutta tämä on ainakin toistaiseksi se voimassaoleva suunnitelma johon luottaa ja nojautua. YuY'
Itseäni taitaa opiskelujen lisäksi kuitenkin eniten jännittää itse muutos ja tietysti se, miten Taika tulee pärjäämään uudessa päiväkodissaan. Olen melkoisen pettynyt, ettei päikyn aloitus onnistunutkaan meillä niin silkin pehmoisesti, miten oletin sen tapahtuvan. Nimittäin meille ilmoitettiinkin näiden kahden tutustumisviikon (nyt menossa viikko 2) tarkoittavan sitä, että saamme tulla puoli kymmeneltä aamulla päiväkodin pihalle leikkimään yhdessä muiden lasten kanssa ja lähteä tunnin päästä pois, takaisin kotiin. Näin ollen Taikan ensimmäinen oikea päiväkotipäivä on sama päivä kun minä olen kaukana poissa Turusta ja Mikko vie tytön unisena ventovieraaseen paikkaan aamuseitsemäksi (josta kiiruhtaa pikaisesti töihin) ja tulee hakemaan vasta kahdeksan tunnin kuluttua takaisin kotiin. Olen aivan järkyttynyt ajatuksesta, että Taika väin "hylätään" tuolla tavalla vieraaseen paikkaan kiireisesti aamutuimaan selittämättä sen kummempia mikä on homman nimi ja olematta siinä vieressä tukena kun ympärillä on lauma vieraita karjuvia lapsia. Ja kaiken kukkuraksi en edes pääse lohduttamaan lastani ensimmäisen päikkypäivän jälkeen kotona antamalla tälle lämmintä halia ja hukuttamalla rakastaviin suukkoihin, vaan tyydyn vilkuttelemaan onnettoman Skype-yhteyden voimin kameran takana. ;__; Yhhyyy!! Tiedän että koko stressi on ehkä suurempi minulle itselleni kuin Taikalle, mutta jumankauta kun mua harmittaa! :'((
Luin juuri erään vinkin (en muista kenen keksimä sanonta tämä on, mutta kuitenkin), että ei kannata murehtia jotain mikä ei ole vielä edes tapahtunut. Ja sehän on täyttä totta. Mistä minä sen voin tietää jos Taika rakastuukin päiväkotiinsa ensisilmäyksellä eikä malta suostua lähtemään sieltä pois? Mistä minä tiedän, jos harjoitteluni menevätkin kuin unelma ja saankin kummastakin viimeisestä tentistä huikeat huippuarvosanat, sillä aivoni ovat uudenveroisen virkeät kahden vuoden lomailun (köh köh) jälkeen.
Täällä vieteltiin juuri viikonloppuna kivoja pikku kekkereitä. Peruutettujen virallisten pippaloiden tilalle järjestettiin pienimuotoiset kämäiset "sijaisbileet", joissa kuitenkin oli todella ihanaa! :') Oli vaihteeksi aivan erilaista hengailla hieman toisenlaisella kokoonpanolla mitä yleensä, ja olla pienemmällä porukalla ihmisiä, jotka olivat halukkaita tulemaan kaikesta huolimatta paikalle. ^^ Tuli ihan uudella tavalla lähennyttyä ja juteltua niistä oikeasti mieltä painavista asioista, joita ei isomman lössin bileissä tule ikinä otettua puheeksi. Jännää miten toisinaan epäonniset sattumukset kääntyvätkin yllättäen spontaaniksi iloksi. Sanotaan että elämällä on tapana yllättää. :)
Kuten yllä olevasta instakuva-kollaasista varmaan huomaakin, meidän pikkuneiti on siirtynyt lähiaikoina isojen tyttöjen sänkyyn ja syöttötuolistakin on luovuttu tuommoisen isompien lasten tuolin tieltä. Samaiselta koroketuolilta tosin tänään tipahdettiin ensi kertaa lattialle, kun sillä on vissiin niin mukavaa liu'uskella etureunalle tylsän perällä istumisen sijaan... : / Onneksi mitään vakavampaa ei käynyt, perus moksahdus lattialle.
Oli muuten todellakin jännää lueskellä vajaan vuoden takaisia fiiliksiäni elämästä, kun tänäpäivänä kaikki tuo masistelu tuntuu olevan totaalisen toisin. Perhe on aivan kaikki kaikessa, ja vaikka nuo kaksi toisinaan ottavatkin toki päähän, on vaikeaa kuvitella että tuolloin olin jatkuvasti stressitasojeni äärirajoilla. Samoin se, etten ollenkaan kestänyt kotiäitiyttä ja olin omien sanojeni mukaan 80% ajasta ärsyyntynyt ja kiukkuinen! :'o Hui kamalaa.. Nyt minusta tuntuu taas siltä että voisin viihtyä melkeinpä vielä yhden vuoden kotiäitinä ja palata kouluun vasta joskus... Ehhehh. ^^' Voi olla toki että syysmasennukseen taipuvainen mieleni muuttuu vielä ilmojen kylmetessä ja päivien lyhentyessä tässä muutaman kuukauden sisällä. Toivotaan kuitenkin että näin ei kävisi.
Omassa elämässä on mennyt lähiaikoina yleisesti ottaen kyllä melko hyvin. Mitä nyt tulee murehdittua hieman läheisten ihmisten elämänvalinnoista ja tuskailtua oman kroppani lieviä terveyshuolia sekä tulevan syksyn rahatilanteen tasapainoisuutta. Mutta näin niinkuin muuten kaikki on kyllä melko jees. :) Opintojen alkaminen kolkuttelee kieltämättä jatkuvana takapiruna aivojen takaosassa, muistuttaen taukoamatta siitä että pitäisi olla tekemässä koulujuttuja, muttahh.. Sellaista se elämä toisinaan on.
.
Loppuun vielä yksi yksinäinen, parin viikon takainen asukuva. Olimme käyneet sinä päivänä kaverin kanssa kirpputorilla (mistä löysin tuon hameen ja topin! :'D) ja lähdimme myöhemmin päivällä Mikon kanssa ensi kertaa elämässäni seinäkiipeilemään! Oli aivan mielettömän mahtavaa enkä malta odottaa milloin pääsisin kiipeilyseinälle uudestaan. <3 *-* Kun Taika oli juuri lähtenyt mummilaan hoitoon, päätettiin hyödyntää myös sen päivän ilta, menemällä ensimmäistä kertaa intialaiseen ravintolaan (tämä asu siis napattu matkalta sinne). :) Ruoka oli kyllä hyvää, mutta jäi silti kakkoseksi hyväksi todetulle nepalilaiselle ravintolalle... ;P Kivaa kokeilla uusia juttuja, mutta ensi kerralla taidamme kyllä kuitenkin suunnata sinne nepalilaiseen. ^^'
Olisi kyllä kiva ottaa enemmän asukuvia, sillä musta tuntuu että jaksan jotenkin panostaa asukokonaisuuksiini enemmän kun tiedän että ne tultaisiin ikuistamaan blogiin asti. :'D Lähiaikoina videoiden tekeminen on kuitenkin tuntunut luontevammalta, helpommalta ja nopeammalta, joten katsotaan mitenkä tässä käy. : >
Sellaista kuulumispläjäystä kuitenkin tällä kertaa. Näkyillään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti