Puolivuotias

Voi apua, meidän pieni vauva on jo puoli vuotta vanha! Eilen aamulla klo 7.50 tuli täyteen kuusi kuukautta täysipäiväistä äitinä oloa ja vanhemmuutta. Jotenkin moinen aika tuntuu järkyttävän pitkältä, vaikka juurihan tämä pieni jössikkä vasta syntyi. :'D

"Okay okay, but let me first take a selfie"

Taika on kehittynyt viime kuukauden aikana jonki verran. Eniten ehkä sellaisessa sosiaalisessa mielessä, eikä niinkään paljoa fyysisesti. Ääääää:n tai Blöööö:n tilalla muru tapailee selkeitä tavuja ja (ainakin meidän mielestä) yrittää matkia joitakin sanomiamme sanoja. MAMAMAMA, BABABABA, HEEIII, ÄMMMMÄ, ÄIIIIIJJÄ, EEIIII, MUMMUMMU ja TATTA ovat yksiä tutuimpia Taikan lausahtamia juttuja. Tavujen lisäksi myös muu ääntelyjen kirjo on laajentunut ja saanut useita eri äänenkorkeuksia. Välillä kiljutaan, toisinaan kurlutellaan, joskus hyräillään ="lauletaan" hennolla äänellä Hää-äää, häää-äää, hää-äää tai sitten höpötellään omiaan vauvojen kielellä. ^.^ Typy hakee jatkuvasti huomiota, eikä suostu olemaan hetkeäkään yksin. Hän kuuntelee tarkasti mitä hänelle puhutaan ja vastaa jollain edellämainitulla tavalla. Vielä ei olla huomattu vierastamista, sillä kuka tahansa kivan näköinen tyyppi kelpaisi tälle höpölle mieluisaksi kaveriksi. :'3

Hymytytöstä on myös tullut todellinen ilopilleri, ja ihan vain pelkkä hassu ilme saa Taikan purskahtamaan nauruun! Kaupan käytävät täyttyvät kovaäänisestä käkätyksestä ja ohikulkevat asiakkaat kääntyvät hämmentyneinä katsomaan tätä ihmevauvaa. Melkein mikä vaan naurattaa häntä, kunhan päällä on oikea mielentila. Jos päiväunilta taas herätään väsyneinä liian aikaisin, kiukkuvauvaa ei piristä oikein mikään kikkakolmonen.

Isi naurattaa kaupassa

Taikan kädet on nykyisin entistä vahvemmat ja varmemmat. Tavarat eivät tipahda niistä enää niin vain vahingossa, ja auta armias jos neiti tarraa niillä jotakuta kasvoista! @__@' Hiukset ovat aina perus ultimate-tulilinjalla, joten kotona pidän hiuksiani _aina_ ponihännällä tai nutturalla. Oikeastaan mikä tahansa on Taikasta äärimmäisen kiinnostavaa kosketeltavaa! Pitäessä häntä sylissä pöydän ääressä kaikki lähellä olevat vaaralliset tai epämääräiset esineet on ehdottomasti siirrettävä muualle, sillä muuten ne ovat välittömästi Taikan käsissä ja nanosekunnin päästä suussa.

Tytöllä on tällä hetkellä kaksi selkeää hammasta alaikenen keskellä, noin viiden millimetrin pituisina. Toistaiseksi muita ei ole näkynyt, vaikka lähipäiväiset iltakiukut saattaisivat viitata uusiin tulokkaisiin...! Istuminen onnistuu jo melko hyvin, mutta on yhä arvaamatonta ja horjuilevaa ilman pientä tukea. Seisoessaan Taika ottaa jaloilleen jo todella hyvin, ja on vain lyhyen ajan kysymys milloin hän alkaa ottaa ensimmäisiä avustettuja askelia. Vielä jalat eivät ihan kävelyä tajua.

Nukkuminen onnistuu taas melko hyvin, vaikka jokin aika sitten siinä mentiinkin takapakkia. Tällä hetkellä muru nukkuu taas täysiä öitä, heräen ensimmäisen kerran klo 21-22 jälkeen vasta kuuden tienoilla. Toisinaan unet keskeytyvät aikaisemmin, mutta aina ne jatkuvat sitten ainakin yhdeksään.

Ruoka maistuu meidän tytylle hyvin, vaikka lähiviikkoina onkin ollut lievää keskittymisvaikeutta. Viereen tullut kissa kiinnostaisi paljon enemmän, vaikka onhan tämä lohiherkku aika hyvää... Aamuisin meillä syödään korvikkeeseen tehtyä puuroa, mutta korvike (tai mikään juotava muutenkaan) ei ollenkaan innostaisi murua. Syöminen ja jyrsiminen on se juttu. Uusien makujen maistelu on ihan parasta sekä se, kun äiti antaa toisinaan maissinaksun.

Taika on keksinyt uusia tapoja hassutella, joista uusin on ehdottoman hulvattomin on pään pyörittäminen puolelta toiselle. ^.^ Tätä tehdään erityisesti syöttötilanteissa, mutta joskus myös muulloin kun hän haluaa tehdä toisin kuin sanotaan. Myös varpaat ovat löytäneet reittinsä käsien kiinni napattavaksi! Selällä maatessa muuta kuin varpaista pitämistä ei enää edes ehdi tehdäkään. :'>

Tällainen on meidän kuusi kuinen neiti nyt. :3

Suurenmoinen vuosi 2014

Mennyt vuosi oli minulle ihana, vaikea, tärkeä ja odotettu. Tapahtui paljon suuria asioita, enkä voisi olla kiitollisempi kaiken menneen nykytilannetta ajatellen äärimmäisen hyvin. Vielä viime syksyn alussa olisin ollut täysin hämilläni saadessani kuulla millaista elämäni tulisi olemaan tammikuussa 2015. Tänä aikana olen kokenut paljon ja ehdottomasti kasvanut ihmisenä.

Pari kuukautta ennen viime vuoden alkamista sain tietää olevani raskaana ja tammikuussa teimme uutisesta julkisen. Kuulostaa kliseeltä, mutta uskon jokaisen lapsiperheen esikoisen tulon olevan parisuhteelle sitä suurinta ja mullistavinta aikaa. Sitä se oli ainakin meille. Pitkään toivottu perheenlisäys sai vihdoin alkunsa ja onnesta soikeat odottajat pyrkivät tekemään kaikkensa ollakseen täydellisen valmistautuneita uuden jäsenen saapumiseen. Kevät olikin meille silkkaa vauvatarvikelistaa ja mahakasvuni ihailua.

Raskauden tuomista rajoituksista huolimatta käytiin kykyjemme mukaan kaikissa mahdollisissa ystäviemme järjestämissä pippaloissa (minä tistysti selvin päin) ja onneksi kävimme, sillä mennyt vuosi sisälsi huikean määrän unohtumattomia kohtaamisia ja illanistujaisia! Tulimme itsekin järjestäneeksi melkoisen siistit 90'-bileet Mikon synttäreiden kunniaksi. :)

Myös opintojen osalta tekemistä keväällä riitti, sillä päätin radikaalisti suorittaa kaikki jäljellä olevat (normaalisti kahdessa vuodessa suoritettavat) puuttuvat läsnäoloa vaativat kurssit vajaan puolen vuoden sisällä. Ja siinähän riitti tekemistä! Oli päälekkäisiä moduuleja, pitkiä päiviä, tuntien samanaikaisuudesta johtuvia korvattavia oppitunteja, tehtäviä, opinnäytetyön alustamista (joka piti jättää äitiysloman jälkeiseksi touhuksi, mutta päätinkin aloittaa sen jo keväällä), ryhmätöitä ja rutkasti koko opintojeni vaikeimpia tenttejä. ~.~' Ajatuskin niistä nyt ahdistaa, enkä käsitä miten onnistuinkaan tekemään ne kaikki lukuunottamatta kahta jäljelle jäänyttä uusittavaa tenttiä.

Toukokuussa suunnitelmissa ollut soteekki-harjoittelukin joutui menemään kesken, sillä ennakoivien supistusten, liitoskipujen sekä matalasta verenpaineesta johtuvan huimauksen vuoksi en kokenut turvalliseksi juosta lasten perässä tai työntää vanhuksia pyörätuoleissa pisin kaupunkia. Olin ajatellut saavani nuo kaikki suoritettua ennen lomalle jäämistä, joten "luovuttaminen" tuntui melko turhauttavalta ja koin itseni epäonnistujaksi. Totuus oli kuitenkin se, että omien suoritusten ja aikaansaannosten tilalle tärkeysjärjestyksen kärjessä oli masuvauvan vointi sekä oma terveyteni raskauden loppumetreillä.

Vatsani oli TOSI ISO. Siis aiiivan valtava! Jo toukokuussa minua katsottiin kaupassa Huh, toivottavasti tuo ei alkaisi synnyttämään ainakaan täällä -katseilla ja läheiset varmisti ettenhän varmasti ole kantamassa sisälläni kaksosia. :'D Suorittaessani tenttejä koulumme auditoriossa minulle järjestettiin erityispaikka koska en mahani kanssa mahtunut istumaan muiden oppilaiden tavoin valmiissa penkkirivistössä. Oloni oli tukala ja tunsin paisuvani päivä päivältä kuin pullataikina. Liikkeelle lähteminen oli vaikeaa ja väsyin nopeasti jo yhden vaivaisen kauppareissun jälkeen. Jännitin tulevaa synnytystä, mutta päälimmäisenä tunteena oli ajatus Huh, tulis jo!

Toukokuussa jäin äitiyslomalle ja aika pitkälti lojuin vain kotona aina kun ei ollut mitään erityisiä menoja. Kaupoissa käyminen rajoittui aika pitkälti vain ruokaostoksiin tai vihoviimeisiin vauvatarvikkeisiin. Vaatteiden katselu ei erityisemmin kiinnostanut ja ostinkin sellaisia raskauden aikana vain pakollisen minimi-määrän. Suurin osa niistä koostui kaksia housuja, muutamia sukkahousuja ja paria t-paitaa lukuunottamatta normaalia kokoani suuremmista perusvaatteista sekä venyvistä trikoohameista. Kenkävalikoima pieneni myös turvotuksen vuoksi, ja loppuraskaudesta hiihdin lähinnä kumisilla puutarhatossuilla. Luettuani "kauhukertomuksia" pelkäsin ettei jalkani palaudu enää entiselleen, mutta onneksi ainakin suurin osa kopsuttimista mahtuu yhä päälle. :')

Helle on raskaana olevien helvettiä. Onneksi kuumuusaalto oli minun kohdallani toukokuun lopussa ja seuraavan kerran kesä-heinäkuun vaihteessa eikä KOKO sinä aikana. Pari viikkoa ennen laskettua aikaa järjestin luonani baby shower- juhlat lähimpien ystävieni kesken. Söimme herkullista ruokaa ja teimme yhdessä tulevalle vauvalle baby mobile:n.<3 Juhannuksena D-day oli jo melko lähellä, joten passasimme Mikon kanssa riehakkaista juhlista Jyväskylässä, ja kävimme vain pikaisesti Raumalla moikkaamassa sukulaisia purjeveneessä. Laskettu aika oli ja meni, mutta satunnaisia supistuskohtauksia lukuunottamatta mitään ei tapahtunut. Menimme Mikon sukulaisten järjestämiin sukukekkereihin lähikunnan leirikeskukseen, ja kysymykseen "Maria, koskas se sun laskettu aika sit on?" sain huvittuneena todeta "Eilen."

 Mikon työvuorot sairaalassa menivät ristiin rastiin ja toivoimme vain ettei synnytys alkaisi juuri sellaisena hetkenä jolloin ei saataisi hänelle sijaista. Lopulta kaksi viikkoa LA:n jälkeen synnytys käynnistettiin, ja vaikka itse toimenpide haluttiinkin tietysti kaikin keinoin välttää, toisaalta oli hyvä saada näin taattua Mikon läsnäolo itse synnytyksessä ja siihen valmistautumisessa. Olisi ollut äärimmäisen kurjaa käydä se läpi yksin. :'<

Itse synnytys oli näin jälkikäteen ajateltuna hyvinkin nopea ja kaiken kaikkiaan melko kivuton, kiitos kipulääkkeiden. Koin sen monien muiden naisten tavoin hyvin voimaannuttavana kokemuksena ja kunnioitan itseäni sen myötä paljon enemmän. Sitä ei tajua ellei itse koe, mutta kaikesta rankkuudesta, karuudesta ja pitkästä paranemisesta huolimatta synnytys oli ehkä paras hetki koko tähän astisessa elämässäni! Huh, tuntuu hullulta myöntää se, mutta niin se vain on.

Se hetki kun kaikki työ on vihdoin ohitse ja saa rinnalleen kehollaan tekemän, sisältään putkahtaneen ihmisen alun on niin uskomattoman epätodellinen, etten usko samanlaista tunnetta kokevan mistään muusta ikinä maailmassa. Sinä päivänä synnytin maailmaan täydellisen tyttäreni Taikan.<3

Alku ja totutteleminen vauvaperheenä olemiseen oli rankkaa. Mikolla ei ollut päivääkään isyyslomaa, joten aloitin äitinä olemisen yksin. Pyrin kuitenkin kouluttamaan Mikkoa kaikkeen oppimaani aina kun hän oli kotona jottei hän vieraantuisi uudesta vauvastamme. Kaiken totuttelun keskelle järjestettiin lisäksi muutto toiseen kaupunkiin ja kohtutuore vauva vierellä purattiin Porin asuntomme laatikoiksi. Muutimme Turkuun päivää ennen kuin Taika täytti kuukauden. Vielä viikon sen jälkeen Mikko teki viimeistä työviikkoa Porissa ja vasta sitten siirtyi luoksemme uuteen kotikaupunkiin.

Tiesimme alusta asti että vauvan hoito tulisi olemaan uuvuttavaa Mikon tehdessä jatkuvia pikkusijaisuuksia ja molempien vanhempiemme asuessa toisessa kaupungissa. Emme kuitenkaan halunneet luopua haaveestame Turussa asumisesta ja katua sitä loppuelämän.

Kaksi suurta asiaa yhden kuukauden sisällä on aika paljon, ja tajusimmekin vasta jälkikäteen miten paljon kaipasimme tästä kaikesta toipumista. Stressi pukkasi salakavalasti niskoihimme, mutta tukemalla toisiamme ja saamalla ystäviltä ja vanhemmilta apua, selätimme ahdingot pois.

Jälkeen päin ajateltuna, miten helpolla me oikeasti päästiinkään tässä kaikessa! Synnytys eteni loistavasti eikä minulle tai Taikalle tullut mitään ongelmia tai jälkiseurauksia ja Taika oli alusta saakka melko rauhallinen ja helppohoitoinen vauveli. :3 Kämpänkin kanssa kävi aivan loistotuuri päästyämme juuri oikeaan aikaan melkeinpä vahingossa unelmiemme asuntoon.<3 Niin, ja unohtamatta tietysti Mikon saamaa työpaikkaa, jonka soppari alkoi heti vanhan Porin kesätyöpaikan jälkeisenä päivänä! Siis ihan uskomattomia onnen potkuja! Kiitos karma ja kaikki mahdollinen  mikä suinkin vaikutti tai oli vaikuttamatta asioiden kulkuun!<3 :'DD

Muutettuamme elokuun 8. päivä järjestimme heti seuraavana viikonloppuna ex-temporet tuparit. Muutaman tunnin varoitusajalla koti täyttyi ihmisistä ja grillailimme uudella pihallamme ystävien kanssa kauniina ja lämpimänä kesäpäivänä. Oli muuten yksi kivoimmista illoista koko kesänä. ^^ Pikkuhiljaa alettiin asettua taloksi, kunnes jouduttiin ottamaan todellinen loppuspurtti päätettyämme järjestää Taikan nimiäiset kuukauden päästä muutosta. Heh, taidetaan oikeasti olla aika rauhatonta porukkaa kun kaiken täytyy tapahtua niin nopealla aikataululla...

Syyskuu oli kaikin puolin hektinen kuukausi. Nimiäisten järjestelyjen tuoma stressi ja kaksikuisen vauvan selittämätön "koliikkiaika" veivät todellakin meidän vähäisillä yöunilla saadut voimamme. Silmäpussit roikkuivat polvissa ja otsarypyt uurtuivat syvälle. Oli vaikeaa uskoa että jo ihan muutaman kuukauden päästä elämä olisi paljon helpompaa ja arki alkaisi sujumaan kaikilla meillä huomattavasti paremmin.

Syksyllä aloin tarkkailla ruokailujani ja pyrin tietoisasti vähentämään turhia hiilareita. Vaikkei perunan, leivän, riisin ja pastan poistaminen ruokavaliosta ollutkaan minulle erityisen vaikeaa, herkkujen pois jättäminen ei millään tahtonut onnistua. Aina hetkellisesti ruotuun päästyäni tielle tupsahti jokin spessumpi tilaisuus herkkuineen ja alamäki taas alkoi. Sokeririippuvuus on laihduttajalle todellinen ongelma.

Haasteiden lisäksi syksy sisälsi myös paljon kivoja menoja ja tapahtumia! Saimme hoitoapua Mikon vanhemmilta ja pääsimme näin viettämään silloin tällöin aikaa kahdestaan tai osallistumaan ystävien kanssa järkättyihin kemuihin.<3 Vuorottelimme myös Mikon kanssa ja kävimme siten melkein kaikissa pienemmissäkin kavereiden peli-illoissa ja kekkereissä. :) Olen saanut paljon myös omaa aikaa ja viettänyt iltoja tyttöjen kesken shoppaillen ja jutellen kaikesta mahdollisesta tyttöhömpästä. :'3 Toki Taikan hoito on aiheuttanut meille tarvetta järjestellä asioita paremmin saadakseen omaa aikaa, mutten oikeastaan koe jääneeni vauvavuoden vuoksi erityisemmin mistään paitsi. Turussa asuessa pääsee näkemään ystäviä lähes viikottain (joskus jopa useammin), joten on sanomattakin selvää olevani nyt paljon aktiivisempi sosiaalisesti mitä silloin kun asuimme Porissa! :D

Marraskuussa pidimme huikeat Halloween-bileet, jotka olivatkin jo muodostuneet perinteisesti meidän hostaamiksi juhliksi. Hankimme myös minulle kauan toivomani salikortin Elixiaan ja pääsin aloittamaan urheiluharrastuksen, joka sopi täydellisesti meidän rytmiin ja Mikon vuorotyöhön! Ja uusi harrastukseni on tosiaan kestänyt! :) Ainakin toistaiseksi olen jaksanut käydä ahkerasti ryhmätunneilla, vaikka välillä (kuten tänään) jokin muu yllättävä meno (kavereiden leffailta) saa minut painamaan varauslistan peruuta-painiketta.

Loppuvuosi meni hujauksessa pikkujoulujen ja lahjavalamistelujen merkeissä. Kävimme risteilemässä pienemmällä kokoonpanolla ja osallistuin puoliksi amerikkalais-pariskunnan Thanksgiving-kemuihin. Pääsimme viettämään kahta joulua molempien vanhempiemme luona ja kävimme sukuloimassa välipäivien aikana mummuloissa. Taikan ensijoulu jää varmasti muistoihimme ikuisesti.<3 Vuosi vaihtui ystävien kanssa tuparibileissä syöden, nauraen ja jaellen kaikille rakkaille uuden vuoden suukkoja.

Aika mieletön ja muutosten täytteinen vuosi 2014. Viime vuoden aikana saimme tyttären, muutimme Turkuun, Mikko valmistui ammattikorkeakoulusta, pääsimme juhlistamaan jopa kaksia ystävien häitä sekä seuraamaan vierestä Taikan lisäksi myös toisen pienen vauvan elämän alkua. :') Toivottavasti tuleva vuosi on sitäkin hienompi, vaikka paremmaksi enää on aika vaikeaa päästä. ^-^ Kaipaisin samoin pientä rauhoittumista, joten toivottavasti tänä vuonna radikaalisia muutoksia ei tulisi niin paljon. :D

Hyvää Uutta Vuotta 2015!

Wuhuuu!!! Uusi vuosi herättää minussa aina jonkinlaista jännitystä ja säpinää tulevasta. Niin kävi tälläkin kertaa viettäessämme vuoden vaihtumista ystävien kesken tuparien muotoisissa kemuissa. ^-^ Älyttömän hauska ilta, kuten tällä porukalla arvata saattaakin. ;)

Mietittiin pitkään miten toimitaan uuden vuoden suhteen Taikan kanssa, sillä aluksi olin kovasti hoitoon viemistä vastaan. :( Jotenkin vuoden vaihtuminen tuntui minusta liian tärkeältä hetkeltä viettääkseni sitä ilman lastani, mutta sitten minut saatiin ympäripuhuttua että eihän se puolivuotias vielä sellaisista mitään ymmärrä saatikka muista. Niiinn...

Huiput kemut parhailla tyypeillä on kyllä parasta mitä uuden vuoden aattona voi tehdä, eikä päätöksemme lopulta yhtään kaduttanut. Sikakivat bileet enkä voisi olla onnellisempi omistamistani ihanista ystävistä.<3 Silti jokin pieni osa minusta potesi huonoa omatuntoa ettei pieni vauvani ole kanssani. u.u'

Mekko-Nelly, Korvikset-H&M, Vyö-Seppälä

Illan asuna toimi Aasialais-henkinen mekko Nelly:ltä, jonka tilasin alennuksien houkuttelemana lähiaikoina. Pari kymppiä oli enemmän kuin sopiva hinta, mutta netistä tilaaminen on aina vaatteen istuvuutta ajatellen hieman riskipeliä. Onneksi paketti oli perillä ajoissa ja vetoketjukin meni kiinni mallikkaasti. :') Näyttäisihän tuo hieman paremmalta ollessani vaikkapa viisi kiloa kevyempi, mutta kelpuutin sen juhliin näinkin.

Ja painosta puheenollen! Nyt uuden vuoden kunniaksi aloitan tosissani oikean laihduttamisen (ehheh, tietysti eilen ystävältä saadun myöhäisen itsetehtyjen konvehtien muotoisen joululahjan tuhoamisen jälkeen :'''DD). Mitään virallisia uuden vuoden lupauksia ei tänäkään vuonna tullut tehtyä, mutta painon suhteen on kyllä tapahduttava liikettä. Haluttuun suuntaan!! Ilokseni kuntosalillanikin alkoi taas vuoden vaihduttua läjä uusia ryhmätunteja enkä voisi olla niistä innostuneempi, latinotansseja ja core ball! 8))

Huomisen jälkeen Mikolla alkaa pienimuotoinen "talviloma" mikä tarkoittaa rentoa perheaikaa yhdessä. Jjjjjeeee! ^.^ Vielä tuolle ajanjaksolle on tiedossa vasta muutama meno, mutta voin vain kuvitella miten meidät tuntien "vahingossa" joka päivälle kehittyykin jotain enemmän tai vähemmän tärkeää ohjelmaa. :'DD Me ei vaan osata olla pitkiä aikoja kotona tekemättä mitään jos ollaan kumpikin vapaalla. >.<'

Niin, ja huomenna päivällä lähdetään ihanien tyttösten kanssa kiertelemään alennusmyyntejä, wuhuu! 8)) Kaikkea hauskaa siis tiedossa!<3 Nauttikaa tekin elämästä ja silleen. :D

Halutaanko me lisää lapsia?

Olen aina tiennyt haluavani lapsia. Asia ei ollut edes millään lailla yksi vaihtoehdoista, sillä tehdäkö lapsia vai ei -punnitsemisen sijaan nuorempana lähinnä murehdin miten saisin koskaan korkeakoulututkintoa, kun naisen ihanneikä synnyttää on 21-vuotta? Aika naurettava ajatus mutta kappas, juuri senhän ikäisenä minä sitten erikoiseni synnytinkin. :'D

Mikonkin kanssa oltiin alusta saakka kumpikin sitä mieltä että jos ja kun lapsia sitten joskus ryhdytään tekemään, niitä ei ikinä jätettäisi siihen yhteen. Sisaruksia on oltava, eikä perhe vain tunnu perheeltä ellei siinä ole vähintään neljä jäsentä, pohdimme.

Tultuani raskaaksi lapsi-aiheesta alettiin keskustella vapaamuotoisemmin myös muiden sukulaisten ja ystävien kanssa. Yleisestihän perheen lapsiluku on yllättävä tabu, josta ei oikein saisi udella tai ainakaan kritisoida sen suuremmaalla tavalla. Toisilla lapsia sikiää kuin rikkaruohoa kasvimaalla, eikä neljäskään muksu vielä tunnu liialta. Sukulaiset alkavat pyöritellä silmiä, vihjailla ehkäisyn olemassaolosta ja painottaa muka-huomaamattomasti "Kai nyt TÄMÄ on sentään sitten viimeinen, hehheh". Kun taas toisilla lapsia ei tehdä ollenkaan, jolloin mummot ja mammat alkavat muutaman yhdessäelo-vuoden jälkeen udella koskas niitä pieniä töppösiä saisi alkaa jo kutoa.

Ainakin jälkimmäistä ollaan koettu sukulaisten kohdalla joskus itsekin, mutta ensimmäistä ei ainakaan vielä. Ja toivottavasti ei koskaan.

Kolmas sektori onkin kysymys jo yhden lapsen tehneille vanhemmille "No koskas ajattelitte tehdä toisen?" Mahdollisista tulevista sisaruksista minulta kysyttiin ensimmäisen kerran jo ollessani raskaana, mutta silloin aihe tuntui vielä melko kaukaiselta. Saisi nyt edes tämän yhden toimitettua maailmaan turvallisesti. Katsotaan sitä sitten uudelleen... Sitten kysymystä alkoi sadella uudestaan Taikan JUURI SYNNYTTYÄ. Huoh... Ymmärrän kyllä ihmisten kiinnostusta, mutta herran jumala, kuka hullu oikeasti alkaa miettiä uutta lasta HETI ensimmäisen synnytettyään?? Voin sanoa etten ainakaan minä rikkinäisellä haarusvälillä, jolla ei pystynyt edes istua saatikka käydä vessassa. (Anteeksi aiheuttamistani mielikuvista.) Mieli huusi EI KOSKAAN, mutta kysyjille vastattiin Öhh, kaatsotaan sitä sitten myöhemmin, tekohymyn saattelemana.

Olin koko ajan ajatellut palaavamme sisarus-dilemmaan vasta sitten joskus Taikan ollessa ainakin vuoden ikäinen, kunnes noin kuukausi sitten havahduin ajatukseen. Jos nyt tulisin raskaaksi, Taika olisi jo reilun vuoden ikäinen uuden vauvan synnyttyä! Yli vuoden! JOS tulisin nyt raskaaksi (mikä ei siis ole periaatteessa edes mahdollista, koska kierukka). Jos alkaisimme nyt yrittää raskautta, luultavasti en ainakaan pariin kuukauteen edes tulisi raskaaksi, koska hormonikierukan aiheuttamat hormonisekamelskat asettuisivat aloilleen vasta muutaman kuukautiskierron jälkeen. Aikaisintaan. Tai sitten siihen menisi usea kuukausi, jopa vuosi, koska viimeksikään asiat eivät tapahtuneet heti sormia napsauttamalla. Jos siis NYT alkaisimme yrittää uutta raskautta ja siihen menisi vaikkapa vuosi, Taika olisi uuden vauvan synnyttyä jo YLI KAKSI VUOSIAS!?

Kysymys kuuluukin, jos haluamme lisää lapsia, haluammeko heidät pienellä ikäerolla? Minulla itselläni on kaksi siskoa, joista toinen on seitsemän vuotta vanhempi ja toinen yhdeksän vuotta nuorempi. Pienestä saakka toivoin saman ikäistä sisarta ja olin kateellinen niille, joilla sellainen oli. Miten siistiä olisi ollut saada perheen sisältä iältään läheinen leikkikaveri, jonka kanssa jakaa samat kiinnostuksen kohteet vuodesta toiseen ja kasvaa yhdessä aikuisiksi! Jo lapsena päätin että omilla lapsillani tulee olemaan vain pari hassua vuotta ikäeroa.

Jos siis haluaisimme ns. varmistaa Taikan saavan sisaruksen pienellä ikäerolla, meidän pitäisi aloittaa sisaruksen yrittäminen NYT! O________O' Siis nyt! Oikeasti?? Aaaaaa ahdistaaa! Olen koittanut pohtia tätä asiaa usealta kantilta enkä todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Näkökulmia on niin paljon, että niiden listaamiseenkin menee aikaa, puhumattakaan itse päätöksen tekemisestä.

Hyviä puolia:

• Pienellä ikäerolla lapsilla olisi aina toisistaan leikkikavereita. Yhteiset perhematkat ja juhlat eivät olisi koskaan lapsille kuolettavan tylsiä, koska he voisivan viihtyä niissä keskenään eivätkä joutuisi tyytymään aikuisten tai liian eri-ikäisten sisarusten seuraan.
• Nyt kun Taikan pikkuvauva-ajasta ei olisi vielä kovin kauan aikaa, olisimme tavallaan tottuneita huonosti nukutuihin öihin ja työ menisi vähän niinkuin vanhasta tottumuksesta eikä siihen tarvitsisi totutella pitkän tauon jälkeen uudestaan.
• Meillä olisi yhä säästössä suurin osa Taikan pieneksi jääneistä vaatteista ja vauvanhoitotarvikkeista.
• Lasten kasvaessa kumpikin käsittelisi samoihin aikoihin samoja asioita, eikä  perheessä tarvitsisi kokea lasten ikävaiheista johtuvia ristiriitoja. Tarkoitan, ettei toinen olisi pahimmassa teinimurkku-vaiheessa ja toinen opettelemassa pissaamista pottaan. Voitaisiin koko perhe keskittyä kerralla yhteen lapsuuden vaiheeseen ja siirtyä sitten seuraavaan.
• ...ja kun molemmat olisivat vanhempia, olisimme vanhempina nopeammin "vapaita" tekemään lapsettomia asioita. :'D Kuulostipa karulta, mutta tajusitte varmaan mitä tarkoitan.
• Taika on äärimmäisen ihana vauva, ja hänen maailmaan tuottaminen on ollut elämäni parhaimpia päätöksiä.<3 Samoin vauvana hän on ollut suhteellisen helppohoitoinen ja uskoisin että melko suurella todennäköisyydellä myös mahdollinen sisarus voisi mennä saman kaavan mukaan. Jos nyt sisaruksen hankkiminen arvelluttaa, niin myöhemmin tulisin mitä luultavammin hurraamaan päätöksen parhautta samalla tavalla kuin Taikankin syntymää.

Erinäisiä väittämiä:

• Jos perheessä on vain yksi lapsi, siitä kasvaa egoistinen kakara. -Väärin! Ei voi yleistää, koska riippuu todella paljon ihmisestä. Perheen ainokaisesta voi kasvaa itsekeskeinen monsteri, joka on tottunut saamaan kaiken huomion sekä tahtonsa läpi koko ikänsä, mutta on myös erittäin hyväsydämisiä ihmisiä, joilla ei ole koskaan ollut perheessä muita sisaruksia.
• Pienellä ikäerolla sisarukset tappelevat enemmän. -Ei välttämättä! Tunnen paljon iältään läheisiä sisaruksia, jotka ovat läpi elämän olleet toistensa bestiksiä tai vähintäänkin toisilleen tärkeitä ihmisiä johon voi koska tahansa tukeutua ja kertoa sellaista mitä ei kertoisi kenellekään muulle. Sitäpaitsi, suuri ikäero ei estä sisaruksia riitelemästä. ...jos he edes löytävät jotain yhteistä aihetta riideltäväksi eivätkä elä täysin eri maailmoissa...
• Pienellä ikäerolla syntyneitä lapsia on megarankkaa hoitaa ensimmäisten vuosien ajan. -Totta. Ja itseasiassa tämä onkin ehkä suurin kynnys minkä ainakin minun pitäisi hyväksyä, jos päätämme yrittää toista. Toisinaan on päiviä kun Taikan hoito on ihanaa ja helppoa, mutta toisinaan yhdenkin lapsen perustarpeiden hoitaminen tuntuu ylitsepääsemättömältä. Erityisesti silloin kun päällä on mystinen kiukkupäivä. En halua edes kuvitella miten sellaisena hetkenä pystyisin ikinä hoitamaan kiukkuvauvan lisäksi toista mukulaa. Puhumattakaan jos KUMMALLAKIN sattuisi olemaan kiukkupäivä! Huh!
• ...mutta vaikeat ajat kestävät vain ne pari ensimmäistä vuotta. -Niin... Siinäpä dilemma. Kaikkea ei voi ajatella vain sen hetkisesti, vaan toisinaan on mietittävä myös tulevaisuutta. Jos haluaa pienen ikäeron sisarukset, siitä on maksettava hintansa. Ensimmäiset vuodet ovat rankkoja, mutta loput sen jälkeiset olisivat kivempia ja helpompia, jonka jälkeen lasten teko olisi kaukana menneisyydessä koska kaksi lasta on hyvä määrä. :D Tai niin ainakin vakuutan itselleni...

Huonoja puolia:

• Suoraan sanoen minua ei _ollenkaan_ kiinnostaisi olla nyt raskaana. Ei tippaakaan. En ikävöi suurta ja epäkäytännöllistä mahaa, pahoinvointia, närästystä, ja niitä KAIKKIA ärsyttäviä raskausoireita joita minulla viime raskaudessakin oli. Minulla ei siis ole minkäänlaista vauvakuumetta tai mitään vastaavaa kaipuuta pikkuvauva-aikaan, ja olenkin lähinnä ollut helpottunut että rankin osuus on vihdoin ohi. Sisaruksen hankkiminen on siis tällä hetkellä täysin rationaalista ajattelua tulevaisuudesta ja elämämme tavoitteista pidemmällä tähtäimellä.
• Tällä hetkellä kiinnostaisi enemmänkin laihdutus, treenaaminen, oman vanhan kropan takaisin saaminen, vapaantuneempi elämä, jona pääsisin toisinaan juhlimaan ja "olemaan nuori" unohtaen hetkeksi äidilliset velvollisuudet ja keskittyä rentoutumiseen.
• En tiedä olisinko valmis juuri nyt niin suureen sitoutumiseen, sillä yksi lapsi on VAIN yksi lapsi, kun taas kahdessa lapsessa on tuplasti enemmän hoidettavaa. Kahta lasta ei voi noin vain jättää mummulaan hoitoon tai käydä niiden kanssa pikaisesti kaupassa. Kahden lapsen kanssa asioita joutuu suunnittelemaan ja järjestelemään tuplasti enemmän, vaikka jo nyt lähteminen yhtään minnekään tuntuu valtavalta vaivalta.
• TUPLAVAUNUT. =___='' Maailman levein ja epäkäytännöllisin kapistus! Tai siis, ei tietenkään epäkäytännöllinen kahden lapsen kuskaamisessa, mutta kaikessa muussa sitten joo... Miten ihmeessä niiden kanssa puikkelehditaan kaupassa vaaterekien ympärillä tai mahdutaan kulkemaan vanhan kaupungin kapeilla kävelykaduilla??

Puhun paljon minä-muodossa, mutta keskusteltuamme aiheesta useaan otteeseen Mikon kanssa totesimme suurimman taakan painottuvan kuitenkin minun harteilleni. Vaikka päätös on tietysti yhteinen, MINÄ olen meistä se, joka joutuisi taas raskaanaolevaksi valaaksi, minä joudun pusertamaan muksua sisältäni ja minä tulen olemaan se joka hoitaa lapsia kotona silloin kun Mikko on töissä. Eli siis, ensisijaisesti minun pitäisi hyväksyä ajatus omassa päässäni ennen kuin voisimme tehdä yhteisen myönteisen päätöksen yhdessä.

Tiivistettynä ongelmani on päättää

a) Kun haluamme kumpikin todennäköisesti enemmän kuin yhden lapsen ja liemessä tässä jo kuitenkin ollaan, niin pitäisikö sitten vain "kärsiä" muutama vuosi ja tehdä toinen muksu heti perään vaikei se erityisemmin innostaisi? Vai

b) Odottaa oikeaa hetkeä, kun iskisi vauvakuume ja uuden vauvan kaipuu, jolloin mitään vaihtoetoja ei tarvitsisi edes punnita? Ja kestäisikö suoraan sanottuna pääni sitä että kotona olisi 24/7 kaksi pientä lasta? Toisaalta, jos päädymme odottelemaan "oikeaa hetkeä" vielä vuosia ja itse vauvan tekoonkin menee hupsistakeikkaa vielä yksi ekstravuosi, niin siinähän onkin jo aivan liian iso ikäero mitä kukaan olisi toivonut. :/

Eli siis, nyt jos koskaan kaipaisin teiltä neuvoa ja mielipiteitä! Olen ajatusteni kanssa aivan solmussa enkä tiedä mitä tehdä. :( Kertokaa kommenttiboksissa tai muulla tavoin ajatuksianne aiheesta tai kommentoikaa muuten kysymyksiä:

- Millaisia kokemuksia teillä on sisarusten välisestä pienestä ikäerosta, äidin tai lapsen kannalta?

- Onko järkevintä ajatella nykyhetkeä vai elämää pidemmällä tähtäimellä?

- Mikä on teidän käsitys ihanne-lapsiluvusta?

Jaksoiko joku oikeasti lukea tänne asti? :D Kiitos, olette kivoja.<3

Meidän joulu 2014

Joulu 2014, Taikan ensimmäinen joulu.<3 Muistan kun vuosi sitten ollessani raskaana ajatus tulevasta joulusta vauvan kanssa tuntui uskomattomalta. Nyt se kuitenkin tapahtui, ja voin sanoa ettei ihanampaa tapaa viettää joulua voisi edes olla! Vaikkei vajaa puolivuotias Taika vielä kauheasti joulun (tai minkään muunkaan) päälle vielä ymmärrä, minulle itselleni joulu sai aivan uuden merkityksen nyt saatuani kokea sen oman lapseni kanssa.

Kun perhejuhlan tunnelmaa piristää pitkästä aikaa aikuisten lisäksi pieni tonttunen, kaikkien mieli muuttuu leikkisäksi ja yhteinen joulun taika (hehe) herää eloon. Lapsi yhdistää perheen ja suvun sukupolvet yhteen ja saa kaikki nauramaan yhteisen ilon merkeissä, erityisesti jouluna.<3 Tajusin tämän vasta nyt, mutta joulu ja lapset vain kuuluvat yhteen!

Saimme tänä jouluna olla onnekkaita päästyämme yhden joulun sijaan viettämään kokonaiset kaksi juhlapäivää kummankin meidän perheiden seurassa. Toisen juhlan virallisena ja toisen epävirallisena jouluaattona. Kummastakin juhlasta jäi mieleen lämpimiä muistoja, ja molempia jouluja pidetään Taikan ensijouluina. :')

Täydellisen herkullinen joulupöytä Mikon vanhemmilla<3

Taika sai jouluna erityisen paljon sylejä, haleja ja huomiota.<3 Tässä kuvassa ollaan faarin sylissä.

Tänä jouluna olen...

• Saunonut kahdessa eri saunassa.
• Syönyt kahdesta eri joulupöudästä, joista toisessa tarjottiin perinteistä suomalaista jouluruokaa ja toisessa venäläisiä uuden vuoden herkkuja.
• Pukenut ensi jouluaan viettävän tyttövauvaani erittäin teeman mukaisesti. x)
• Syönyt useat jouluruoka- ja suklaa-ähkyt ja potenut siitä morkkista, vaikkei saisi. :'D

Mikon vanhempien luokse leipomani valkosuklaa-glögikakku.

Taika sai pukilta lahjaksi mm. pulkan! ^-^

•  
• Ollut nähtävästi kiltti, saatuani molemmissa paikoissa kiitettävän määrän ihania lahjoja! Kiitos!<3 En kuitenkaan yllättynyt komeimman lahjasaldon olevan pikkuisella tonttu-Taikalla! x3
• Leiponut kumpaankin juhlaan jälkiruoaksi kakkua, toiseen valkosuklaa-glögikakkua ja toiseen marianne-suklaakakkua. Linkkejä klikkaamalla pääset Kinuskikissan sivuille, joiden reseptejä itsekin käytin. Omnomm<3

Taika avaamassa lisää lahjoja vanhempieni luona.

Joulupöytä vanhempieni luona sisälsi sekä suomalaisia jouluherkkuja että venäläisiä uuden vuoden ruokia. ^^

•  
• Käyttänyt tonttulakkia ja joulunpunaista mekkoa.
• Paketoinut useita lahjoja ja avannut itse varmaan saman verran. :'3
• Käynyt Taikan ja Mikon kanssa joulupäivänä minun isovanhemmillani sekä Mikon mummulassa käymässä.

Paaljon lahjoja ja lahjasäkki sekä lintuhäkissä undulaatti Bill.

• Viettänyt aikaa siskojeni sekä siskontyttöni kanssa,
• ...koristellut heidän kanssa leipomaani marianne-suklaakakkua
• ...sekä pelannut lahjaksi antamaamme vuoden 2014 -lasten peliksi palkittua Tower-lautapeliä.

Marianne-suklaakakku~

Ihanat tyttöset<3

Toivottavasti teilläkin oli kiva joulu!<3

Ps. Hiukan myöhässä, mutta löysin itseni sukkahousublogista! X3 Käykää kurkkaamassa jos kiinnostaa: http://legwearinfashion.blogspot.co.uk/2013/08/the-best-of-week-lix.html

Miksei se tipu?! Eli ahdistusta painosta.

Jep jep, ihana aihe ja silleen...

Paino on aina ollut minulle vähintään lievää ahdistusta aiheuttava elämäni osa. Olen kirjoittanut aiheesta useampaan otteeseen monenlaisista eri näkökulmista, innostuneena, masentuneena, epätoivoisena, ylpeänä, lihavana, laihtuneena ja raskaana olevana.

Tuntuu että aihe on ikuinen, eikä se koskaan jätä minua rauhaan niin että voisin ajatella vaa'an luvun olevan minulle pelkkiä numeroita. Vaikka esittäisin itsevarmaa ja vahvaa naista, paino on ja tulee luultavasti aina olemaan minulle arka paikka.

Nyt, 5,5kk vauvani synnyttämisestä koen kuuluvani joukkoon lihavat. Olin kuvitellut painon tippuvan itsestään tai ainakin pienellä vaivalla kuukausi kuukaudelta synnytyksen jälkeen ja minun palautuvan suunnilleen samoihin mittoihin (tai edes samalle kymmenluvulle) melko nopeasti. Imetyksen piti maagisesti irroittaa ihrani, mutta kas, toisin kävi. Sekä imettämisen että ihrojen... Nyt, lähes puoli vuotta vauvani synnyttämisestä painan yhä saman verran mitä silloin kun Taika oli muutaman viikon ikäinen. Muutaman viikon! Really?!

Joo okei, olen aloittanut salitreenit jotka laihduttamisen lisäksi kasvattavat lihasta, mutta c'moon ihan kuin kaikki ne ylimääräiset 15kg vain mystisesti muuttuisivat läskistä lihakseksi ja painoni pysyisi siksi tismalleen samoissa lukemissa?! Ei.

Joo okei, paino saattaa aluksi jummailla paikoillaan ennen kuin se ottaa suunnaksi alas päin, mutta KUINKA HITON KAUAN SE "ALUKSI" OIKEIN KESTÄÄ? Ja eikö kropan pitäisi ainakin kiinteytyä jos kerran lihakset kehittyvät ja muokkaavat kehoa lihaksikkaammaksi? Eipä ole kiinteytystä näkynyt, ainakaan täällä päin. Hönskyvää yhä löytyy samoissa mitoissa kuin ennenkin eivätkä vanhat vaatteet vieläkään mahdu päälle.

Ihanat kaverit tsemppaavat "Mutta heei, siitä synnytyksestähän on vasta viis kuukautta!" Pelkään kuitenkin kuulevani tuota lausetta vielä seuraavienkin 5kk:n jälkeen.
"Mutta heei, synnytyksestähän on vasta vuosi!"
"Mutta heei, synnytithän vasta pari vuotta sitten!"
"Mutta heei, siitähän on vasta kymmenen vuotta!" 
Ja niin edelleen...

En halua piiloutua synnytyksen taakse ja tehdä siitä itselleni ikuista tekosyytä! Jos hyväksyn kyseisen lausahduksen omakseni ja käytän sitä lohdutuskeinonani epäonnistumisissani, en luultavasti koskaan tule laihtumaan! Totta, synnytyksestä ON vasta muutama kuukausi, mutta toisaalta moni nainen näyttää (ja painaa) viiden kuukauden jälkeen jo tismalleen samalta mitä ennen raskautta! Miksen se ole minä??

Myönnän, en ehkä tee tämän vuoksi ihan kaikkeani. En ole orjallisesti noudattanut tiukkoja dieettejä tai urheillut vimmatusti joka ikinen päivä. Koska noh, joulu ja pirskeet ja herkut ja kun vieraat tulee niin on kohteliasta tarjota pullaa. Eikä sitä nyt joka päivä edes ehtisi kuntoilla koska elämässä sattuu riittämään myös muita pakollisia menoja ja toisinaan suoraan sanoen ei sitten paskaakaan huvita!

Blaablaablaa selityksiä, selityksiä,  mutta teenhän minä silti jotain kuitenkin?? Treenaan muutaman kerran viikossa, välttelen turhia hiilareita, suosin salaatteja, pyrin herkuttelemaan pähkinöillä ja rusinoilla sekä juon paaaljon vettä. Ja näillä samanlaisilla (ellei jopa helpommilla) menetelmillä se paino on ennenkin lähtenyt! MIKSEI SE ENÄÄ RIITÄ?!

En halua ryhtyä ilonpilaajaksi joka ei ikinä juhlissa voi maistaa kakkua tai bileissä katselee kiukkuisen himokkaasti sipsikulhoa muttei voi napata siitä muutamaa lastua koska kaikki työ menisi hukkaan. Kyllä elämässä pitää olla myös iloa, enkä halua laihduttamisen estävän minua nauttimasta elämästäni silloin tällöin vapaammin. Haluan herkutella kohtuudella ja pitää kaikki tarpeeni tasapainossa ollakseni monipuolisen onnellinen.

Olen aina uskonut vakaasti tavallisten arkiruokien muuttamisen vähähiilihydraattisiksi riittävän hitaaseen mutta varmaan painon laskuun. Nyt minun on kuitenkin myönnettävä ettei se ehkä enää toimi. On keksittävä järeämmät aseet ja saatava hommat pyörimään! Luulin niiden olevan minun kohdallani liikunnan aloittaminen. Ehkä olin väärässä...

"Kyllä sä oot ihan hyvä noinkin!"
No kun en ole! Koska en koe itseäni hyväksi. Haluan laihtua itseni, en muiden vuoksi.

Ähh, kirjoituksessani ei taidakaan olla mitään varsinaista pointtia, muuta kuin turhautumisen ja angstin ärtynyttä valitusta. Sori. Yksi asia on kuitenkin selvä: en ole antamassa periksi! Suunta on onneksi (ja toivottavasti) vain ylös päin ja vaikka joulukiloja tai mitä tahansa muita sellaisia tulisikin kertymään, luovuttaminen EI ole vaihtoehto! Miksi? -No koska herran jumala, OLEN NUORI ja minulla on elämää edessä! Vaikka paino tulee luultavasti aina olemaan minulle ainakin jonkinlainen ongelma, en ainakaan halua kymmenien vuosien päästä ajatella "Voi kun olisin silloin jaksanut tehdä kaikkeni ollakseni onnellinen enkä katuisi sitä nyt."

Paino ei ole minulle kaikki kaikessa, mutta kieltämättä se on melkoinen osa minäkuvaani ja identiteettiäni. Haluan kokea itseni hyväksi ja viihtyä kehossani. Haluan pitää kropastani ja olla ylpeä itsestäni. Haluan näyttää mielestäni hyvältä ja käyttää kauniita vaatteita eikä kaapuja jotka peittäisivät allensa häpeilemiäni makkaroita. Haluan olla itseni enkä tuntea olevani väärä ihminen valeasussa.

Tämä julistus olkoon oma kannustimeni, sillä kun teen ajatukseni julkisiksi -paluuta ei enää ole. :'D Minä PYSTYN siihen! Ja vaikka en pystyisi, tulen aina tietämään yrittäneeni parhaani.

Mikä TEITÄ kiinnostaa?

Hoi!

Päätin laittaa sivupalkkiin lukijakyselyn kehittääkseni blogia kiinnostavammaksi! :) Jos luet blogiani säännöllisesti, nyt jos joskus on oikea hetki vaikuttaa sen sisältöön. Millaisista postauksista SINÄ tykkäät tai mistä aiheista toivoisit minun kirjoittavan enemmän? Entäs olisiko sinulla ideoita jostain uusista aiheista, joita ei tänne blogiin ole vielä päätynyt?

Ole siis kiva ja äänestä mieluista aihetta tai kirjoita ehdotus kommenttiboksiin! :>
Kiitos<3