Ajatuksia muuttuvasta kehosta

On niin mielettömän hassua miten asioita oppii arvostamaan vasta kun ne menettää. En olisi ikinä uskonut näin käyvän myös minulle, mutta tässä sitä ollaan yhdeksännellä kuulla raskaana haikeudella ihailemassa vanhoja kuvia itsestäni hoikassa ja kauniissa vartalossa.

Vaikka raskauteni olikin alusta asti toivottu ja odotettu, sen tuomat huikeat 20 lisäkiloa ovat kieltämättä olleet minulle kova pala purtavaksi. Totta kai tiesin kilojen kertyvän, mutta olin takuuvarmana päättänyt, ettei minulle tule niitä kuin enintään 15. Pyörittelin silmiäni muiden kertomuksille siitä, että raskauskiloja vain tulee kuin itsestään ja vahvojen mielitekojen sun muiden hormonihuurujen keskellä kilojen ja kalorien laskeminen väistyy helposti tärkeysjärjestyksen viimeiselle sijalle. Onhan raskaana normaalia pyöristyä, mutta kohtuus kaikessa, ajattelin.

Yllätyin kun melkein heti positiivesen raskaustestin jälkeen sain ilon kaupanpäälliseksi kaksi ylimääräistä kiloa. Ensimmäisellä kolmanneksella kiloja ei pitäisi tulla vielä LAINKAAN, mutta meikän vaa'an lukemat pomppasivat kolmannella kuulla jo viisi kiloa suuremmaksi mitä painoni oli ennen raskautta. Viisi kiloa, jotka siis itsessään jo ovat lähes puolet siitä suositellusta keskivertomäärästä (12kg) mitä naiset yleensä raskauden aikana kerryttävät. Ajattelin silloin päättäväisesti olevani vain jokin poikkeustapaus, joka kerää kilonsa jo alkuraskaudesta ja lihoo loppuraskaudesta vain hieman. hohhoh...

Vaikka kävinkin vaa'alla päivittäin, kuukausi kuukaudelta kasvavat lukemat sekä neuvolatädin tuomitsevat kommentit painonnousustani ahdistivat. En kiellä ettenkö tietyllä tavalla päättänyt nauttivani raskaudesta täysillä herkuttelemalla aikaisempia tottumuksia useammin ja syömällä juuri sellaista ruokaa mitä minun tekee mieli. Erityisesti kun paino vain nousi nousemistaan, taistelun turhautumisen hetkinä ajattelin "ihan sama, alamäkeä tässä kuitenkin vain mennään".

Kesäkuu 2013

Toukokuu 2013

Proteiinipitoiset salaatit ja sokerittomat juomat vaihtuivat raskauden myötä pasta-annoksiksi ja epäterveellisiksi joka iltaisiksi herkkumässäilyiksi. Vaikka painonnousuni syy ja vastuu on täysin ja yksin minun, siihen vaikuttivat useat eri tekijät. Alkuraskauden hillitön NÄLKÄ oli jotain sellaista, mitä en ollut koskaan ennen kokenut! O__o Kouluaamuina minun oli pakattava mukaani ylimääräisiä eväitä, jotta pärjäisin aamupalan ja lounaan välisenä aikana ilman nälkäkuoleman omaisia tuntemuskia vatsalaukussani. Ikinä ennen moisia ongelmia ei minulla ollut, vaan päin vastoin ihmettelin syvästi miksi useat luokkakaverini hakevat ensimmäisellä välitunnilla kahviosta leipää tai syövät kahvin kanssa pullaa...

Erityisiä (tai erikoisia) mielitekoja minulla ei raskauden aikana ole toistaiseksi ollut, mutta ennen raskautta osaamani herkuttelujen hillitseminen on nykyisin täysin vieras käsite! Kun herkkuhimo iskee päälle, mikään, siis MIKÄÄN ei auta!!! ;___;' Herkkuja on vain saatava nyt ja heti! Jos ennen pystyin huijaamaan tämänkaltaisia olotiloja keinomakeutetuilla jutuilla, raskauden aikana sellaiset ovat kiellettyjä.

Vaikei liikunta olekaan painonpudotuksen kannalta ruokavaliota tärkeämpää, on sillä toki oma merkityksensä kehon toiminnassa ja hyvinvoinnissa. Alkuraskaudessa rasituksen yhteydessä esiintyneet alavatsakivut pistivät minut lievään liikuntakieltoon. Myöhemmin, kun pahimmat kivut olivat ohitse, tuli talvi ja sen tuomat haasteet liikkeelle lähtemiseen. Samoin vaikeuksia tuova kasvava vatsani, joka liikerajoituksien lisäksi esti minua esimerkiksi vanhojen ulko/toppa-housujen käyttöä. Ajan myötä alavatsakivut palasivat ja selkäsärytkin löysivät perille. Jo rappusten nouseminen tuotti (ja tuottaa yhä) vaikeuksia ja kaupassakäynti väsytti niin kuin olisin juuri juossut mataronin. Voimattomuus ja väsyminen ovat siis kipujen lisäksi olleet yksiä suurimpia hidasteita raskaudenaikaiseen urheilemiseeni.

Elokuu 2013

Heinäkuu 2013

Toukokuu 2013

Muistan kaikkien tämän postausten kuvien ottohetket kuin eilisen. Eihän niistä ole kuin enintään vuosi aikaa! :'o Muistan, miten ajattelin ensimmäisen kuvan mustan mekon olevan päälläni kuin makkarankuori ja korostavan aivan liikaa kehoni pehmeitä kurveja. Puhumattakaan kolmannen ja viidennen bikini-kuvien tuomia mietteitä kehtaanko tämmöisiä läskipaljastuksia edes blogissani julkaista. :'D Vaikka muutaman vuoden takaisen hoikentumiseni myötä tyytyväisyyteni kroppaa kohtaan oli huomattavasti entistä parempi, en voi sanoa olleeni siihen koskaan täysin tyytyväinen. Vielä viime kesänäkin tarkkailin jonkin verran syömisiäni ja kävin enemmän tai vähemmän lenkkeilemässä. Noiden kuvien aikoihin ajattelin, että täydelliseen unelmavartaloon minulla olisi matkaa vielä ainakin seitsemän kiloa.

Nyt bebe sisällä ja 20 kiloa painavampana voin vain haaveilla vielä joskus pääseväni noihin samoihin entisiin mittoihini. ;__; <3 Viimeistään silloin kun vauvamahalleni ilmestyi kovasti pelkäämiäni raskausarpia, toiveet kauniista vartalosta hiipuivat lähes olemattomiin. Kyllähän arvet vaalenevat ja kiloja ropisee jo pelkällä imettämisellä. Silti jossain sisimmässä pelkään etten tule nuoresta iästäni huolimatta enää koskaan saavuttamaan tuota haaveilemaani täydellistä kroppaa... Vaikka tiedän, ettei täydellistä kehoa olekaan ja oma tämänhetkinen raskausmahallinenkin on monen mielestä kaunis, kamppailen kanssani sisäistä ristiriitaisuutta.

Uusi Vuosi 2013-2014

Tammikuu 2014

Toukokuu 2014

Jo uuden vuoden aattona mahani alkoi näkyä, ja kaupasta oli ostettava juhliin uusi tilavampi mekko. Tammikuussa olo oli kuin valaalla, vaikka yllä olevasta tammikuisesta kuvasta tuskin edes huomaa että ulkonäössäni olisi mitään viittauksia raskaudesta. Viimeisessä, toukokuisessa kuvassa kurvini ovat "pahimmillaan". Haluan olla muodoistani ylpeä enkä jaksa välittää että kropassani on tällä hetkellä megajättimahan lisäksi myös ylimääräistä ihraa ja jenkkareita.

Vaikka olenkin totaalisen onnellinen ja innostunut tulevasta synnytyksestä ja vauva-arjesta, lähikuukausiin liittyy myös paljon pelkoa ja epävarmuutta. Yksi epävarmuuteni lähde on raskauden jälkeinen kehoni. En voisi olla kiitollisempi tälle maalliselle ulkokuorelle sen antamasta ja kantamasta lahjasta sekä kaikesta työstä, mitä kroppani on raskauden myötä tehnyt. Se on suoriutunut parhaansa mukaan, enkä voi vihata sitä tai vaatia siltä yhtään enempää. Kaiken sulatteleminen ja hyväksyminen vain vie oman aikansa ja toivonkin pääseväni vielä tämän viha-rakkaus -suhteen toivottuun päähän.<3

Sen ainakin tiedän, että jos joskus vielä totean vartaloni palautuneen entiselleen, osaan arvostaa ja ihannoida sitä täysin uudesta näkökulmasta!