maanantai 29. joulukuuta 2014

Halutaanko me lisää lapsia?

Olen aina tiennyt haluavani lapsia. Asia ei ollut edes millään lailla yksi vaihtoehdoista, sillä tehdäkö lapsia vai ei -punnitsemisen sijaan nuorempana lähinnä murehdin miten saisin koskaan korkeakoulututkintoa, kun naisen ihanneikä synnyttää on 21-vuotta? Aika naurettava ajatus mutta kappas, juuri senhän ikäisenä minä sitten erikoiseni synnytinkin. :'D

Mikonkin kanssa oltiin alusta saakka kumpikin sitä mieltä että jos ja kun lapsia sitten joskus ryhdytään tekemään, niitä ei ikinä jätettäisi siihen yhteen. Sisaruksia on oltava, eikä perhe vain tunnu perheeltä ellei siinä ole vähintään neljä jäsentä, pohdimme.

Tultuani raskaaksi lapsi-aiheesta alettiin keskustella vapaamuotoisemmin myös muiden sukulaisten ja ystävien kanssa. Yleisestihän perheen lapsiluku on yllättävä tabu, josta ei oikein saisi udella tai ainakaan kritisoida sen suuremmaalla tavalla. Toisilla lapsia sikiää kuin rikkaruohoa kasvimaalla, eikä neljäskään muksu vielä tunnu liialta. Sukulaiset alkavat pyöritellä silmiä, vihjailla ehkäisyn olemassaolosta ja painottaa muka-huomaamattomasti "Kai nyt TÄMÄ on sentään sitten viimeinen, hehheh". Kun taas toisilla lapsia ei tehdä ollenkaan, jolloin mummot ja mammat alkavat muutaman yhdessäelo-vuoden jälkeen udella koskas niitä pieniä töppösiä saisi alkaa jo kutoa.

Ainakin jälkimmäistä ollaan koettu sukulaisten kohdalla joskus itsekin, mutta ensimmäistä ei ainakaan vielä. Ja toivottavasti ei koskaan.

Kolmas sektori onkin kysymys jo yhden lapsen tehneille vanhemmille "No koskas ajattelitte tehdä toisen?" Mahdollisista tulevista sisaruksista minulta kysyttiin ensimmäisen kerran jo ollessani raskaana, mutta silloin aihe tuntui vielä melko kaukaiselta. Saisi nyt edes tämän yhden toimitettua maailmaan turvallisesti. Katsotaan sitä sitten uudelleen... Sitten kysymystä alkoi sadella uudestaan Taikan JUURI SYNNYTTYÄ. Huoh... Ymmärrän kyllä ihmisten kiinnostusta, mutta herran jumala, kuka hullu oikeasti alkaa miettiä uutta lasta HETI ensimmäisen synnytettyään?? Voin sanoa etten ainakaan minä rikkinäisellä haarusvälillä, jolla ei pystynyt edes istua saatikka käydä vessassa. (Anteeksi aiheuttamistani mielikuvista.) Mieli huusi EI KOSKAAN, mutta kysyjille vastattiin Öhh, kaatsotaan sitä sitten myöhemmin, tekohymyn saattelemana.

Olin koko ajan ajatellut palaavamme sisarus-dilemmaan vasta sitten joskus Taikan ollessa ainakin vuoden ikäinen, kunnes noin kuukausi sitten havahduin ajatukseen. Jos nyt tulisin raskaaksi, Taika olisi jo reilun vuoden ikäinen uuden vauvan synnyttyä! Yli vuoden! JOS tulisin nyt raskaaksi (mikä ei siis ole periaatteessa edes mahdollista, koska kierukka). Jos alkaisimme nyt yrittää raskautta, luultavasti en ainakaan pariin kuukauteen edes tulisi raskaaksi, koska hormonikierukan aiheuttamat hormonisekamelskat asettuisivat aloilleen vasta muutaman kuukautiskierron jälkeen. Aikaisintaan. Tai sitten siihen menisi usea kuukausi, jopa vuosi, koska viimeksikään asiat eivät tapahtuneet heti sormia napsauttamalla. Jos siis NYT alkaisimme yrittää uutta raskautta ja siihen menisi vaikkapa vuosi, Taika olisi uuden vauvan synnyttyä jo YLI KAKSI VUOSIAS!?

Kysymys kuuluukin, jos haluamme lisää lapsia, haluammeko heidät pienellä ikäerolla? Minulla itselläni on kaksi siskoa, joista toinen on seitsemän vuotta vanhempi ja toinen yhdeksän vuotta nuorempi. Pienestä saakka toivoin saman ikäistä sisarta ja olin kateellinen niille, joilla sellainen oli. Miten siistiä olisi ollut saada perheen sisältä iältään läheinen leikkikaveri, jonka kanssa jakaa samat kiinnostuksen kohteet vuodesta toiseen ja kasvaa yhdessä aikuisiksi! Jo lapsena päätin että omilla lapsillani tulee olemaan vain pari hassua vuotta ikäeroa.

Jos siis haluaisimme ns. varmistaa Taikan saavan sisaruksen pienellä ikäerolla, meidän pitäisi aloittaa sisaruksen yrittäminen NYT! O________O' Siis nyt! Oikeasti?? Aaaaaa ahdistaaa! Olen koittanut pohtia tätä asiaa usealta kantilta enkä todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Näkökulmia on niin paljon, että niiden listaamiseenkin menee aikaa, puhumattakaan itse päätöksen tekemisestä.

Hyviä puolia:

  • Pienellä ikäerolla lapsilla olisi aina toisistaan leikkikavereita. Yhteiset perhematkat ja juhlat eivät olisi koskaan lapsille kuolettavan tylsiä, koska he voisivan viihtyä niissä keskenään eivätkä joutuisi tyytymään aikuisten tai liian eri-ikäisten sisarusten seuraan.
  • Nyt kun Taikan pikkuvauva-ajasta ei olisi vielä kovin kauan aikaa, olisimme tavallaan tottuneita huonosti nukutuihin öihin ja työ menisi vähän niinkuin vanhasta tottumuksesta eikä siihen tarvitsisi totutella pitkän tauon jälkeen uudestaan.
  • Meillä olisi yhä säästössä suurin osa Taikan pieneksi jääneistä vaatteista ja vauvanhoitotarvikkeista.
  • Lasten kasvaessa kumpikin käsittelisi samoihin aikoihin samoja asioita, eikä  perheessä tarvitsisi kokea lasten ikävaiheista johtuvia ristiriitoja. Tarkoitan, ettei toinen olisi pahimmassa teinimurkku-vaiheessa ja toinen opettelemassa pissaamista pottaan. Voitaisiin koko perhe keskittyä kerralla yhteen lapsuuden vaiheeseen ja siirtyä sitten seuraavaan.
  • ...ja kun molemmat olisivat vanhempia, olisimme vanhempina nopeammin "vapaita" tekemään lapsettomia asioita. :'D Kuulostipa karulta, mutta tajusitte varmaan mitä tarkoitan.
  • Taika on äärimmäisen ihana vauva, ja hänen maailmaan tuottaminen on ollut elämäni parhaimpia päätöksiä.<3 Samoin vauvana hän on ollut suhteellisen helppohoitoinen ja uskoisin että melko suurella todennäköisyydellä myös mahdollinen sisarus voisi mennä saman kaavan mukaan. Jos nyt sisaruksen hankkiminen arvelluttaa, niin myöhemmin tulisin mitä luultavammin hurraamaan päätöksen parhautta samalla tavalla kuin Taikankin syntymää.
Erinäisiä väittämiä:
  • Jos perheessä on vain yksi lapsi, siitä kasvaa egoistinen kakara. -Väärin! Ei voi yleistää, koska riippuu todella paljon ihmisestä. Perheen ainokaisesta voi kasvaa itsekeskeinen monsteri, joka on tottunut saamaan kaiken huomion sekä tahtonsa läpi koko ikänsä, mutta on myös erittäin hyväsydämisiä ihmisiä, joilla ei ole koskaan ollut perheessä muita sisaruksia.
  • Pienellä ikäerolla sisarukset tappelevat enemmän. -Ei välttämättä! Tunnen paljon iältään läheisiä sisaruksia, jotka ovat läpi elämän olleet toistensa bestiksiä tai vähintäänkin toisilleen tärkeitä ihmisiä johon voi koska tahansa tukeutua ja kertoa sellaista mitä ei kertoisi kenellekään muulle. Sitäpaitsi, suuri ikäero ei estä sisaruksia riitelemästä. ...jos he edes löytävät jotain yhteistä aihetta riideltäväksi eivätkä elä täysin eri maailmoissa...
  • Pienellä ikäerolla syntyneitä lapsia on megarankkaa hoitaa ensimmäisten vuosien ajan. -Totta. Ja itseasiassa tämä onkin ehkä suurin kynnys minkä ainakin minun pitäisi hyväksyä, jos päätämme yrittää toista. Toisinaan on päiviä kun Taikan hoito on ihanaa ja helppoa, mutta toisinaan yhdenkin lapsen perustarpeiden hoitaminen tuntuu ylitsepääsemättömältä. Erityisesti silloin kun päällä on mystinen kiukkupäivä. En halua edes kuvitella miten sellaisena hetkenä pystyisin ikinä hoitamaan kiukkuvauvan lisäksi toista mukulaa. Puhumattakaan jos KUMMALLAKIN sattuisi olemaan kiukkupäivä! Huh!
  • ...mutta vaikeat ajat kestävät vain ne pari ensimmäistä vuotta. -Niin... Siinäpä dilemma. Kaikkea ei voi ajatella vain sen hetkisesti, vaan toisinaan on mietittävä myös tulevaisuutta. Jos haluaa pienen ikäeron sisarukset, siitä on maksettava hintansa. Ensimmäiset vuodet ovat rankkoja, mutta loput sen jälkeiset olisivat kivempia ja helpompia, jonka jälkeen lasten teko olisi kaukana menneisyydessä koska kaksi lasta on hyvä määrä. :D Tai niin ainakin vakuutan itselleni...
Huonoja puolia:
  • Suoraan sanoen minua ei _ollenkaan_ kiinnostaisi olla nyt raskaana. Ei tippaakaan. En ikävöi suurta ja epäkäytännöllistä mahaa, pahoinvointia, närästystä, ja niitä KAIKKIA ärsyttäviä raskausoireita joita minulla viime raskaudessakin oli. Minulla ei siis ole minkäänlaista vauvakuumetta tai mitään vastaavaa kaipuuta pikkuvauva-aikaan, ja olenkin lähinnä ollut helpottunut että rankin osuus on vihdoin ohi. Sisaruksen hankkiminen on siis tällä hetkellä täysin rationaalista ajattelua tulevaisuudesta ja elämämme tavoitteista pidemmällä tähtäimellä.
  • Tällä hetkellä kiinnostaisi enemmänkin laihdutus, treenaaminen, oman vanhan kropan takaisin saaminen, vapaantuneempi elämä, jona pääsisin toisinaan juhlimaan ja "olemaan nuori" unohtaen hetkeksi äidilliset velvollisuudet ja keskittyä rentoutumiseen.
  • En tiedä olisinko valmis juuri nyt niin suureen sitoutumiseen, sillä yksi lapsi on VAIN yksi lapsi, kun taas kahdessa lapsessa on tuplasti enemmän hoidettavaa. Kahta lasta ei voi noin vain jättää mummulaan hoitoon tai käydä niiden kanssa pikaisesti kaupassa. Kahden lapsen kanssa asioita joutuu suunnittelemaan ja järjestelemään tuplasti enemmän, vaikka jo nyt lähteminen yhtään minnekään tuntuu valtavalta vaivalta.
  • TUPLAVAUNUT. =___='' Maailman levein ja epäkäytännöllisin kapistus! Tai siis, ei tietenkään epäkäytännöllinen kahden lapsen kuskaamisessa, mutta kaikessa muussa sitten joo... Miten ihmeessä niiden kanssa puikkelehditaan kaupassa vaaterekien ympärillä tai mahdutaan kulkemaan vanhan kaupungin kapeilla kävelykaduilla??

Puhun paljon minä-muodossa, mutta keskusteltuamme aiheesta useaan otteeseen Mikon kanssa totesimme suurimman taakan painottuvan kuitenkin minun harteilleni. Vaikka päätös on tietysti yhteinen, MINÄ olen meistä se, joka joutuisi taas raskaanaolevaksi valaaksi, minä joudun pusertamaan muksua sisältäni ja minä tulen olemaan se joka hoitaa lapsia kotona silloin kun Mikko on töissä. Eli siis, ensisijaisesti minun pitäisi hyväksyä ajatus omassa päässäni ennen kuin voisimme tehdä yhteisen myönteisen päätöksen yhdessä.


Tiivistettynä ongelmani on päättää

a) Kun haluamme kumpikin todennäköisesti enemmän kuin yhden lapsen ja liemessä tässä jo kuitenkin ollaan, niin pitäisikö sitten vain "kärsiä" muutama vuosi ja tehdä toinen muksu heti perään vaikei se erityisemmin innostaisi? Vai

b) Odottaa oikeaa hetkeä, kun iskisi vauvakuume ja uuden vauvan kaipuu, jolloin mitään vaihtoetoja ei tarvitsisi edes punnita? Ja kestäisikö suoraan sanottuna pääni sitä että kotona olisi 24/7 kaksi pientä lasta? Toisaalta, jos päädymme odottelemaan "oikeaa hetkeä" vielä vuosia ja itse vauvan tekoonkin menee hupsistakeikkaa vielä yksi ekstravuosi, niin siinähän onkin jo aivan liian iso ikäero mitä kukaan olisi toivonut. :/




Eli siis, nyt jos koskaan kaipaisin teiltä neuvoa ja mielipiteitä! Olen ajatusteni kanssa aivan solmussa enkä tiedä mitä tehdä. :( Kertokaa kommenttiboksissa tai muulla tavoin ajatuksianne aiheesta tai kommentoikaa muuten kysymyksiä:

- Millaisia kokemuksia teillä on sisarusten välisestä pienestä ikäerosta, äidin tai lapsen kannalta?
- Onko järkevintä ajatella nykyhetkeä vai elämää pidemmällä tähtäimellä?
- Mikä on teidän käsitys ihanne-lapsiluvusta?


Jaksoiko joku oikeasti lukea tänne asti? :D Kiitos, olette kivoja.<3

lauantai 27. joulukuuta 2014

Meidän joulu 2014

Joulu 2014, Taikan ensimmäinen joulu.<3 Muistan kun vuosi sitten ollessani raskaana ajatus tulevasta joulusta vauvan kanssa tuntui uskomattomalta. Nyt se kuitenkin tapahtui, ja voin sanoa ettei ihanampaa tapaa viettää joulua voisi edes olla! Vaikkei vajaa puolivuotias Taika vielä kauheasti joulun (tai minkään muunkaan) päälle vielä ymmärrä, minulle itselleni joulu sai aivan uuden merkityksen nyt saatuani kokea sen oman lapseni kanssa.

Kun perhejuhlan tunnelmaa piristää pitkästä aikaa aikuisten lisäksi pieni tonttunen, kaikkien mieli muuttuu leikkisäksi ja yhteinen joulun taika (hehe) herää eloon. Lapsi yhdistää perheen ja suvun sukupolvet yhteen ja saa kaikki nauramaan yhteisen ilon merkeissä, erityisesti jouluna.<3 Tajusin tämän vasta nyt, mutta joulu ja lapset vain kuuluvat yhteen!

Saimme tänä jouluna olla onnekkaita päästyämme yhden joulun sijaan viettämään kokonaiset kaksi juhlapäivää kummankin meidän perheiden seurassa. Toisen juhlan virallisena ja toisen epävirallisena jouluaattona. Kummastakin juhlasta jäi mieleen lämpimiä muistoja, ja molempia jouluja pidetään Taikan ensijouluina. :')

Täydellisen herkullinen joulupöytä Mikon vanhemmilla<3
Taika sai jouluna erityisen paljon sylejä, haleja ja huomiota.<3 Tässä kuvassa ollaan faarin sylissä.
Tänä jouluna olen...

  • Saunonut kahdessa eri saunassa.
  • Syönyt kahdesta eri joulupöudästä, joista toisessa tarjottiin perinteistä suomalaista jouluruokaa ja toisessa venäläisiä uuden vuoden herkkuja.
  • Pukenut ensi jouluaan viettävän tyttövauvaani erittäin teeman mukaisesti. x)
  • Syönyt useat jouluruoka- ja suklaa-ähkyt ja potenut siitä morkkista, vaikkei saisi. :'D

Mikon vanhempien luokse leipomani valkosuklaa-glögikakku.
Taika sai pukilta lahjaksi mm. pulkan! ^-^



  •  
  • Ollut nähtävästi kiltti, saatuani molemmissa paikoissa kiitettävän määrän ihania lahjoja! Kiitos!<3 En kuitenkaan yllättynyt komeimman lahjasaldon olevan pikkuisella tonttu-Taikalla! x3
  • Leiponut kumpaankin juhlaan jälkiruoaksi kakkua, toiseen valkosuklaa-glögikakkua ja toiseen marianne-suklaakakkua. Linkkejä klikkaamalla pääset Kinuskikissan sivuille, joiden reseptejä itsekin käytin. Omnomm<3
Taika avaamassa lisää lahjoja vanhempieni luona.
Joulupöytä vanhempieni luona sisälsi sekä suomalaisia jouluherkkuja että venäläisiä uuden vuoden ruokia. ^^
  •  
  • Käyttänyt tonttulakkia ja joulunpunaista mekkoa.
  • Paketoinut useita lahjoja ja avannut itse varmaan saman verran. :'3
  • Käynyt Taikan ja Mikon kanssa joulupäivänä minun isovanhemmillani sekä Mikon mummulassa käymässä.
Paaljon lahjoja ja lahjasäkki sekä lintuhäkissä undulaatti Bill.
  • Viettänyt aikaa siskojeni sekä siskontyttöni kanssa,
  • ...koristellut heidän kanssa leipomaani marianne-suklaakakkua
  • ...sekä pelannut lahjaksi antamaamme vuoden 2014 -lasten peliksi palkittua Tower-lautapeliä.
Marianne-suklaakakku~

Ihanat tyttöset<3
Toivottavasti teilläkin oli kiva joulu!<3

Ps. Hiukan myöhässä, mutta löysin itseni sukkahousublogista! X3 Käykää kurkkaamassa jos kiinnostaa: http://legwearinfashion.blogspot.co.uk/2013/08/the-best-of-week-lix.html

maanantai 22. joulukuuta 2014

Miksei se tipu?! Eli ahdistusta painosta.

Jep jep, ihana aihe ja silleen...

Paino on aina ollut minulle vähintään lievää ahdistusta aiheuttava elämäni osa. Olen kirjoittanut aiheesta useampaan otteeseen monenlaisista eri näkökulmista, innostuneena, masentuneena, epätoivoisena, ylpeänä, lihavana, laihtuneena ja raskaana olevana.

Tuntuu että aihe on ikuinen, eikä se koskaan jätä minua rauhaan niin että voisin ajatella vaa'an luvun olevan minulle pelkkiä numeroita. Vaikka esittäisin itsevarmaa ja vahvaa naista, paino on ja tulee luultavasti aina olemaan minulle arka paikka.

Nyt, 5,5kk vauvani synnyttämisestä koen kuuluvani joukkoon lihavat. Olin kuvitellut painon tippuvan itsestään tai ainakin pienellä vaivalla kuukausi kuukaudelta synnytyksen jälkeen ja minun palautuvan suunnilleen samoihin mittoihin (tai edes samalle kymmenluvulle) melko nopeasti. Imetyksen piti maagisesti irroittaa ihrani, mutta kas, toisin kävi. Sekä imettämisen että ihrojen... Nyt, lähes puoli vuotta vauvani synnyttämisestä painan yhä saman verran mitä silloin kun Taika oli muutaman viikon ikäinen. Muutaman viikon! Really?!

Joo okei, olen aloittanut salitreenit jotka laihduttamisen lisäksi kasvattavat lihasta, mutta c'moon ihan kuin kaikki ne ylimääräiset 15kg vain mystisesti muuttuisivat läskistä lihakseksi ja painoni pysyisi siksi tismalleen samoissa lukemissa?! Ei.

Joo okei, paino saattaa aluksi jummailla paikoillaan ennen kuin se ottaa suunnaksi alas päin, mutta KUINKA HITON KAUAN SE "ALUKSI" OIKEIN KESTÄÄ? Ja eikö kropan pitäisi ainakin kiinteytyä jos kerran lihakset kehittyvät ja muokkaavat kehoa lihaksikkaammaksi? Eipä ole kiinteytystä näkynyt, ainakaan täällä päin. Hönskyvää yhä löytyy samoissa mitoissa kuin ennenkin eivätkä vanhat vaatteet vieläkään mahdu päälle.



Ihanat kaverit tsemppaavat "Mutta heei, siitä synnytyksestähän on vasta viis kuukautta!" Pelkään kuitenkin kuulevani tuota lausetta vielä seuraavienkin 5kk:n jälkeen.
"Mutta heei, synnytyksestähän on vasta vuosi!"
"Mutta heei, synnytithän vasta pari vuotta sitten!"
"Mutta heei, siitähän on vasta kymmenen vuotta!" 
Ja niin edelleen...

En halua piiloutua synnytyksen taakse ja tehdä siitä itselleni ikuista tekosyytä! Jos hyväksyn kyseisen lausahduksen omakseni ja käytän sitä lohdutuskeinonani epäonnistumisissani, en luultavasti koskaan tule laihtumaan! Totta, synnytyksestä ON vasta muutama kuukausi, mutta toisaalta moni nainen näyttää (ja painaa) viiden kuukauden jälkeen jo tismalleen samalta mitä ennen raskautta! Miksen se ole minä??

Myönnän, en ehkä tee tämän vuoksi ihan kaikkeani. En ole orjallisesti noudattanut tiukkoja dieettejä tai urheillut vimmatusti joka ikinen päivä. Koska noh, joulu ja pirskeet ja herkut ja kun vieraat tulee niin on kohteliasta tarjota pullaa. Eikä sitä nyt joka päivä edes ehtisi kuntoilla koska elämässä sattuu riittämään myös muita pakollisia menoja ja toisinaan suoraan sanoen ei sitten paskaakaan huvita!

Blaablaablaa selityksiä, selityksiä,  mutta teenhän minä silti jotain kuitenkin?? Treenaan muutaman kerran viikossa, välttelen turhia hiilareita, suosin salaatteja, pyrin herkuttelemaan pähkinöillä ja rusinoilla sekä juon paaaljon vettä. Ja näillä samanlaisilla (ellei jopa helpommilla) menetelmillä se paino on ennenkin lähtenyt! MIKSEI SE ENÄÄ RIITÄ?!

En halua ryhtyä ilonpilaajaksi joka ei ikinä juhlissa voi maistaa kakkua tai bileissä katselee kiukkuisen himokkaasti sipsikulhoa muttei voi napata siitä muutamaa lastua koska kaikki työ menisi hukkaan. Kyllä elämässä pitää olla myös iloa, enkä halua laihduttamisen estävän minua nauttimasta elämästäni silloin tällöin vapaammin. Haluan herkutella kohtuudella ja pitää kaikki tarpeeni tasapainossa ollakseni monipuolisen onnellinen.

Olen aina uskonut vakaasti tavallisten arkiruokien muuttamisen vähähiilihydraattisiksi riittävän hitaaseen mutta varmaan painon laskuun. Nyt minun on kuitenkin myönnettävä ettei se ehkä enää toimi. On keksittävä järeämmät aseet ja saatava hommat pyörimään! Luulin niiden olevan minun kohdallani liikunnan aloittaminen. Ehkä olin väärässä...

"Kyllä sä oot ihan hyvä noinkin!"
No kun en ole! Koska en koe itseäni hyväksi. Haluan laihtua itseni, en muiden vuoksi.



Ähh, kirjoituksessani ei taidakaan olla mitään varsinaista pointtia, muuta kuin turhautumisen ja angstin ärtynyttä valitusta. Sori. Yksi asia on kuitenkin selvä: en ole antamassa periksi! Suunta on onneksi (ja toivottavasti) vain ylös päin ja vaikka joulukiloja tai mitä tahansa muita sellaisia tulisikin kertymään, luovuttaminen EI ole vaihtoehto! Miksi? -No koska herran jumala, OLEN NUORI ja minulla on elämää edessä! Vaikka paino tulee luultavasti aina olemaan minulle ainakin jonkinlainen ongelma, en ainakaan halua kymmenien vuosien päästä ajatella "Voi kun olisin silloin jaksanut tehdä kaikkeni ollakseni onnellinen enkä katuisi sitä nyt."

Paino ei ole minulle kaikki kaikessa, mutta kieltämättä se on melkoinen osa minäkuvaani ja identiteettiäni. Haluan kokea itseni hyväksi ja viihtyä kehossani. Haluan pitää kropastani ja olla ylpeä itsestäni. Haluan näyttää mielestäni hyvältä ja käyttää kauniita vaatteita eikä kaapuja jotka peittäisivät allensa häpeilemiäni makkaroita. Haluan olla itseni enkä tuntea olevani väärä ihminen valeasussa.

Tämä julistus olkoon oma kannustimeni, sillä kun teen ajatukseni julkisiksi -paluuta ei enää ole. :'D Minä PYSTYN siihen! Ja vaikka en pystyisi, tulen aina tietämään yrittäneeni parhaani.

lauantai 20. joulukuuta 2014

Mikä TEITÄ kiinnostaa?

Hoi!

Päätin laittaa sivupalkkiin lukijakyselyn kehittääkseni blogia kiinnostavammaksi! :) Jos luet blogiani säännöllisesti, nyt jos joskus on oikea hetki vaikuttaa sen sisältöön. Millaisista postauksista SINÄ tykkäät tai mistä aiheista toivoisit minun kirjoittavan enemmän? Entäs olisiko sinulla ideoita jostain uusista aiheista, joita ei tänne blogiin ole vielä päätynyt?

Ole siis kiva ja äänestä mieluista aihetta tai kirjoita ehdotus kommenttiboksiin! :>
Kiitos<3

Ruokakuulumisia ja itsekeksimiä "reseptejä"

Lupailin ainakin omaksi ilokseni päivitellä tänne aika ajoin mitä ruokarintamallani (heh) kuuluu. Paljoakaan ei ole viime kertaiseen kirjoitukseen tai videoon verrattuna muuttunut, sillä pyrin yhä välttelemään turhia hiilareita ja tankkaamaan enemmän proteiineja. Vaikka toisaalta, ainahan sitä jotain pientä muuttuu ja kehittyy omalla painollaan eteenpäin.

Okei, jos ollaan rehellisiä niin lähiaikoina terveellinen ruokavalioni EI ole ollut aivan niin terveellistä. Kaikki mahdolliset pikkujoulut, ravintolaillalliset, laivaristeilyt sun muut ovat todellakin jyränneet ruokatottumuksia aika täysillä, vaikka kotikokkailu onkin onneksi pysynyt yhtä terveellisenä kuin ennenkin. Ongelma onkin se, että menoa on niin paljon ettei kotona ole melkein ehtinyt edes olemaan. :'D Kuntosalillekaan en ole päässyt niin usein kuin haluaisin, sillä joko olemme jossain suunnitellussa tapahtumassa tai sitten Mikko on iltavuorossa. Tulevaisuudessa (kun Taika on vanhempi ja uskallan jättää hänet tuntemattoman hoitoon) aijon hyödyntää kuntosalin lapsiparkkia ja päästä treenaamaan riippumatta Mikon työvuoroista. :) Mutta se ei nyt liittynyt ruokaan, joten palataanpas kuitenkin asiaan. >.<







Mmmm, salaatteja! Ihanan kevyttä, mutta ruokaisampien lisukkeiden kanssa myös täyttävää. :) Yllä näkyvät ovat nähtävästi kaikki tonnikalasalaatteja (eri päiviltä kylläkin, ehkä jopa eri viikoilta...) joiden täytteenä vaihdellen salaattia, kurkkua, tomaattia, fetaa, raejuustoa, porkkanaa, aurinkokuivattua tomaattia, avokadoa, paprikaa, oliiveja ja salaatinkastiketta.

Ruokakaupan HeVi-osastolla tulee yhä vietettyä hetki jos toinenkin haalien kaikkia mahdollisia kasviksia, joista saada terveellisiä aterioita sekä inspiraatiota ruoanlaittoon. Vaikka vihannesten kokkaaminen tuntuukin osittain työläältä, se on oikeasti hyvinkin yksinkertaista ja helppoa! Kun aikaa on enemmän käytössä , tuhlaa hetki vihannesten pilkkomiseen ja laita ne porisemaan kattilaan. Enempää työtä ei sillä hetkellä tarvikaan tehdä, koska jos juuri sillä hetkellä et ole aikomassa syödä, keitetyt vihannekset voi pakata jääkaappiin ja käyttää niitä helposti seuraavan ruoanlaiton yhteydessä. (Plus, yhtä yksinkertaisesti saat samalla keitettyä vauvalle vihanneksia soseiksi!)

Itse saatan pilkkoa esimerkiksi parsakaalin ja kesäkurpitsan, keittää ne samassa kattilassa ja käyttää kokkailuun sitten kun siltä tuntuu. Keitettyjä vihanneksia voi vaikka lisätä pannulle munakkaaseen, syödä sellaisinaan ruoan lisukkeena, tehdä niistä sose- tai tavallista keittoa, valmistaa kastiketta tai soveltaa omakeksimää mössöä. xD Itse käytän näitä kaikkia, ja erityisesti "Maria-mössöt" ovat kovassa suosiossa, joihin saa lisättyä melkein mitä vain, kunhan ensin miettii sopivatko maut keskenään yhteen. (Ja vaikka yhdistelmä kuulostaisikin ensiksi villiltä, kannattaa olla rohkea kokeilemaan uutta sillä kaikesta voi yllättyä. :) )

Salaattia ja paistettua lohta (mmmm, lohi<3<3<3) sekä kasviskeittoa! Keitto sisältää parsakaalia, kesäkurpitsaa, linssejä, tomaattimurskaa, tomaattisosetta, chili-kastiketta, mausteita ja vettä.

Olen vielä hieman arka vihannesten käyttäjä ja vasta opettelen vieraampien vihannesten tuomista osaksi arkiruokia. Osan vihanneksista saatan myös ostaa säilykepakattuna. Lempparivihanneksiani ovat tällä hetkellä kukkakaali, parsakaali, kesäkurpitsa, myskikurpitsa, munakoiso, bataatti (lähinnä Taikalle, mutta joskus myös itselle), sipuli, valkosipuli, porkkana, paprika, perus salaatinainekset, pakastepinaatti, pakastevihannesseokset, maissi, avokado, aurinkokuivattu tomaatti, pavunversot, oliivit, herkkusieniä sekä perinteiset salaatinainekset.

Myös kaupan Go Green -hippiruokaa ja muuta vastaavaa sisältävät hyllyt ovat alkaneet tuntua kiinnostavilta ja päädynkin nykyisin yhä useammin nappaamaan kärryyni jotain uutta! Vaikka olinkin yli kahdeksan vuotta elämästäni kasvissyöjänä, en ikinä oikein välittänyt niistä "oikeista" kasvisruokailijoiden käytämistä erikoisjutuista. Jos perus kasvikset alkavat hiljalleen tuntua helpolta ja suhteellisen vaivattomalta ruoan teolta, näissä kaikki on yhä silkkaa harjoittelemista! :'o Voisi koittaa selailla enemmän kyseisiä aineksia sisältäviä reseptejä saadakseen kokkailuun lisää intoa ja näkökulmia.

Näitä meillä tällä hetkellä löytyy kaapista. Soijarouhetta olen käyttänyt ennenkin, mutta muut ovat täysin uusia tuttavuuksia. Ainakin ruoanlaiton suhteen.
Vaikka toki ekologisuus, terveellisyys ja kasvivvyönti kiinnostavat jonkin verran, päälimmäinen tarkoitukseni oli saada näiden myötä ruokiin enemmän vaihtelua. Ensinnäkin liha on kallista, toiseksi se (tarkoitan sitä halvempaa lihaa johon raaskii käyttää rahaa) muuttuu aika nopeasti yksitoikkoiseksi ja kolmanneksi liha on mielestäni hiukan ällöttävää. xD Nojoo, viimeinen varmasti jakaa mielipiteitä, enkä minäkään nyt kaikkea lihaa ällöä, mutta kumminkin kaipaan lihan rinnalle vaihtelua.

Nyt olen siis panostanut yhä enemmän vegeruokiin ja niitä onkin tehty meillä kotona melkein päivittäin. Näin ollen proteiinien määrä on saattanut viime aikoina vähenyä, mutta noh katsotaan mitä tapahtuu. :)

Näyttää epäilyttävältä eikä oikein tahdo saada aineksista selvää, mutta tässä on sitä bulgur vehnää, parsakaalia, munakoisoa, sipulia, kookosmaitoa, chili-kastiketta ja mausteita.
Raejuustoa ja munakasta, jossa surimisuikaleita, tomaattia ja fetaa. Sekä ketsuppia, hehh..
Perus wokkivihanneksia, pakastepinaattia sekä härkäpapuja maustettuina chilillä sun muulla. Taidan olla nykyisin aikamoinen chilin kuluttaja...
Munakasta jossa pitkiä papuja
Kuten jo aikaisemmin mainitsin, tällä hetkellä ruokavalioon kuitenkin sisältyy terveellisten juttujen lisäksi mm. suklaa, joulupiparit ynnä muut mahdolliset jouluherkut... No mutta kun JOULU!!<3 Jumankauta, kai nyt sentään jouluna voi syödä vähän rennommin?? Tammikuussa ei ole sitten taas yhtään syytä olla herkuttelemassa, joten viimeistään silloin koitan petrata herkuttomuudessa paremmin. :'3 Vaikka ainahan sitä nyt joskus tulee vähän naposteltua. Ei kai se oikeasti ole niin vakavaa. ^^ Uskon että jos perus suokavalio on kunnossa, pieni herkuttelu ei sitä kaada. Ja onhan terveellinen ruoka nyt parempi kuin pikaruokien tai muiden kalorihirviöiden mässäily!

Wokki-vihanneksia ja jauhelihaa sekä raejuustoa.
Rurpitsaa, jauhelihaa ja aurinkokuivattua tomaattia. Maustettu mm. kermalla. Tämä oli aluksi oudon makuista, koska kurpitsa on itsessään hieman makeaa, mutta hetken totuttelun jälkeen makuun tottui ja jopa ihan tykkäsi. ^^
Bataatti-jauheliha -muusia (makeuden vuoksi vähän sama homma kuin edellisellä ruoalla), salaattia ja raejuustoa.
Maria-mössöä, jossa munakoisoa, porkkanaa, kukkakaalia ja tomaattimurskaa/sosetta. Paljon mausteita sekä chiliä!
Salaattia ja kukkakaalia.
Kuten annoksista huomaa, ne kaikki ovat melko samanlaisia, lukuunottamatta noita muutamia joissa olen käyttänyt aikaisemmin mainitsemiani erikoisempia aineksia. Tulisiko teille mieleen jotain muita aineksia joilla saisi minulle sopivaan ruokavalioon vaihtelua? :)

torstai 18. joulukuuta 2014

Laivareissu

Moips!

Tänne kuuluu hyvää ja menoa on lähiaikoina riittänyt. :) Koska Mikon vanhemmat lähtevät jouluaatoksi ulkomaille, päätimme järjestää oman aikaistetun aaton vain meidän välille. Oli mitä ihaninta syödä herkullista jouluruokaa ja rentoutua yhdessä joulun nimissä (varsinkin kun oikea joulu on vielä tulossa! Joulu kahdesti vuodessa!!) mutta palakaamme tähän joskus myöhemmin kuvien kera.

Alkuviikosta pääsimme samoin juhlimaan vielä yksiä minipikkujouluja Taikan ollessa hoidossa, risteilyn merkeissä. :) Saimme käsiimme alekupongit Viking Grace:lle ja päätimme hyödyntää ne heti kun Mikolla sattuisi olemaan töistä kaksi vapaata arkipäivää. Ja mikäs sen parempi tapa viettää vapaita kuin pitää hauskaa ystävien seurassa? ;)

Uusi mekko ja korut, h&m :)
Päälimmäinen tavoite oli rentoutua ja juhlia ja totta puhuakseni kaikki onnistui täydellisesti! 8)) Oli ihan huippukivaa bailata porukalla, syödä herkullista ruokaa ravintolassa, shoppailla tax-freessä ja ihanasti vain lagailla hytissä typeriä tv-ohjelmia katsellen. :)) Siis niiiin onnistunut reissu ettei tosikaan! Parempaa ei olisi voinut edes toivoa!<3

Vielä joku aika sitten ajattelin risteilyjen olevan tylsiä eläkeläisten hupiajeluja, mutta jestas että oli hauskaa! ^-^ Niin, ja kuten kuvista huomaa, otsis tuli takaisin. En vain koe olevani sama leikkisä itseni ilman sitä. :'3

Pulled pork -purilainen, omnomnommm~

torstai 11. joulukuuta 2014

HAMPAITA!?

Muistatteko kun juuri kerroin siitä, miten meidän ihana vauvamme on nykyisin äärimmäisen hyväntuulinen ja helppo hoidettava? Miten hienosti hän nukahtaa ja nukkuu joskus jopa kokonaisia öitä ilman mitään ongelmia? Noh... Eilen asiaan tuli muutos.

Mikko oli aamuvuorossa töissä ja oli tulossa kotiin kolmen jälkeen päivällä. Sitä ennen Taika yleensä nukkuu yhdet jos toisetkin päikkärit, riippuen siitä mihin aikaan ollaan sinä aamuna satuttu heräämään. Kahden aikoihin tuli toisten päikkäreiden vuoro ja lähdin tottuneesti yläkerran makuuhuoneeseen nukuttamaan häntä. Olin ihan varma että toimenpide tulee olemaan nopea, joten en vaivautunut stoppaamaan edes Netflixistä (uudestaan aloittamaani) How I Met Your Mother -sarjan jaksoa. Palaisinhan aivan tuota pikaa takaisin. Ja kun olenhan minä nämä jo kertaalleen pari vuotta sitten nähnyt. Kuten arvata saattaa, asiat menivät kuitenkin toisin.

Yllätyksekseni väsyneestä vauvasta huolimatta nukutus kuitenkin kesti ja kesti. Taika torkahti syliini, mutta heti siirtäessäni hänet sänkyyn heräsi kiukkuisena ja sylki tuttinsa pihalle. Hmm kummallista, ajattelin. Ehkä se vain on tänään erityisen herkkäuninen tai jotain...

Otin murun syliini, tuuditin ja laitoin taas sänkyyn nukkumaan. BYÄÄÄÄÄ!! Täh, taas? Sitten uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Lopulta Taika ei meinannut edes nukahtaa syliini vaan itkeskeli ja heräili unestaan heti pienen torkahtamisen jälkeen. BYÄÄÄÄÄÄ!!! ÄÄÄÄÄÄÄ!!!

Alan jo itsekin herpaantua ja keinoni loppuvat kesken. Mieleen juolahtaa väistämätön deja-vu syyskuun aikaisista järkyttävää väsymystä aiheuttavista "koliikki-ajoista" mutta toivon hartaasti että nyt olisi kyse jostain aivan muusta. Mistä IHMEESTÄ voi olla kyse? Nyt on kyllä jokin pahatsi pielessä!

Lähden hakemaan alakerrasta maitoa ja rukoilen että muru rauhoittuisi sen avulla. Sillä aikaa yläkerta täyttyy yhä enemmän voimistuvalla huutoitkulla. Palattuani takaisin vastassa on raivosta punahehkuva itkuvauva. Annan maitoa, mutta muutamaa hassua siemausta lukuunottamatta pullo jää koskemattomaksi. BYÄÄÄÄÄ!!!! Ei oo todellista! Mitä hemmettiä oikeesti!? Tuntitolkulla vauvaansa nukuttanut äiti keinuttaa huutavaa muruansa sylissä ja odottaa itku silmässä epätoivoisena miestään palaavan töistä.


(Välihuomautus! Oikeasti valtavat respectit teille yksinäiset yh-äidit, joilla ei oikeasti ole sitä miestä auttamassa tai edes pientä toiveen murusta että jostain voisi saada apua ja taukoa huutavan vauvan hoitamiseen! :'( <3 Puhumattakaan heistä, joiden vauvoilla oikeasti on koliikki (tai jokin muu vastaava jatkuvaa huutoa ja stressiä aiheuttava vaiva), ja joudutte kestämään sitä päivästä toiseen! :''( Olette todellisia selviytyjiä!<3)


Sinä päivänä (tietysti) Mikko yllättäen päättääkin käydä töiden jälkeen pikaisesti autokorjaamossa näyttämässä takakonttimme takaluukun vaijeria, tai mitä lie. Varttia yli kolmen sijaan hän saapuukin kotiin vasta neljän maissa ja vauvaansa tuudittava äiti on jo lähes hirttäytymispisteessä (no ei nyt sentään, mutta you got the point). Isi ottaa vauvan ja äiti saa kahden huutotunnin jälkeen hetken rauhaa koota itsensä.

Mikko alkaa tuudittaa vauvaa. Menee ainakin puoli tuntia, kunnes päätämme toimia. Annamme murulle hänen elämänsä ensimmäistä kipulääkettä, jota olimme hankkineet varmuuden vuoksi jo ollessani raskaana. Lääkkeen antaminen sujuu hyvin ja käyn pikaisesti postissa hakemassa paketin ja postimerkkejä.

Palattuani Taika on selkeästi rauhallisempi ja meidän ajatukset vihdoin muutakin kuin "Mä en jaksa mä en jaksa aaaa!!!" Aletaan yhdessä Mikon kanssa miettiä mistä tässä voisi olla kyse.

- Hmm, onko Taika syönyt tänään jotain uutta ruokalajia? 
- Joo, itseasiassa annoin sille tänään ekaa kertaa viisi kuukautisille tarkoitettua kana-riisi -pilttiä. Luuletko että kyse vois olla vatsakivusta?
- Voi olla... Tai sitten sillä on korvatulehdus. Kato, nytki se vähän nykii tota oikeanpuoleista korvaansa.
- Nii, mut sillä on siinä korvan takana se pieni ihorikko... Mitä muuta se vois olla? Odotas, entäs jos...?

Jo jokunen viikko takaperin olin katsellut Taikan alaikeniä "sillä silmällä" ja olin näkevinäni niissä kummallisia valkoisia pisteitä. Epäilin niiden olevan tulevia hammasalkuja, mutta Mikko vakuutteli ettei kyse varmasti ole siitä. Muutkin ovat epäilleen runsaan kuolan erityksen vuoksi Taikan pian tekevän hampaita, mutta kun samaa kuolaamista jatkui kolme kuukautisesta saakka, asia jätettiin sikseen. Yleensä hampaat kun alkavat kuulemma kasvamaan vasta puolen vuoden jälkeen.

Eilen kuitenkin pohdintojemme päätteeksi menin taas pitkästä aikaa vilkaisemaan Taikan ikeniä ja KAPPAS! Pienien valkoisten pisteiden sijaan alaikeneen oli ilmestynyt SELKEÄ VALKOINEN VIIVA! HAMPAAN ALKU!!! Mikko ei ollut uskoa minua, mutta kurkattuaan itsekin Taikan suuhun oli minun tavoin vakuuttunut asiasta. Se oikeasti tekee hampaita! Tää kaikki on vaan tulevan hampaan syytä!

Tuntui järjettömän helpottavalta saada Taikan huudolle selitys! Kaikki ei ollut vain päätöntä mysteeri-itkeskelyä vaan ihan oikeasti täysin järkevillä perusteluilla selitettävää kipua. Voi muru raukkaa<3 Syötämme vauvalle tämän lempparia maissisosetta, joka uppoaa itkun jälkeiseen nälkään kuin veitsi voihin, ja lähden nukuttamaan häntä uudestaan.

Kyseessä on kuin eri vauva! Uni tulee melkein heti ja kulti nukkuu puolitoista tuntia putkeen! Herättyään Taika on pirteä ja hyväntuulinen. Tällainen on meidän vauva. Kaikki on taas hyvin<3

Tänään aamulla kurkkaan suuhun uudestaan ja kyllä, siellä se valkoinen hampaan alku yhä komeilee! Hampaita, jännittävää! Ja pelottavaa... Toivon mukaan elämä ei muutu tästä ainakaan kovin paljoa hurjemmaksi. :S Mahtaako olla hyvä idea ottaa huomenna neuvolassa taas rokotuksia?

tiistai 9. joulukuuta 2014

Ruokaa ja elämänarvoja VIDEOLLA

Päädyin vahingossa kuvaamaan syöttämisvideon Taikasta ja ajauduin samalla saarnaamaan elämäni arvoista. XD Hups. Voisi joskus vähän paremmin suunnitella näitä videoita (tai edes meikata), mutta nääh mennään tälläkin kertaa samalla vanhalla ex-tempore -tasolla.

Pahoittelen epäedustavaa kuvakulmaa, yleistä sotkua sekä likaista tukkaa (ja edelleenkin sitä meikitöntä naamaa), mutta toivottavasti video välittää päälimmäisen viestinsä. Tai edes viihdyttää. :D


Tallinnan reissu, sormiruokailua ja Taika 5kk

Heips! :) Taika täyttää tänään kokonaiset VIISI kuukautta! Wuhuu, onnea onnea!!<3 Pikkuinen vauvamme on jo melkein puolivuotias, hullua! :') Kehitystä on tapahtunut aika monessakin asiassa, mutta pienin askelin. Mitään varsinaista uutta ei olla lähiaikoina opittu, mutta vanhat taidot ovat parantuneet ja muuttuneet varmemmiksi. Tukea vasten istuminen on piece of cake, ja syöttötuolissa se on Taikan mielestä suorastaan parasta!

Esineiden pitely ja kädestä toiseen siirtäminen onnistuvat paljon kuukautta aikaisempaa paremmin. Samoin niiden tähtääminen kädellä suuhun. Ollaan jo kokeiltu sormiruokailuakin kuorettoman kurkun imeskelyn merkeissä. :'D Niin, ja eilen ostin ensi kertaa maissinaksuja, joiden mussuttelu vasta hauskaa olikin. >.<

Nukuttaminen on nykyisin (yleisesti ottaen) helppoa ja nopeaa ja yöunikin on toisinaan täydellisen yhteneväistä! :) Vauvakirjan "Nukuit kokonaisen yön" -kohta täyttyi 5.12.2014, vaikka kyllähän sitä on yhä sen jälkeen heräilty korjauttamaan tuttia suuhun melkein joka yö.

"Kattokaa osaan pitää sitä ilman käsiä!"

*Flop*
Viime viikonloppuna vietettiin Mikon iskän syntymäpäiviä matkustamalla koko poppoo Tallinnaan. Oli jännää ja hieman stressaavaa matkustaa Taikan kanssa ulkomaille, kun hän on vielä niin pieni, mutta onneksi kaikki sujui pääosin hyvin ja matkustaminen oli suhteellisen vaivatonta.

Kiertelimme vanhaa kaupunkia ja söimme fiineissä ravintoloissa. Hotellikin oli mielettömän hulppea, vaikka siihen liittyykin eräs omituinen ja epämiellyttävä kohtaaminen. :S

Istuessamme Mikon ja Taikan kanssa hotellin aulan sohvalla (ulko-oven viereisen baaritiskin lähettyvillä) random mies tuli luoksemme. Mies vaikutti ystävälliseltä, mutta oli selkeästi alkoholivaikutuksen alaisena. Hän oli suomalainen ja tuli juttelemaan nähtävästi huomattuaan meidänkin puhuvan keskenämme suomea.

Mies: Ooh miten ihana vauva! Mikä sen nimi on?
Minä: Öh, sen nimi on Taika.
Mies: Taika! Voi miten ihana ja suloinen! Voisinko mä pitää sitä sylissä?

Siis MITÄ HITTOA!? Tuntematon mies vaan tunkeutuu keskusteluumme ja pyytelee syliinsä tuntematonta pientä vauvaa! Minussa jo itsessään se riittää kummaksumisen aiheeksi, mutta että jestas sentään vielä HUMALASSA!? Oikeesti??

Menin tilanteessa täysin tolaltani! Teki mieli sanoa NO ET TODELLAKAAN, mutta ajattelin sen olevan epäsopivaa ja töykeää (vaikka miehen pyyntö mielestäni olikin juuri sellainen). En ollenkaan tiedä miten tuollaisissa tilanteissa pitäisi toimia, mutta jostain mieleni syöväreistä onnistuin keksimään mahdollisimman kiltin keinon sanoakseni ei.

Minä: Öhh...? Eeen mä oikeen uskalla antaa sitä kun se on vielä niin pieni....
Mies: Oi voi.. (pettyneen oloisena) Mutta voi että kun sä oot niin pikkuinen ja suloinen! Nauttikaa hei tästä pikkuvauva-ajasta! Mulla itelläni on 16- ja 17-vuotiaat lapset kotona, mut ei niitä enää pääse halimaan ja pitämään sylissä... Voi että jos sun äitis antais mun ottaa sut syliin, ni pusuttelisin sut läpikotaisin!

Siis MITÄ HEMMETTIÄ? Okei, tosi sulosta että miehellä on kaipuuta omien lastensa lapsuusaikaan ja Taika herätti hänessä lämpimiä muistoja, mutta WHAAT? Ei toisten lapsia voi noin vain pyydellä syliinsä??! Varsinkaan humalassa! Ja kun selkeästi kerran vastataan pyyntöön kieltävästi, asiaa EI tarvitse jäädä pyytelemään uudestaan! Ja vielä pusuttelisin läpikotaisin!? Onko lasten pusuttelu sitten hyväksyttävämpää kuin aikuisten? Jos noin puhuttaisiin minusta, ottaisin sen erittäin epämiellyttävänä seksuaalisena ahdisteluna!

Mitä ihmettä, enkö vaan tajua vai onko tämä teistäkin aivan järkyttävän outoa ja paheksuttavaa??


maanantai 8. joulukuuta 2014

Minä ennen blogia (överipitkä postaus!)

Ennen tätä blogia minulla oli toinen blogi, jota kirjoitin vuosina 2010-2012. Olisin mielelläni jatkanut kirjoittamista saman blogin pohjalle, mutta silloin teknisten ongelmien takia jouduin perustamaan uuden pohjan ja aloittamaan kaiken alusta. Harmi sinänsä, vaikka toisaalta väliäkös sillä pysyykö blogi samana vai vaihtaako muutaman vuoden välein osoitetta.

Kirjoittaessani joku aika sitten Millaista oli ennen? -postausta lähdin nostalgiaryöpyissäni selailemaan edellistä blogiani. Kuka tuo tyttö on? Minäkö? Olenko yhä sama ihminen, vaikka tuntuu että tuo tyttö tuolla on aivan jokin muu? Päätin tehdä vanhan blogin asukuvistani koosteen ja liittää sen tänne. Tällainen pieni ja viaton minä joskus olin!


Syksy 2010
Lukion abivuosi alkaa. Asun vanhempieni luona ja tulevaisuus on yhä auki. Haaveeni musiikin parissa opiskelusta ovat kuitenkin läsnä joka päivä. Kirjoitukset ahdistavat mieltä, mutta samalla elämä tuntuu vapauttavalta ja innostuksen täytteiseltä. Sinä syksynä täytän 18 ja aikuinen elämäni vasta alkaa. Eroan loppukesästä edellisestä parisuhteesta, mutta löydänkin rinnalleni uuden ihastuksen. Tunnetusti mikään ei paranna kipeää sydäntä paremmin kuin uusi rakkaus.

Vasemmanpuoleinen kuva on ihka ensimmäinen kuva minusta jonka olen koskaan laittanut blogiin!
Oikeanpuolinen otos napattiin hetkeä ennen kuin lähdin Mikon kanssa ensimmäiselle virallisille treffeille.
Löysin alehyllystä teinifeikki-lasit ja näytin niissä mielestäni coolilta. : D Oikeanpuoleisia supernais-saappaita minulla on vieläkin ikävä. ;(
Täysi-ikäistyttyäni tulee käytyä paljon baareissa. Vasemman puoleinen asu on päätynyt useammalle baari-illalle.
Tummia sävyjä ja hameita! Näistä kuvista on neljä vuotta, ja siltikin vaatemakuni on pysynyt samanlaisena. Omistan jonkin verran samoja vaatteitakin!








Kevät ja kesä 2011


Mikolla alkoi ammattikorkeakoulu Porissa keväällä 2011. Emme olleet vielä kunnolla keskustelleet miten suhteellemme käy, mutta aloimme hiljalleen mukautua ajatukseen kaukosuhteesta. Eräänä iltana ennen koulua riitelimme äitini kanssa keittiössä. Samaan aikaan Mikko odotteli minua huoneessani ja palattuani riitelyn jälkeen takaisin tokaisin hänelle kiukkuisest "En jaksa enää tapella äidin kanssa joka päivä! Tästä yhteiselosta ei vaan tule YHTÄÄN MITÄÄN! Mä niin olisin valmis muuttamaan omilleni! Vaikka Poriin sun kanssa!" Sitten kumpikin hiljenimme ja aloimme miettimään tätä vaihtoehtoa. Het-ko-nen, eihän mua pidä täällä enää mikään? Abi-vuotta on jäljellä enää puoli vuotta, ja sinäkin aikana ainoastaan kirjoitusten verran. Kaikki kurssini olivat kasassa (jopa enemmän kuin tarpeeksi) ja muutaman hassun "huvikseni" napatun lisäkurssin päätin jättää kesken.

Innostuimme kumpikin yhteisestä muutto-ajatuksesta toden teolla, eikä mennyt kuin vajaa viikko kun ilmoitimme vanhemmillemme muuttavamme Poriin yhdessä. Muutto meni hyvin ja löysimme aivan super ihanan ja meille sopivan kaksion! Mikolla alkoi koulu ja minä "luin kirjoituksiin" (=lagasin) kaikki päivät kotona. Omilleen muuttaminen oli kuitenkin ehkä paras päätös joka oli sillä hetkellä tehty. En ole katunut päivääkään että edettiin niinkin nopeasti. Vanhemmillani asuminen ei vain ollut enää mun juttu noin 16-vuotiaasta lähtien.

Tämän kevään aikana pyrin havittelemaani Palmgrenin konservatorioon. En kuitenkaan päässyt sisään. Varasimme samoin tulevat kissamme tutumme kissapentueesta ja valmistauduimme karvaisiin tulokkaisiin. Loppukeväänä minusta tuli ylioppilas.

Vasen: lähdössä abi-klubille, Oikea: viimeinen laulunäytön Rauman musiikkiopistolla.
Lakki päässä!




Syksy 2011 ja kevät 2012

Täydennyshaun kautta syksyllä 2011 eksyin Nakkilaan opiskelemaan animointia. Se oli varsin mielenkiintoista aikaa ja pääsin vihdoin olemaan ihannoimani taideihmisten ympäröimänä. Värjäsin tukkani oranssin punaiseksi ja ylähuulessani koreili madonna (jonka olisin halunnut säilyttää, mutta sh-koulussa sellaisia ei sallita).

Olin hukassa enkä oikein tiennyt mitä haluan elämältäni. Unelmat lauluopettajan urasta tuhoutuivat ja tajusin ettei taidealalla ihan oikeasti saa töitä. Mikon opintoja sivusta seurattuani päätin itsekin hakea syksyn haussa sairaanhoitajaksi, ja pääsinhän minä. :)


Vessaotoksia. Vasemmanpuoleisen Porin Baarikaapista ja oikeanpuolimmainen Nakkilan Villilästä.
Keväällä aloitin sh-opinnot, edistyin yhteen muuton yhteydessä tulleiden kilojen karistamisessa ja värjäsin tukkani ruskeaksi.


Sellaista. Monta päivää tätä postausta tehtyäni (kuvia muokattuani) on harvinaisen mukavaa palata takaisin normaalin bloggailun pariin. :'D Mutta minusta muistelu oli kuitenkin mukavaa ja kivaa saada tämämänkin blogin puolelle vanhoja osasia itsestäni.

Mitäs tykkäsitte? :)