Pyrin ennakoimaan ja ennaltaehkäisemään mahdolliset parisuhdekriisit puhumalla aiheesta Mikon kanssa ja lukemalla hänelle kaikki löytämäni ohjeet ja ihmisten omakokemuksena kirjoitetut kirjoitukset kyseisestä aiheesta. Mietimme valmiiksi millaisissa tilanteissa sitä tulisi helpoiten luultavasti riideltyä ja miten niistä tilanteista päästäisiin jatkamaan sovussa eteenpäin.
Kaiken synnytyksessä mahdollisesti pieleen menevän, vammaisen lapsen synnyttämisen, parisuhteen rikkoutumisen, osaamattomuuden ja muun vastaavan lisäksi suurimpiin pelkoihini kuului raskauden jälkeinen masennus. Luin tästäkin asiasta jokusen kolumnin ja pelkäsin enemmän kuin mitään sitä, että masentuisin ja pahimmassa tapauksessa vihaisin lastani. Mitä jos sairastuisin masennukseen niin etten itse tiedostaisi sitä? Mitä jos kukaan ympärilläni ei huomaisi masennustani eikä puuttuisi siihen ajoissa? Mitä jos en olisi enää itseni, vaan väsyneenä ja vihan täytteisenä satuttaisin kiukuttelevaa pikku nyyttiäni? Nämä kysymykset kummittelivat päässäni jo silloin ja yhä vieläkin ajattelen niitä silloin tällöin.
Hyvien päivien tilalle tulee toisinaan myös niitä huonoja. Silloin vauva nukkuu huonosti koko päivän ja mystisistä syistä heräilee vain puolisen tunnin päikkäreiltä uudestaan ja uudestaan. Sellaisina päivinä (kuten itseasiassa tänään) ei ehdi tekemään juuri muuta kuin keinutella väsynyttä lasta sylissä, silitellä tätä uneen sängyssä, syöttää tätä aina välillä ja muutaman kymmenen hassun minuutin unihetken jälkeen aloittaa koko rumba alusta. Vaikka syy tähän kaikkeen olisi jokin minusta riippumaton, väistämättä sitä alkaa syyllistää itseään. Teenkö minä jotain väärin? Enkö yritä tarpeeksi? Olisiko kuitenkin pitänyt keinutella häntä sylissä vielä hetkeä pitempään ennen sänkyyn laittamista? Annoinkohan nyt aivan liikaa/liian vähän maitoa?
Tietyssä pisteessä sitä tietysti turhautuu. Mikään ei tunnu tepsivän, ja itsekin paljon mieluummin tekisi vaihteeksi jo jotain muuta. Pahimpina "koliikkipäivinä" kun vauva konkreettisesti vain huusi monta tuntia putkeen, sitä tosiaan alkoi ajatella tulevansa hulluksi. Kysyi itseltään miksi minä ikinä ryhdyin tähän kaikkeen ja huusi puolisolleen ota nyt jo tämä vauva mä en helvetti enää jaksa!
Halusin kirjoittaa tästä aiheesta tänne oltuamme viime neuvolakäynnillä. Sain nimittäin siellä eteeni äidin masentuneisuutta mittaavan kyselykaavakkeen ja täyttäessäni sitä jäin pohtimaan voisinko minäkin muka olla masentunut? Näin muutaman mainitakseni kysymykset olivat suunnilleen seuraavanlaisia: Oletko tuntenut olosi kurjaksi ja surulliseksi? Oletko ollut ahdistunut tai huolestunut ilman selvää syytä? Oletko syyttänyt itseäsi tarpeettomasti kun asiat ovat menneet pieleen? Oletko ollut niin onneton että olet itkeskellyt? Moneen kysymykseen voisin kertomanani "huonona" päivänä vastata selkeän KYLLÄ. (Tai jos kyseessä oli väittämät, joihin vastataan "usein, joskus, harvoin, ei koskaan" -tyylisesti, niin vastaisin ainakin JOSKUS.)
Kaikesta huolimatta en koe olevani masentunut, vaikka olenkin toisinaan turhaan huolestunut, syytän itseäni jos vauva voi huonosti, tunnen oloni kurjaksi ja surulliseksi jos vauva itkee pitkään ja joskus olen myös itkenyt kun kaikesta tekemästäni huolimatta vauva vain itkee ja minä ajattelen olevani huono äiti. Minusta masentuminen on kuitenkin jotain aivan muuta mitä tämä minun ajoittainen tunteilu, enkä koe tarvitsevani terapiaa tai lääkkeitä näihin mielestäni normaaleihin kokemiini asioihin. Uskon että ihan jokainen äiti ajattelee vauvavuoden aikana näin ainakin joskus. Jos ei ajattele, niin silloin minusta vasta pitäisikin olla huolissaan! Välittääkö tämä lapsestaan ollenkaan ja tekeekö hän todella lapsensa eteen kaikkensa? En usko kenenkään olevan niin tekopyhä että osaisi joka ikisen hetken vain kokea suurta kiitollisuutta ja iloa vauvastaan. Väsyminen on ihan ok. Varoitellaanhan sitä alusta alkaenkin, ettei vauvasuosi ole pelkkää vaaleanpunaista unelmaa ja ruusuilla tanssimista.
Suurin osa päivistämme ovat kaikesta kiukuttelusta huolimatta oikeasti iloista ja onnellista aikaa. Erityisesti lähipäivinä, kun muru on alkanut jokellella ja jutella meille entistä enemmän! Itseasiassa juuri eilen pikku-Taika nauroi minun kuullen ensi kertaa! Aivan uskomattoman ihanaa! Tästä lähtien aijon pusutella hänen jalanpohjia ihan joka päivä vain kuullakseni sitä maailman suloisinta kikatusta<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti