AntiMaterialistisuus

Oletteko koskaan miettineet millaista olisi saada aina kaikki haluamansa? -Minä olen. Kuulostaa uskomattomalta, mutta yllättävänkin moni meidän suomalaisessa yhteiskunnassamme on tottunut saamaan lähes kaiken haluamansa jo lapsuudesta saakka. Itse taidan olla niiden harvojen lasten joukosta kasvanut, jotka todella saivat tehdä töitä uusien tavaroidensa ja vaatteidensa perään.

Olen pienestä saakka katsellut kateellisin silmin luokkatovereitani, jotka jo kahdeksan vuotiaina saivat upouudet puhelimet, polkupyörät, muotivaatteet ja pelikonsolit tekemättä itse luonnollisestikaan asian eteen yhtään mitään. Maahanmuuttajaperheelläni ei ollut todellakaan varaa antaa minulle samaa kuin mitä luokkalaisilleni oli heidän perinnöllisten vanhempiensa kautta annettu. Minulla ei ole koskaan ollut PlayStationia, kreppirautoja, nokian matopelipuhelimia, levi's:in farkkuja, Kalevalan killutinsormusta, babybornia, skootteria, omaa televisiota, linnanmäkireissuja, trampoliinia, etelänmatkoja, ajokorttia tai viikkorahaa. Vanhemmillani kesti monta vuotta opetella suomenkieli ja saada oikeita töitä. Vasta muutama vuosi sitten isäni sai sellaisen palkankorotuksen, jollaista ystävieni isät ovat tienanneet jo ajat sitten.

Olen oppinut, ettei vaatteita vaan mennä ostamaan lisää, vaan odotetaan alennusmyyntejä. Lempifarkkuja ei käytetä kotona ja maata niillä sohvalla, vaan vaihdetaan kotivaatteisiin ja laskostetaan hyvät farkut kaappiin ennen seuraavaa lähtöä virallisempaan paikkaan. McDonaldsiin lähtö on pienestä asti ollut minulle kuin juhlaa, sillä sinne mentiin harvoin. Muissa ravintoloissa (jotka olivat hiukankin mäkkäriä kalliimpia) pääsin käymään vasta silloin kun koulumme vei meitä luokkaretille. Olen oppinut tyytymään siihen, että vuokra-asunnossa asuminen on ok, ja huoneen jakaminen vanhemman- ja myöhemmin nuoremman sisaren kanssa on normaalia.

Kun isä sai oikean työpaikan ja muutimme omakotitaloon, olin 15-vuotias. Koko perheemme oli pitkään haaveillut ikiomasta kodista ja pihasta, jolla voi kasvattaa kukkia ja tehdä mitä ikinä haluaa. Emme vieläkään olleet mitenkään rikkaita, sillä suurin osa isän palkasta kului tietysti talon lainan maksamiseen.

Mutta tiedättekö mitä, minä en ollut onneton. Lapsuuteni oli hyvinkin onnellista ja osasin iloita niistä pienistäkin iloista, joita te muut saatoitte pitää hyvinkin itsestäänselvyyksinä. Olen oppinut selviytymään, keksimään keinoja ratkaista pulmani muin keinoin kuin rahalla. Epätoivoisissakin tilanteissa olen onnistunut näkemään tilanteiden toisen puolen ja päästä niiden läpi luovuuden keinoin. Muuttaminen omilleni ja mitättömän opintotuen saaminenkaan ei ole ollut minulle yhtä suuri isku kuin monelle muulle samassa jamassa olevalle. Tästä minä olen jopa kiitollinen vanhemmilleni ja rahattomuudellemme.

Kuvituksena toimii tämän päivän asuni, joka itseasiassa koostuu noin kaksi vuotta sitten ostetusta t-paidasta, ja nelisen vuotta vanhasta hameesta. Vyökin on muutaman vuoden vanha, mutta hyvin rakas ja loistava löytö Seppälästä. Tämän tekstin ei ollut tarkoitus olla katkeraa saarnaa niille, jotka ovat saaneet työllistetyiltä vanhemmiltaan pienestä saakka uusia tavaroita, vaan tietynlainen ikkuna erilaisempaan maailmaan mitä monet teistä ovat tottuneet elämään. Eräs ystäväni sanoi kerran, että hän olisi  pitänyt sitä suurena loukkauksena, jos hänen vanhempansa eivät olisi suostuneet maksamaan tämän ajotunteja ja -korttia. "Niinhän kaikki tekevät, niinhän kuuluu tehdä. " Noh, mitäs siihen sanomaan.