Jokaisesta vastoinkäymisestä oppii aina jotain uutta itsestään

Asukuva viime viikon perjantailta, tukka vielä silloin "blondina".

Moikka-moi! Ajattelin tulla tänne vähän päivittelemään kuulumisia ja purkaa päälimmäisenä mielessä olevia juttuja vapaamuotoisemmassa tekstipläjäyksessä.

Yleisesti ottaen mulle ja meille kuuluu ihan hyvää. Olin eilen suhteellisen reippaalla tuulella ja sain aikaiseksi imuroida kämpän sekä siivoilla kaikkea pientä minkä aina lykkää tuonnemmaksi "tärkeämpien" asioiden tieltä. Mikko oli iltavuorossa, mikä tarkoitti että oltiin Taikan kanssa koko päivä ja ilta kahdestaan. Yleensä välttelen erinäisten menojen suunnittelua sellaisille päiville kun olen tytön kanssa yksin, mutta tällä kertaa päätin lähtevämme kahdestaan ruokakauppaan ostoksille. Reissu ei tosin arvatenkaan mennyt ihan mutkattomasti, vaikka Taika käyttäytyikin tällä kertaa kaupassa todella mallikkaasti ja jaksoi istua alusta loppuun kärryssä ilman sen suurempia huutokonsertteja. (Success!) 

Sillä sähläyksen määrä on kuitenkin perheessämme vakio, oli jonkun meistä luonnollisesti sekoiltava pakollisen prosentin verran. Onnistuin melkein kolaroimaan autoamme parkkipaikalla, vaikka syy ei varsinaisesti ollutkaan minun. Yhtäkkiä vain parkkeeratessani joka ilmansuunnalta alkoi tulvia jumalattomasti autoja, ja jokainen niistä halusi tietysti ehtiä toistensa eteen ensimmäisenä. Ja sitten siinä olin minä, joka äkkinäisestä ruuhkasta säikähtäneenä päätyi kääntämään rattia aivan liian aikaisin oikealle ja jämähämään suoraan keskelle kahta parkkiruutua. Onnistuin myös löytämään juuri sen harvan kohdan koko parkkialueelta, jossa edessäni oli pyöreällä ja leveällä tiilireunalla ympäröity lyhtypylväs, joten edestä päin tila oli entistäkin minimalistisempi eikä pakoon päässyt blondiparkki-tyyliä hyväksikäyttäen. Siinä minä sitten rimpuilin, kun yksi takanani ollut auto halusi parkkeerata toiseen valtaamistani ruuduista ja loput autot blokkasivat tietäni pakittamiseen ja korjausliikkeen tekemiseen. Kun olin hyvän tovin odotellut vuoroani päästääkseni vihdoin liikahtamaan paikoiltani johonkin suuntaan, aloin tilan tyhjennettyä vihdoin toiveikkaana pakittaa itseni ulos loukusta. Noh kuinkas ollakaan, sinä aikana kun olin ehtinyt kääntää katseeni toiseen suuntaan, muutaman nanosekunnin aikana taakseni oli ehtinyt kuin tyhjästä ilmestyä vielä yksi heppu jäätävän isossa asuntoautossaan. Oli kuulkaas senttimetreistä kiinni ettei autoni peräpää olisi ollut liiskautunut kohti sitä jäätävää metallijättiä! Ja vieläpä pieni lapsi takapenkillä! D: Aijai kun tuli hyvä fiilis taas. Onneksi kaikki tapahtui vain melkein, vaikka aikamoinen säikähdys siitä tulikin! =_='

Paluumatkalla kahden ison ostoskassin kantaminenkin oli naperon kanssa melkoisen mielenkiintoista, kun meidän pikkutirppanan uteliaisuudelle ei tunnetustikaan ole rajoja. Yksi makoplätsi parkkipaikkamme märällä ja epätasaisella jäämöhkäleellä oli vain alkusoittoa, sillä pihalla olisi vielä vaikka kuinka paljon mielenkiintoisia jäätiköitä tutkittavana, tykkäsi äiti siitä tai ei. Siinä muutaman kymmenen metrin autolta-rappukäytävälle -matkan aikana kaksi eri ihmistä kysyi minulta tarvitsisinko apua. :'D Ylpeänä rautamutsina vakuuttelin pärjääväni itse, mutta tajusin kuitenkin kiittää ehdotuksesta. Salaa silti toivoin, että joku olisi kaikesta päättäväisyydestäni huolimatta tullut tarmokkaasti nappaamaan kassit käsistäni ja minä olisin voinut keskittyä 100%:sesti riiviön hallintaan. Ehkä olisin osannut ottaa tarjotun avun vastaan jos kysyjänä olisi ollut jokin reippaan ja kiireettömän näköinen nuorehko henkilö, eikä koiraansa ulkoiluttava sympaattinen naapuripappa tai vauvaansa kantava, miehensä ja esikoisensa perässä juossut nainen. Mutta kiitos kysymästä kuitenkin.<3 Tuli hyvä mieli! Ja ihan kiitettävästihän mä onneksi lopulta pärjäsin. ^^'

Neule-Lidl, Paita-H&M, Hame-2ndhand(Seppälä)

Alkuviikkoni meni kieltämättä melko sumuisissa merkeissä. Maanantaisen bändin hajoamis-uutisen jälkeen olin niin järkyttynyt, että Mikon tultua muutaman tunnin sisällä iltavuorosta kotiin hajosin täysin. Kerrottuani kaiken hänelle ääneen, menetin totaalisesti hallintani ja minua kasassa pitäneet suojamuurit pääsivät vihdoin lahoamaan palasiksi. Itkeä-vollotin muutaman tunnin putkeen, ja vaikka Mikko miten yritti ensin lohduttaa, sitten keskustella ja analysoida, ja lopulta siirtää huomioni positiivisempiin asioihin, en vain kyennyt vastaanottamaan mitään. Tiistaipäivä meni lähinnä kiukutellessa, sillä en vain millään voinut uskoa tapahtunutta todeksi. Mikään ei kiinnostanut. Halusin vain maata paikoillani ja miettiä miksi minua oltiin kohdeltu niin väärin. Katkeruuden möykky kurkussani alkoi sulata vasta torstaina, jolloin aloin hiljalleen hyväksyä tilanteen sellaisena kuin se on. En väitä vieläkään olevani asian kanssa ok, mutta nyt mieleeni tulee muitakin näkökulmia miksi näin saattoi tapahtua ja ehkä tämä kaikki oli sittenkin hyvä juttu.

Olen yhä sitä mieltä, että bändin pojilla oli selkeitä kommunikaatio-ongelmia enkä edelleenkään ymmärrä miksi tämä kaikki piti hoitaa näin tylyn kylmästi. En ymmärrä miksei me oltaisi voitu kaikki yhdessä kokoontua hyvässä hengessä keskustelemaan bändimme jatkotoivomuksista ja -suunnitelmista ennaltaehkäisevässä mielessä ja karttaa mitkä jutut kiinnostavat meitä bändin tulevaisuuden kannalta ja mitkä ei. Oltaisiin voitu pohtia yhdessä mikä kenenkin mielestä toimii ja mikä ei, jättämättä ketään yksittäistä ihmistä ulkopuolelle muiden liittouduttua tämän selän takana ja tehden päätökset koko bändin puolesta keskenään.

Jokaisesta vastoinkäymisestä kuitenkin aina oppii jotain uutta itsestään. Silloin kun syksyllä aloitin bändiharrastuksen, olin äimänä miten moni muusikko halusikaan tehdä kanssani töitä! Olin niin häkeltynyt, etten osannut päättää mitä oikeastaan itse edes haluan kaikelta tältä. Tuntui kamalan julmalta vastata suurimman osan ehdotuksiin kieltävästi, sillä en todellisuudessa ollut varma millainen musisointi minua itseäni edes kiinnostaa. Tämän viimeisimmän bändikokemuksen ja sen loppumisen myötä minä vihdoin tajusin mitä todella haluan musiikkikuvioissani tehdä! Sekä sen, mikä minua ei juurikaan loppupeleissä kiinnosta.

- Haluan tehdä omia kappaleita, sillä mä tajusin että musta sittenkin on siihen! Haluan kehittää itseäni säveltäjänä ja sanoittajana ja mua oikeasti kiinnostaa kokeilla erilaisia juttuja ja kikkoja, miten musiikista saa mielenkiintoista ja jännittävän kuuloista!

- Haluan nauhoittaa ja tallentaa musisointejani muistiin.

- Haluan kokeilla eri musiikkityylejä ja -lajeja, rajaamatta kiinnostustani tietynlaisiin kappaleisiin ja tekemällä liian yksitoikkoisia ja samanlaisia biisejä.

- Voin soittaa ja laulaa covereita, mutta ainoastaan sellaisista biiseistä joista oikeasti tykkään ja joiden työstäminen on mun mielestä hauskaa tai kehittävää.

- Haluan esiintyä, mutta se ei ole prioriteettilistani ykkönen. Keikkailu on kivaa, mutten halua kaiken aikani menevän muiden toivomien biisien työstämiseen. Esiintymisissä on tietysti otettava huomioon yleisön musiikkimakua ja etenkin "tilaajan" toiveita, mutta kaikessa mennään kuitenkin minun (ja mahdollisen bändiporukkani) ehdoilla.

- En halua soittaa/laulaa sellaisia biisejä, jotka eivät yksinkertaisesti sytytä mun inspiraatiota tai mielenkiintoa yhtään. En halua väkisin haalia käsiini mahdollisimman paljon helppoja covereita, jotka ainoastaan kasvattaisivat biisilistan pituutta.

- En muutenkaan halua keskittyä musiikissani kenenkään muun kuin itseni (ja mahdollisen bändiporukkani) miellyttämiseen, sillä näillä näkymin musiikki on ja pysyy puhtaana harrastuksena, jonka on tarkoitus tehdä minusta itsestäni onnellisen. Jos tekemäni musiikki tuottaa rahallista voittoa, se on vain ja ainoastaan plussaa. Ei koko touhun päämäärä.

Musta tuo edellämainittu lista asioita on melkoinen saavutus, ajatellen miten epävarma ja epätietoinen itsestäni olinkaan vielä vasta muutama kuukausi sitten. Vaikka joitakin noista pointeista olinkin tavallaan ajatellut mielessäni jo kauan ennen tätä, vasta nyt olen oikeasti tajunnut mitä niiden toteutuminen tai toteutumattomuus oikeasti tarkoittaa. Joitakin asioita pystyy oppimaan vain kantapään kautta.

Musiikillisten erimielisyyksien lisäksi (joista ei siis varsinaisesti missään vaiheessa edelleenkään kunnolla keskusteltu, mutta joiden olemassaolon ymmärsin näin jälkikäteen todennäköisesti olleen olemassa) meidän välillä oli selkeitä poliittisia sekä "kulttuurisia" näkemyseroja. Erilaisuus on rikkautta, mutta tietyn pisteen jälkeen jatkuvasti toistensa kanssa tekemisissä olevien henkilöiden eriävät mielipiteet suurimmista elämän kysymyksistä saattavat pistää sukset ristiin. Vaikka miten huumoripuoli ja yleinen rempseilymeininki täsmäisivätkin yhteen, vastakkaiset näkemykset ihmisten oikeuksista, suvaitsevaisuudesta, oikeudenmukaisuudesta, ihmisarvosta sekä yleisestä maailmanmenosta alkavat ennen pitkää tuottaa ongelmallisia ristiriita-tilanteita.

Alkuhuumassa näitä erimielisyyksiä piti vain pieninä eriävinä "ominaisuuksina", mutta mitä pidemmälle asiat etenivät, sitä jyrkemmin kummalliset ennakkoluulot, juurtuneet kapeakatseiset periaatteet sekä minun silmissäni vanhentuneet aatteet alkoivat ärsyttämään. Jossain kohtaa (vielä ennen bändin eroamista) löysin itseni pohtimasta, milloin tulee vastaan se raja, jonka jälkeen erimielisyydet ovat liian suuret. Minne saakka kaveruuden rajaa pitäisi venyttää ja kuinka pitkälle erilaisuutta pitäisi sietää? Missä kohtaa pitäisi suosiolla todeta olevansa liian erilainen ollakseen toisen ystävä? Missä vaiheessa on parempi vaihtoehto sanoa äänettömät hyvästit ja jatkaa elämää erillisillä poluilla? Olen tavallaan hirveän tyytyväinen, ettei minun tarvinnut lopulta olla se päätöksen tehnyt, toista jättävä osapuoli. Nyt saan vain rauhassa tulla jätetyksi, vaikka se tuntuukin astetta kurjemmalta, sillä siihen ei osannut varautua etukäteen. Minun omatuntoni on puhdas. Minä en ole se, joka tässä tilanteessa loukkasi ketään tai särki kenenkään sydäntä.

Vaikka miten vaikealta tämän myöntäminen itselleni tuntuikin, voin vihdoin todeta että onneksi asiat tosiaankin päättyivät. Alkushokin jälkeen olen melko tyytyväinen asioiden menneen näin. Tuntuu yhä tyhjältä ja vajavaiselta, sillä enää en ole kyseisen bändin laulaja. Menetin tittelin mukana merkittävän osan identiteettiäni, jota en ainakaan vielä ole osannut korvata millään muulla. Mutta ehkä vielä joskus, kun haavat ovat parantuneet, minä nousen jälleen. Ja silloin olen eheämpi ja itsevarmempi kuin koskaan! :)