Sunnuntain ulinat

Jaaha. Meikä on näköjään päässyt videoiden makuun kun uutta pukkaa toisen perään! No mutta enjoy ja silleen. Kertokaa jos tykkäätte näistä! :)

Jokaisesta vastoinkäymisestä oppii aina jotain uutta itsestään

Asukuva viime viikon perjantailta, tukka vielä silloin "blondina".

Moikka-moi! Ajattelin tulla tänne vähän päivittelemään kuulumisia ja purkaa päälimmäisenä mielessä olevia juttuja vapaamuotoisemmassa tekstipläjäyksessä.

Yleisesti ottaen mulle ja meille kuuluu ihan hyvää. Olin eilen suhteellisen reippaalla tuulella ja sain aikaiseksi imuroida kämpän sekä siivoilla kaikkea pientä minkä aina lykkää tuonnemmaksi "tärkeämpien" asioiden tieltä. Mikko oli iltavuorossa, mikä tarkoitti että oltiin Taikan kanssa koko päivä ja ilta kahdestaan. Yleensä välttelen erinäisten menojen suunnittelua sellaisille päiville kun olen tytön kanssa yksin, mutta tällä kertaa päätin lähtevämme kahdestaan ruokakauppaan ostoksille. Reissu ei tosin arvatenkaan mennyt ihan mutkattomasti, vaikka Taika käyttäytyikin tällä kertaa kaupassa todella mallikkaasti ja jaksoi istua alusta loppuun kärryssä ilman sen suurempia huutokonsertteja. (Success!) 

Sillä sähläyksen määrä on kuitenkin perheessämme vakio, oli jonkun meistä luonnollisesti sekoiltava pakollisen prosentin verran. Onnistuin melkein kolaroimaan autoamme parkkipaikalla, vaikka syy ei varsinaisesti ollutkaan minun. Yhtäkkiä vain parkkeeratessani joka ilmansuunnalta alkoi tulvia jumalattomasti autoja, ja jokainen niistä halusi tietysti ehtiä toistensa eteen ensimmäisenä. Ja sitten siinä olin minä, joka äkkinäisestä ruuhkasta säikähtäneenä päätyi kääntämään rattia aivan liian aikaisin oikealle ja jämähämään suoraan keskelle kahta parkkiruutua. Onnistuin myös löytämään juuri sen harvan kohdan koko parkkialueelta, jossa edessäni oli pyöreällä ja leveällä tiilireunalla ympäröity lyhtypylväs, joten edestä päin tila oli entistäkin minimalistisempi eikä pakoon päässyt blondiparkki-tyyliä hyväksikäyttäen. Siinä minä sitten rimpuilin, kun yksi takanani ollut auto halusi parkkeerata toiseen valtaamistani ruuduista ja loput autot blokkasivat tietäni pakittamiseen ja korjausliikkeen tekemiseen. Kun olin hyvän tovin odotellut vuoroani päästääkseni vihdoin liikahtamaan paikoiltani johonkin suuntaan, aloin tilan tyhjennettyä vihdoin toiveikkaana pakittaa itseni ulos loukusta. Noh kuinkas ollakaan, sinä aikana kun olin ehtinyt kääntää katseeni toiseen suuntaan, muutaman nanosekunnin aikana taakseni oli ehtinyt kuin tyhjästä ilmestyä vielä yksi heppu jäätävän isossa asuntoautossaan. Oli kuulkaas senttimetreistä kiinni ettei autoni peräpää olisi ollut liiskautunut kohti sitä jäätävää metallijättiä! Ja vieläpä pieni lapsi takapenkillä! D: Aijai kun tuli hyvä fiilis taas. Onneksi kaikki tapahtui vain melkein, vaikka aikamoinen säikähdys siitä tulikin! =_='

Paluumatkalla kahden ison ostoskassin kantaminenkin oli naperon kanssa melkoisen mielenkiintoista, kun meidän pikkutirppanan uteliaisuudelle ei tunnetustikaan ole rajoja. Yksi makoplätsi parkkipaikkamme märällä ja epätasaisella jäämöhkäleellä oli vain alkusoittoa, sillä pihalla olisi vielä vaikka kuinka paljon mielenkiintoisia jäätiköitä tutkittavana, tykkäsi äiti siitä tai ei. Siinä muutaman kymmenen metrin autolta-rappukäytävälle -matkan aikana kaksi eri ihmistä kysyi minulta tarvitsisinko apua. :'D Ylpeänä rautamutsina vakuuttelin pärjääväni itse, mutta tajusin kuitenkin kiittää ehdotuksesta. Salaa silti toivoin, että joku olisi kaikesta päättäväisyydestäni huolimatta tullut tarmokkaasti nappaamaan kassit käsistäni ja minä olisin voinut keskittyä 100%:sesti riiviön hallintaan. Ehkä olisin osannut ottaa tarjotun avun vastaan jos kysyjänä olisi ollut jokin reippaan ja kiireettömän näköinen nuorehko henkilö, eikä koiraansa ulkoiluttava sympaattinen naapuripappa tai vauvaansa kantava, miehensä ja esikoisensa perässä juossut nainen. Mutta kiitos kysymästä kuitenkin.<3 Tuli hyvä mieli! Ja ihan kiitettävästihän mä onneksi lopulta pärjäsin. ^^'

Neule-Lidl, Paita-H&M, Hame-2ndhand(Seppälä)

Alkuviikkoni meni kieltämättä melko sumuisissa merkeissä. Maanantaisen bändin hajoamis-uutisen jälkeen olin niin järkyttynyt, että Mikon tultua muutaman tunnin sisällä iltavuorosta kotiin hajosin täysin. Kerrottuani kaiken hänelle ääneen, menetin totaalisesti hallintani ja minua kasassa pitäneet suojamuurit pääsivät vihdoin lahoamaan palasiksi. Itkeä-vollotin muutaman tunnin putkeen, ja vaikka Mikko miten yritti ensin lohduttaa, sitten keskustella ja analysoida, ja lopulta siirtää huomioni positiivisempiin asioihin, en vain kyennyt vastaanottamaan mitään. Tiistaipäivä meni lähinnä kiukutellessa, sillä en vain millään voinut uskoa tapahtunutta todeksi. Mikään ei kiinnostanut. Halusin vain maata paikoillani ja miettiä miksi minua oltiin kohdeltu niin väärin. Katkeruuden möykky kurkussani alkoi sulata vasta torstaina, jolloin aloin hiljalleen hyväksyä tilanteen sellaisena kuin se on. En väitä vieläkään olevani asian kanssa ok, mutta nyt mieleeni tulee muitakin näkökulmia miksi näin saattoi tapahtua ja ehkä tämä kaikki oli sittenkin hyvä juttu.

Olen yhä sitä mieltä, että bändin pojilla oli selkeitä kommunikaatio-ongelmia enkä edelleenkään ymmärrä miksi tämä kaikki piti hoitaa näin tylyn kylmästi. En ymmärrä miksei me oltaisi voitu kaikki yhdessä kokoontua hyvässä hengessä keskustelemaan bändimme jatkotoivomuksista ja -suunnitelmista ennaltaehkäisevässä mielessä ja karttaa mitkä jutut kiinnostavat meitä bändin tulevaisuuden kannalta ja mitkä ei. Oltaisiin voitu pohtia yhdessä mikä kenenkin mielestä toimii ja mikä ei, jättämättä ketään yksittäistä ihmistä ulkopuolelle muiden liittouduttua tämän selän takana ja tehden päätökset koko bändin puolesta keskenään.

Jokaisesta vastoinkäymisestä kuitenkin aina oppii jotain uutta itsestään. Silloin kun syksyllä aloitin bändiharrastuksen, olin äimänä miten moni muusikko halusikaan tehdä kanssani töitä! Olin niin häkeltynyt, etten osannut päättää mitä oikeastaan itse edes haluan kaikelta tältä. Tuntui kamalan julmalta vastata suurimman osan ehdotuksiin kieltävästi, sillä en todellisuudessa ollut varma millainen musisointi minua itseäni edes kiinnostaa. Tämän viimeisimmän bändikokemuksen ja sen loppumisen myötä minä vihdoin tajusin mitä todella haluan musiikkikuvioissani tehdä! Sekä sen, mikä minua ei juurikaan loppupeleissä kiinnosta.

- Haluan tehdä omia kappaleita, sillä mä tajusin että musta sittenkin on siihen! Haluan kehittää itseäni säveltäjänä ja sanoittajana ja mua oikeasti kiinnostaa kokeilla erilaisia juttuja ja kikkoja, miten musiikista saa mielenkiintoista ja jännittävän kuuloista!

- Haluan nauhoittaa ja tallentaa musisointejani muistiin.

- Haluan kokeilla eri musiikkityylejä ja -lajeja, rajaamatta kiinnostustani tietynlaisiin kappaleisiin ja tekemällä liian yksitoikkoisia ja samanlaisia biisejä.

- Voin soittaa ja laulaa covereita, mutta ainoastaan sellaisista biiseistä joista oikeasti tykkään ja joiden työstäminen on mun mielestä hauskaa tai kehittävää.

- Haluan esiintyä, mutta se ei ole prioriteettilistani ykkönen. Keikkailu on kivaa, mutten halua kaiken aikani menevän muiden toivomien biisien työstämiseen. Esiintymisissä on tietysti otettava huomioon yleisön musiikkimakua ja etenkin "tilaajan" toiveita, mutta kaikessa mennään kuitenkin minun (ja mahdollisen bändiporukkani) ehdoilla.

- En halua soittaa/laulaa sellaisia biisejä, jotka eivät yksinkertaisesti sytytä mun inspiraatiota tai mielenkiintoa yhtään. En halua väkisin haalia käsiini mahdollisimman paljon helppoja covereita, jotka ainoastaan kasvattaisivat biisilistan pituutta.

- En muutenkaan halua keskittyä musiikissani kenenkään muun kuin itseni (ja mahdollisen bändiporukkani) miellyttämiseen, sillä näillä näkymin musiikki on ja pysyy puhtaana harrastuksena, jonka on tarkoitus tehdä minusta itsestäni onnellisen. Jos tekemäni musiikki tuottaa rahallista voittoa, se on vain ja ainoastaan plussaa. Ei koko touhun päämäärä.

Musta tuo edellämainittu lista asioita on melkoinen saavutus, ajatellen miten epävarma ja epätietoinen itsestäni olinkaan vielä vasta muutama kuukausi sitten. Vaikka joitakin noista pointeista olinkin tavallaan ajatellut mielessäni jo kauan ennen tätä, vasta nyt olen oikeasti tajunnut mitä niiden toteutuminen tai toteutumattomuus oikeasti tarkoittaa. Joitakin asioita pystyy oppimaan vain kantapään kautta.

Musiikillisten erimielisyyksien lisäksi (joista ei siis varsinaisesti missään vaiheessa edelleenkään kunnolla keskusteltu, mutta joiden olemassaolon ymmärsin näin jälkikäteen todennäköisesti olleen olemassa) meidän välillä oli selkeitä poliittisia sekä "kulttuurisia" näkemyseroja. Erilaisuus on rikkautta, mutta tietyn pisteen jälkeen jatkuvasti toistensa kanssa tekemisissä olevien henkilöiden eriävät mielipiteet suurimmista elämän kysymyksistä saattavat pistää sukset ristiin. Vaikka miten huumoripuoli ja yleinen rempseilymeininki täsmäisivätkin yhteen, vastakkaiset näkemykset ihmisten oikeuksista, suvaitsevaisuudesta, oikeudenmukaisuudesta, ihmisarvosta sekä yleisestä maailmanmenosta alkavat ennen pitkää tuottaa ongelmallisia ristiriita-tilanteita.

Alkuhuumassa näitä erimielisyyksiä piti vain pieninä eriävinä "ominaisuuksina", mutta mitä pidemmälle asiat etenivät, sitä jyrkemmin kummalliset ennakkoluulot, juurtuneet kapeakatseiset periaatteet sekä minun silmissäni vanhentuneet aatteet alkoivat ärsyttämään. Jossain kohtaa (vielä ennen bändin eroamista) löysin itseni pohtimasta, milloin tulee vastaan se raja, jonka jälkeen erimielisyydet ovat liian suuret. Minne saakka kaveruuden rajaa pitäisi venyttää ja kuinka pitkälle erilaisuutta pitäisi sietää? Missä kohtaa pitäisi suosiolla todeta olevansa liian erilainen ollakseen toisen ystävä? Missä vaiheessa on parempi vaihtoehto sanoa äänettömät hyvästit ja jatkaa elämää erillisillä poluilla? Olen tavallaan hirveän tyytyväinen, ettei minun tarvinnut lopulta olla se päätöksen tehnyt, toista jättävä osapuoli. Nyt saan vain rauhassa tulla jätetyksi, vaikka se tuntuukin astetta kurjemmalta, sillä siihen ei osannut varautua etukäteen. Minun omatuntoni on puhdas. Minä en ole se, joka tässä tilanteessa loukkasi ketään tai särki kenenkään sydäntä.

Vaikka miten vaikealta tämän myöntäminen itselleni tuntuikin, voin vihdoin todeta että onneksi asiat tosiaankin päättyivät. Alkushokin jälkeen olen melko tyytyväinen asioiden menneen näin. Tuntuu yhä tyhjältä ja vajavaiselta, sillä enää en ole kyseisen bändin laulaja. Menetin tittelin mukana merkittävän osan identiteettiäni, jota en ainakaan vielä ole osannut korvata millään muulla. Mutta ehkä vielä joskus, kun haavat ovat parantuneet, minä nousen jälleen. Ja silloin olen eheämpi ja itsevarmempi kuin koskaan! :)

Hups...

Mulle kävi eilen pieni kämmi.




Arvaatteko mihin se liittyy?...


Oikein, HIUKSIIN.


Kuinkas muutenkaan...




Nimittäin, mä oon vahingossa taas...

PUNAPÄÄ! XD


Jos haluatte tietää miten tämä kävi näin, katsokaa video :'D

Twin Peaks Party + Decorating

Nonnih! Olisi vihdoin aika Twin Peaks -kemujen valokuvien julkaisemiselle. :'3

Oli kieltämättä yllättävän hankalaa pohtia millaisin tavoin kämpästä saisi luotua jotenkin kyseisen tv-sarjan henkisen. Halusin ehdottomasti luoda tunnelmaa koristeilla ja erinäisillä pienillä yksityiskohdilla, sillä ne jos mitkä tekevät teemabileistä teemabileet! Varsinkin tällaisessa tilanteessa, kun asujen soveltaminen voi osoittautua vieraille vaikeaksi.

Ideoiden keksimiseksi selasinkin tuttuun tapaan Pinterestiä (jos minun pinnaukseni kiinnostavat, tsekkaa kansioni-> tästä) ja tallensin itselleni inspiraatiokuvia sekä asujen, koristeiden että ruokien muodossa. Tässä pieni kollaasi siitä, millaiset kuvat sai mussa ideoita liikkeelle:

Halusin tehdä ympäristöstä salamyhkäisen maustaen sitä ripauksella metsää. Lisäksi oli olennaista säilyttää Twin Peaksin tutuimmat merkkielementit, joista sarja on tunnettu ja jotka tekevät siitä ainutlaatuisen. Tällaista jälkeä koristelusta sitten tuli:


Eteinen

Ihan ensiksi huoneistoon astuessa huomasi vanhanaikaisen film boardin (Tigeristä), johon oli liiduilla täytetty Twin Peaksin elokuvatuotannon tiedot sekä ohjaajan nimen (tästä en muistanut ottaa kuvaa, nyyh ;_;). Kun eteistä jatkoi peremmälle, vastassa komeili askartelemani Welcome to Twin Peaks -kyltti, josta yritin väkertää mahdollisimman samanlaisen näköisen mitä alkuperäinenkin sarjassa oleva tervetuliaiskyltti alueen rajalla on.

Seuraavaksi eteisen katossa roikkui iso metsästä poimittu puun oksa, joka toi tilaan metsän tuntua. Lisäksi viereisellä hyllyllä majaili kynttilälyhty, jonka hämyinen valo heijasti seinille roikkuvan oksan varjoja. Kiinnitin eteisen peiliin Twin Peaksia mukaillen pelikortteja, jotka kaikki olivat kuningattaria (sarjaa katsoneet ymmärtävät miksi. ;)). Olohuoneen ovelle ripustettiin punaisia verhoja imitoiva viininpunainen lakana, roikutin seinästä muovisen puukon sekä tungin oven kahvaan pöllö-pehmolelun. :'DD (Kaksi viimeisintä myös Tigerista.) Keittiön oveen teippasin Twin Peaksin kuuluisaa siksak-lattiaa muistuttavaa mustasta teipistä muodostuvaa kuviota.

(Pahoitteluni blurrista kuvasta)

Ensin meinasin tehdä jokaisesta huoneesta tietyn tilanteen tai Twin Peaksin paikan aiheisen, mutta tilanpuutteen ja rekvisiitan vähyyden vuoksi päädyin lopulta sekoittamaan kaiken keskenään. Erityisesti eteisestä tuli aikamoinen asioiden sekamelska, mutta toisaalta se myös oli kaikista huoneistamme se vähiten koristeellinen tai sisustetuin, niinkuin muuten luonnollisessa tilassa. Siellä oli eniten tyhjiä seiniä ja tilaa kaikenlaiselle rojulle kämpän muihin huoneisiin nähden, hehe. :'D


Olohuone

Olohuoneen koristelut rajoittuivat aika pitkälti kynttilöihin sekä pelikortteihin. Yritin parhaani mukaan luoda tunnelmaa sillä, että jätin sytyttämättä illan ajaksi isoja kattolamppuja (muuta kuin keittiössä ja vessassa), ja sen sijaan valaista huoneet pienillä lampuilla sekä kynttilöillä. Niitä valonlähteitä pitikin sitten sijoitella useampaan eri nurkkaan, jotta kaikkialla näkisi istua ja seurustella.

Käyttämättömyydestä huolimatta kattolamppu kuitenkin sai oman osuutensa koristeluista! En tiedä tuliko lopputuloksesta kaiken kaikkiaan ruma vai hieno, mutta päädyin ex-temporesti tunkemaan kattokruunumme väliköihin isoja puun oksia. :'DD Kokonaisuuden piti tehdä olohuoneestamme metsämäisemmän, toivottavasti se onnistui. ^^'

Keittiö

Keittiön koristelun olivat olohuoneen tavoin äärimmäisen minimalistiset. Seinällä oli kiinni muutama pelikortti ja jääkaapissa roikkui magneettikiinnitteinen peuran pää (myöskin Tigerista, ylläri).

Keittiössä tärkeimpänä tunnelmaa luovana elementtinä oli kuitenkin ruoka! Siitä ei ikävä kyllä tullut tajunneeksi ottaa tarkempia kuvia, mutta teemaan liittyviä tarjottavia olivat donitsitornit sekä kirsikkapiiras. Myöhemmin illalla tehtiin myös Twin Peaksin Dineriin viittaavia ranskalaisia ja nakkeja. Muita naposteltavia oli perus bileisiin kuuluvat sipsit, popparit, dipattavat vihannekset, konvehdit sekä punaviini.

Kuvista huomaa myös pöydän keskellä sijaitsevan holillisen hyytelökakun, joka oli osana erästä hulvatonta "juoma"peliä. :'DD

Illan aikana pelattiin kaksi ennalta suunniteltua peliä. Toinen niistä on aikaisemmin mainitsemani hyytelöpeli, ja toinen liittyy kuvassa kädessäni olevaan muovikääreeseen. :) Jälkimmäisen pelin idea on istua kaikkien pelaajien kesken ringissä ja heittää vuorotellen kahta noppaa. Kun nopat näyttävät samaa lukua eli paria, kyseinen pelaaja saa aloittaa muovikääreen repimisen.

Kääreen sisältä paljastuu pikkuhiljaa pieniä ylläreitä, joita pelin valmistelija (eli tässä tapauksessa minä) on kääreen sisälle pakannut. Sieltä paljastui mm. tikkareita, suklaapatukoita, laastareita sekä kondomeja, haha! : DD Oli niin huvittavaa nähdä ystävien innon pakettia avatessa, aivan kuin oltaisiin matkustettu takaisin lapsuuteen jolloin synttäreillä pelattiin tämän kaltaisia jännittävän toiminnallisia leikkejä! ^^ Täytyy ehdottomasti keksiä (=etsiä pinterestistä...) näitä lisää myös ensi bileiksi! :'3

Kekkerit jatkuivat myöhään yöhön, jonka jälkeen vieraat lähtivät koteihinsa. Kieltämättä kätevää asua Turussa, kun suurin osa kavereista asustelee parinkymmenen minuutin bussimatkan päässä. ^^

Siinä oli kuitenkin kaikki tämänkertaisten bileiden teemasta ja tunnelmasta! Toivottavasti oli mielenkiintoista katseltavaa.
Moips. :)

Kun kaikki romahtaa

Noniin. Ensin mietin, etten kirjoita tästä aiheesta blogiin ollenkaan. Sitten totesin, ettei minulla olekaan mitään menetettävää. Koko juttu on vielä niin tuore, että kirjoituksestani saattaa tulla tarpeettoman tunteellinen. Mutta toisaalta, juuri nyt minä tätä kirjoittamisterapiaa eniten tarvitsenkin. Ehkä tällä tavoin saan ajatuksiani järjestykseen tai löydän tämän myötä jonkin sisäisen rauhan ja hyväksynnän.

Eilen illalla sain tietää, ettei meidän bändiä ole enää olemassa. Clamor:in pojat olivat kokoontuneet viime treeneissä (en ole ihan varma tapahtuiko tämä perjantain treenien jälkeen kun olin lähtenyt vai sunnuntaitreeneissä, joihin en sovitusti päässyt tulemaan) keskenään ja päättäneet, etteivät halua enää jatkaa bändin toimintaa tulevaisuudessa. Heidän mielestään bändi on syksystä saakka tuntunut kaikkien mielestä enemmän tai vähemmän huonolta, ja kokoonpanon tilanne oli muuttunut kyseenalaiseksi jo ennen minun saapumistani porukkaan. Omien biisien parissa oli kuulemma syttynyt pieni innokas kipinä hetkeksi aikaa, mutta lopulta yhteisestä soitosta vain puuttui sitä jotain. Tämän lisäksi suurimmaksi osaksi perheelliset jäsenet kokevat, ettei heidän aikansa tahdo enää riittää bändin pyörittämiseen. Myöskään covereiden työstäminen ei tunnu enää yhtä hyvältä kuin ennen, mutta toisaalta motivaatio omien biisien työstämiseen on puutteellista.Yksiselitteisesti bändi on soittajien mielestä tullut tiensä päähän, eikä jatkamisessa ole heidän mukaansa mitään järkeä.

Jos on yhtään elämääni tai blogiani seurannut, saattaa arvata miten järkyttynyt olin kuultuani tästä kaikesta. En ollenkaan osannut odottaa tällaista asioiden kulkua. Olimme juuri lupautuneet kahdelle keikalle, lyöneet lukkoon biisilistan, työstäneet syksyllä kolme omaa kappaletta sekä keskustelleet demon nauhoituksesta. Mietittiin millaista laitteistoa hankittaisiin keikkarahoilla bändikämpälle sekä suunniteltiin tulevaisuutta. Yhtäkkiä tämä kaikki on poissa ja kaikki nämä suunnitelmat valetta. Aivan odottamatta minulle ilmoitetaan muiden bändiläisten päättäneen keskenään pistävämme pillit pussiin, keskustelematta koko aiheesta minun kanssani sanallakaan. Tuntuu suoraan sanoen täydeltä paskalta.

Kaikki nämä kuukaudet voisi heittää suoraan roskikseen. Kaikki ne tunnit, jotka olin käyttänyt bändin vuoksi covereiden harjoittelemiseen, omien kappaleiden säveltämiseen, nauhoittamiseen ja sanoittamiseen sekä lopulta kaikki se aika jonka olin istunut autossa 40km per suunta bändikämpille ajamiseen oli turhaa eikä johtanut lopulta mihinkään. Kaikkein eniten satuttaa tietysti valehteleminen tai se, että koko tämän ajan minulle uskoteltiin kaiken olevan hyvin. Ei ollut minkäänlaisia merkkejä tai varoittamisia siitä, ettei bändillä olisikaan tulevaisuutta, sillä kaikki tulevaisuutta koskevat keskustelut enteilivät lähinnä täysin päinvastaista suuntaa, kohti kasvua ja kehitystä.

Ehkä ainoa niinsanotusti erimielisyystilanne oli silloin, kun pohdimme tulevien keikkojemme biisejä. Keskustelimme millaisesta matskusta baarikansa tykkäisi ja millaisesta ei. Heitin silloin myös ilmoille pohdiskelevan kysymyksen, että ennen pitkää meidän olisi ehkä syytä päättää halutaanko me pysytellä keikkailua priorisoivana coverbändinä, vai keskittyä omien biisien tekemiseen ja työstämiseen. Tästäkin keskustelusta on kuitenkin aikaa, ja sen lopputuloksena olimme käsittääkseni päätyneet yhtenäiseen mielipiteeseen.

Koko tämä erokeskustelu käytiin eilen illalla whatsapissa, ja voin myöntää menneeni lievään shokkiin tajuttuani mikä on homman nimi. Mikko oli iltavuorossa ja minun piti hoitaa Taikan iltatoimet. Sen sijaan jähmetyin paikoilleni ja tärisin, koska en voinut uskoa tapahtunutta todeksi. Tuntui todellakin siltä, että tärkeä osa maailmaani ja elämääni olisi yhtäkkiä vain romahtanut, eikä minulla ollut koko asiaan mitään osaa eikä arpaa. Muut olivat jo tehneet päätöksen selkäni takana ja kokivat riittäväksi vain ilmoittaa minulle, että tämä oli nyt tässä. Nähtävästi oli tarkoitus vielä kerran tavata kanssani treenikämpillä ja keskustella aiheesta kaikki yhdessä, mutta lopulta yksi jäsenistä päätyi avautumaan aiheesta jo viestitse, jonka jälkeen keskustelu käytiinkin käytännössä kokonaan whatsapissa. Olisihan tämän minusta voinut hoitaa asiallisemminkin. Jotenkin inhimillisesti kaikkia osapuolia kunnioittaen, ettei minusta tuntuisi nyt näin turpiin vedetyltä ja siltä, että kaikki tämä aika minulle oltaisiin vain syötetty paskaa ja valheita.

Yritän pysyä positiivisena ja miettiä, että tästä bändikokemuksesta on minulle varmasti hyötyä. Onhan näihin kuukausiin mahtunut valtavasti hyviä muistoja ja ilon täytteisiä hetkiä. En silti kiellä, etteikö ne kaikki tuntuisi näin jälkikäteen ajateltuna vain yhdeltä suurelta feikki-näytelmältä. Vaikeaa ajatella oliko mikään niistä onnen hetkistä totta, jos kerran muiden mielestä bänditoiminta on koko tämän ajan ollut silkkaa "tekohengitystä".

Okei, yritän tosissani keskittyä hyvien puolien löytämiseen. Tämän bändikokeilun myötä minä vihdoin koin ensi kertaa elämässäni todellista bänditoimintaa, missä olimme kaikki yhtä suurta perhettä, välitimme toisistamme ja pidimme toistemme puolia (oli se sitten muille valheellista tai ei, niin minulle se oli aitoa onnea). Pääsin tekemään musiikkia letkeiden ja äärimmäisen lahjakkaiden jätkien kanssa sekä löysin itsestäni jotain aivan uutta musikaalista puolta, mitä en ollut tähän asti vielä onnistunut ennen löytämään. Perkele vie, tein jopa kolme saamarin kovaa biisiä itse alusta loppuun, vaikka aikaisemmin kuvittelin olevani kykenemätön sellaiseen!

Vaikka kaiken tämän jälkeen tuntuukin petetyltä, niin sellaista se elämä vain nähtävästi toisinaan on. Onneksi tällainen tilanne sattui elämässäni bändin kohdalla, eikä esimerkiksi perheen tai ystävien. Vaikka bändin pojat olivatkin minulle kuin perhettä, ja ennen kaikkea pidin heitä ystävinäni. Mietin, että tältä Turusestakin varmaan tuntui kun hänet yllättäen heitettiin Nightwishista pihalle. Tai varmaan vieläkin pahemmalta, koska minun tapauksessa varsinaisesti minua ei potkittu pois, vaan päätettiin lopettaa koko bändi neuvottelematta asiasta kanssani. Kaikkein kurjinta tietysti on varmasti heillä, joille moinen yllätys tapahtuu esimerkiksi puolison kanssa, kun tämä yllättäen ilmoittaakin hankkineen toisen naisen/miehen, samalla kun vaimo olisi paksuna toiselle muksulle, häämatka olisi varattuna ja uusi talo rakennettuna. Onhan tämä minun tilanteeni tuollaiseen skenaarioon verrattuna melkoisen mitätön.

Olen aina ajatellut, että edellä mainitussa pettämistilanteessa vika on aina molemmissa osapuolissa. Ei parisuhde voi yhtäkkiä, salassa toiselta osapuolelta alkaa voida huonosti. Kyllä molemmilla pitäisi aina olla sen verran tuntosarvia pystyssä tunnustelemassa yleistä fiilistä ja ilmapiiriä, ettei mikään ero voisi koskaan tulla totaalisena yllätyksenä, salamana kirkkaalta taivaalta. Miten väärässä nähtävästi olinkaan, vaikka kyse ei kohdallani onneksi parisuhteesta ollutkaan. Ehkä sitten elin omassa onnellisessa kuplassani, katsellen kaikkea läpi vaaleanpunaisten lasien. Ehkä en vain osannut tai ymmärtänyt katsoa tilannetta tarpeeksi tarkasti, tulkita mahdollisia pieniä suupielien vivahteita tai varjoon jääviä ilmeitä, kun katse kääntyy muualle.

Vaikka bändistä olikin ehtinyt muodostua minulle maailman rakkain harrastus, voiman ja inspiraation lähde ja tietynlainen elämän tarkoitus, olisin kuitenkin luopunut siitä elämäni prioriteettilistalla ensimmäisenä. Toivottavasti tämän kuittaisi koko tulevan vuoteni epäonnet, eikä minun tarvitsisi enää luopua mistään muusta rakkaasta asiasta elämässäni. Sillä kaikki mitä minulle jäi on toivo. Toivo siitä, että tässä kaikessa olisi kaikesta huolimatta jotain järkeä tai että olisin saanut tästä jonkin elämäni oppitunnin. En tiedä.

Jos johonkin elämässä voi luottaa niin siihen, ettei mikään ole varmaa.
Nöyrä kiitos ja kumarrus.


-------------------------------------
EDIT.

Juu, elikkä nähtävästi homma menikin niin, että pojat aikovat sittenkin jatkaa yhdessä bändinä, ja tarkoitus olikin tosiaan vain heittään meitsi pihalle. Ilman sen kummempia selityksiä lauluni ei siis nähtävästi enää kelvannutkaan, vaikka takana on tosiaan useamman kuukauden aika, jona tätä asiaa olisi voinut keskustella jo paljon aiemmin. Paska maku jäi suuhun joka tapauksessa, vaikka koitettiinkin jälkikäteen erään jäsenen kanssa vielä keskustella aiheesta paremmin.

Se siitä sitten! Onneksi tämä tuli tavalla tai toisella päätökseen.

Koukku Katki Sekä Viikonlopun Meiningit

Arkiasua: Kaikki kamppeet H&M, nahkakengät suomalaista käsityötä. :)

Moikka moi! Meille päin on kuulunut poikkeuksellisen toiminnallista aikaa, jonka vuoksi minusta onkin kuulunut täällä hieman vähemmän. :') (Ajankohtaisempia, reaali-ajassa päivittyviä juttuja voi seurailla mm. instasta.) Viikonloppuna oli pitkästä aikaa tiedossa taaperon mummila-reissua, mikä arvatenkin tarkoitti äidin ja isin omaa aikaa! :33 Nämä pari päivää eivät kuitenkaan menneet millään lailla varsinaisesti rentoutumiseen (ellei kymmeneen saakka nukkumista lasketa, heh), sillä olimme onnistuneet täyttämään kaiken lapsivapaan ajan tekemisellä.

Perjantaina minulla oli bänditreenit, joiden jälkeen lähdimme Mikon kanssa joululahjaksi saadulla lahjakortilla ulos syömään. Treffit sijoittuivat Ravintola Tårget:iin, jossa nautimme pääruuaksi minä paistettua kuhaa ja Mikko härän ulkofilepihviä, viinilasien kera. Päädyimme myös poikkeuksellisesti ottamaan jälkiruoat, minä otin sitruunajuustokakkua ja Mikko suklaamoussea. Kaikki annoksemme olivat melko pieniä (olivat varmasti suunniteltuja kolmen ruokalajin illalliseen), mutta loppujen lopuksi tulin ainakin itse noista kahdesta annoksestani jo todella täyteen. Laadussa sen sijaan ei löydy mitään moittimista, sillä jokainen suupala tuntui mahdottoman herkulliselta palalta taivasta. *-* Paikan hintataso oli kuitenkin sen verran korkea, ettei kyllä olla todennäköisesti menossa samaan ravintolaan syömään vielä vähään aikaan. Ellei sitten pizzoille, sillä ne näyttivät olevan pääruoka-annoksia edullisempia vaihtoehtoja. Lahjakortin kanssa asia on toki toinen, ja olikin enemmän kuin mukavaa päästä kerrankin hemmottelemaan itseään ihanalla qurmee-sapuskalla. :)

Ravintolan jälkeen teki kieltämättä mieli jäädä vielä hetkeksi keskustaan ja poiketa jonnekin kuppilaan vielä toisille lasillisille (teki meinaan valtavasti mieli irish coffeeta!), mutta oltuamme liikkeellä autolla päätimme kuitenkin palata sieltä suoraan takaisin kotiin. Sinä päivänä muuten loppui meidän tammikuun toisesta päivästä saakka alkanut herkkulakkomme, jona pyrimme välttämään syömisistämme ja juomisistamme kaiken lisätyn sokerin, toimien siinä samalla tipattomana tammikuuna. Kolmisen viikkoa se kuitenkin ainoastaan kesti, sillä viime viikonloppu sisälsi paljon herkkuja, joita emme yksinkertaisesti halunneet välttää. Oli jännää huomata miten joulu- ja uudenvuodenmässäilyjen jälkeen suorastaan himoitsi suklaata ja rasvaa! Kuitenkin jo parin päivän lakkoilun jälkeen sokerikoukku katkesi, ja ylähyllyyn piilotettujen konvehtirasioiden ajatteleminen unohtui kokonaan. :)

"Onneksi" tuona aikana ei myöskään ollut erityisemmin juhlia tai muita tilanteita, joissa herkkuja oltaisiin kovasti tarjottu, joten kurissa pysyminen sujui melko helposti. Jatkossa ollaan ajateltu (minä erityisesti) jatkavamme samankaltaista linjaa, vaikka tosin löysemmällä otteella. Yksi extrakuiva saunasiideri viikossa ei ole enää kielletty, ja lasillinen viiniä iltasellakin voi olla ok. Kuitenkin yleiset herkut jätetään minimiin ja pahimpiin himoihin voi ottaa palan tummaa suklaata. :') Itse en kokenut herkkulakkoa erityisemmin laihduttaneen minua (mitä nyt joulupöhötys lähti), vaan enemmänkin sen tarkoituksena oli katkaista syvälle pinttynyt sokerikoukku ja ihan vain mielenkiintostakin kokeilla pystynkö sitoutumaan totaaliseen sokerittomuuteen useamman viikon ajaksi. Itseasiassa totta puhuakseni tuntui jopa hyvältä olla mukana ns. tietyssä "jujussa", että herkkujen välttelemiseen oli ihan oikeasti joku oikea syy, eikä vain sellainen "no ei minun pitäisi, mutta..." -asenne, joka toisinaan pitää, mutta toisinaan horjahtelee pahasti.

Palatakseni kuitenkin takaisin viikonloppuun, siirtykäämme lauantain tapahtumiin! :'D Lauantaina menimme katsomaan elokuvateatteriin viimeisintä Star Warsia, ja hyödynsimme taas kerran joululahjaksi saatuja lahjalippuja. :'3 Itse elokuva ei itseäni erityisemmin sykähdyttänyt, vaikka olikin kieltämättä semi viihdyttävä 3D-elämys. Leffan jälkeen käväisimme vielä nopeasti kaupassa hakemassa puuttuvat asiat illan tapahtumaan, ja palasimme kotiin pistämään paikkoja ojennukseen. Sinä iltana pidimme nimittäin luonamme jännittävät Twin Peaks -bileet, joita olin odottanut useamman viikon ajan kuin kuuta nousevaa! *u* Itse pippaloista kerron enemmän kuvien kera seuraavassa postauksessa, joten pysykäähän kuulolla! 8----))

Ilta oli mielestäni erittäin onnistunut, ja vieraat olivat ilokseni täysillä mukana kaikessa kehittelemässäni toiminnassa. ^^ Sunnuntaiaamuni alkoi hieman kohmeisin tunnelmin, kiitos punaviinin, mutta onnistuimme siitä huolimatta saamaan itsemme liikkeelle jo puolenpäivän aikoihin suuntaamalla nokkamme kohti vanhempiemme koteja. Kyläilimme ensin Mikon vanhemmilla, nauttien siellä kolmen ruokaöajin päivällistä. Alkupaloiksi oli juusto-oliivi -keittoa, pääruoaksi hartaudella valmistettua savustettua ankkaa, salaattia sekä parmesan-juustoisia uuniperunoita. Jälkiruoaksi oli herkullista mansikka-Pavlovaa. Tulee ihan vesi kielelle noita sapustoja muistellessa... Syömisen jälkeen menimme käymään vielä minun vanhemmillani, missä kahvittelimme ja maistelimme hedelmä-marja -herkkulautasen sisältöä sekä siskoni leipomia omenaruusu-piirakoita, nams!<3 Kuuden aikoihin lähdimme takaisin kohti kotia ja oltuamme perillä olikin jo Taikan iltatoimien aika. :')

Ähh, tuntuu kamalan haikealta kun jälleen yksi kauan odotettu kiva viikonloppu on takana päin, eikä vähään aikaan ole tiedossa uusia juttuja joita odottaa. :'( Mutta mahtavat hetket jättävät jälkeensä myös mahtavia muistoja, ja ne jos mitkä ovat elämässä arvokkaita! :)

Palaillaan ensi kerralla Twinnari-teemojen merkeissä. Siihen asti moikka! ^^

Kahdestaan Kotona

Pientä kuulumisvideota jälleen... :)