keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Epäonnistuneet otokset - DERP!

Viime postaukseen tulleen rohkaisevan kommentin inspiroimana päätin toteuttaa tällaisen nolon hauskan kokoelman epäonnistuneita otoksia. :D

Asukuviani kuvaa lähes aina puolisoni Mikko, jolla ei ole minkäänlaista valokuvaajan ammattia tai erityistä harrastelijakokemusta valokuvien ottamisesta. Kuvia ottaessa ainoana ohjaaja-kriitikkoja olen minä, huutelemassa kameran edessä erinäisiä parannusehdotuksia. Kuvakulma on joko liian ylhäällä tai liian alhaalla (harvemmin jälkimmäinen), joskus herra on aikomassa kuvata liian pimeässä tai valoa vasten. Toisinaan haluan kokeilla tietyn asun toimivuutta kuvissa sekä päällystakki päällä, että ilman ja arvioida vasta jälkikäteen kumpi variaatio toimii valmiissa valokuvassa paremmin. Joskus huomaan vasta kuvaussession jälkeen kamerasta kuvia tsekkaillessa, että paitani oli kaikissa kuvissa huonosti tai hiukseni sojottivat typerästi väärään suuntaan. Silloin joudun pyytämään kuvausten uusimista, vaikka privaattivalokuvaajani ei sellaisesta yhtään tykkääkään. Onneksi yksi kuvauskerta kestää valehtelematta aina vain kahden tai kolmen minuutin ajan. ^^

Arvatenkin hassuja tai epäonnistuneita kuvayksilöitä tulee taltioitua tiedostoihin myös. Sellaisia otoksia syntyy kuin itsestään, jos Mikko päättääkin napata kuvan kesken asentoni vaihtoa tai painaa napista juuri silloin kun purskahdan ex-temporesti nauramaan. Hölmöjä virneitä tallentuu muistikortille myös silloin kun kuvaaja-herra alkaakin härnätä tai leikkimielisesti kiusoitella minua erityisesti kuvauskerran päätteeksi. :'D Viimeisen vuoden aikana asukuvat ovat saattaneet "epäonnistua" myös siitä syystä, että Taika on päättänyt tulla häiritsemään minua kuvien ottamisen hetkellä. Katsokaas, siinä kun vain on jokin mystinen juttu, että vaikka muuten äidin syli ei voisi vähempää kiinnostaa, niin tietysti juuri asukuvien ottohetkellä taapero alkaakin yllättäen kaipaamaan lämpöä ja hellyyttä koko vuoden edestä! >.<'

Vaikka poikaystävän nakittaminen asujensa kuvaajaksi kuulostaakin ehkä hieman ärsyttävältä touhulta, voisin väittää sen toisaalta omalla tavallaan myös lähentävän meitä. Asukuvaamisesta on blogini myötä tullut meidän oma pieni yhteinen juttumme, jota tehdään vain me kaksi yhdessä (satunnaisia vierailija-kuvaajia lukuunottamatta). Vaikka aluksi Mikko murahtelikin aina kun pyysin häntä kuvaajakseni, nykyisin hän lupautuu hommaan lähes mielellään (ei hän sitä varmaan julkisesti myöntäisi, mutta kuitenkin). :) Mikko on myös kehittynyt kuvaajana, joten viime vuosina otoksia ei ole tarvinnut ottaa enää 200 kappaletta kerralla, joista vain muutama olisi onnistunut ja blogikelpoinen. Siitä huolimatta näitä iki-ihania derppaus-kuvia  tulee nyt ja aina... =u='

Postauksen kuvat ovat tämän vuoden puolella otettuja yksilöitä (eikä tässä edes suinkaan ole kaikki mitä löytyisi), joten voitte vain kuvitella paljonko vastaavanlaisia on mahtanut tallentua tietokoneidemme muistiin kaikkien näiden blogivuosien varrella. :''D Haha! Enjoy!

Toivottavasti tykkäsitte näistä! Ainakin ne ystäväni, joidenn mielestä meikäläinen muka aina onnistuu valokuvissa. XD Hahaa!

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Kestittämistä ja syksy-henkistä asua

Taidan olla hieman hurahtanut videoihin, sillä näiden "vanhanaikaisten" perus blogimerkintöjen väkertäminen tuntuu ihmeellisen työläältä. :'D Että kun kameran klikkaa rec:lle, voi höpötellä rennosti mitä sylki suuhun tuo, mutta kun ajatuksensa pitää kerätä järkevään tekstimuotoiseen pakettiin, kynnys nousee korkeammalle. Voi myös olla että videoiden kuvaamisessa on toistaiseksi vielä voimassa se tietynlainen uutuudenviehätys, joka taas on näiden perinteisten kirjoittelupostauksen kohdalla kadonnut jo ajat sitten.. Olenhan minä sentään pitänyt blogia jo KUUSI vuotta! :'O Perustin vanhan blogini vuonna 2010 ja itseasiassa sitä ennen minulla oli myös eräs anonyymi ajatus/runo/masis -blogi. :DD Että ihmekös se sittenkään...

Mutta! Nyt olisi taas pitkästä aikaa asukuvapostausta! 8) Otettiin nämä kuvat eilen, ennen kuin luoksemme tuli kaveriperheemme kahvittelemaan. Syötiin meillä pakastealtaasta poimittuja mustikkamunkkeja (nam!!) ja katseltiin kun muksut leikkivät hassuina yhdessä. ^^

Tänäänkin luonamme kävi vieraita ja sain pitkästä aikaa aikaiseksi leipoa piirakoita. :) Leipominen
on kyllä mukavaa puuhaa, mutten juurikaan harrasta sitä ilman ns. kunnon syytä. En halua sortua syömään yksinäni koko pellillistä leivonnaisia, eikä kahta annosta piirakkaa/pullaa/torttua/jne. nyt oikein pysty valmistamaan. (Pakastinkin on niin pieni ja täysi, ettei sinnekään ylijäämiä saa heivattua.) Jos siis joskus tekee mieli pientä herkuttelua, tyydytään yleensä ostamaan jotain annoksissa olevaa leivonnaispalaa kaupasta. Sitäkin tosin äärimmäisen harvoin...

Noh, nyt kun kuitenkin taas herkuteltiin oikein olan takaa kahtena päivänä peräkkäin, ja maha on täynnä piirakoita ja pasteijoita, voi taas yrittää palata takaisin ruotuun. Paitsi että ihan kohta on vappu. Niih... ^^'

Tunika-2nd hand (Indiska), Vyö-2nd hand, Kaulakoru-EMP
Asukuvissa tosiaan tällä kertaa viime kirpparireissulla hankkimaani (videolla esittelemääni) tunikaa ja vuosi sitten käytettynä hankittua vyötä. En uskonutkaan että tuo tunika olisi näyttänyt päällä noinkin kivalta! Ja se on vieläpä niin pitkä, että toimii meikän hobitti-kropalla ihan täysin mekkona ilman että alle täytyy pukea edes varmuus-hametta. :') Ihan turhaan myös murehdin tuosta kuosista ja värityksestä, nimittäin sehän on aivan loistava! Juuri sopivan erikoinen, hieman tummanpuhuva, mutta myös vähän väriäkin sisältävä kuvitus. :> Vähän ehkä syksyisen sävyinen ja -tunnelmainen, mutta niin olen kai minäkin, haha!

Mitä mieltä muuten olette tuosta tukkani juurikasvusta? Näyttääkö se kovin häiritsevältä? D: Ajatukseni on siis tällä hetkellä yrittää kasvattaa omaa väriäni takaisin ja vältellä kestoväreillä värjäämistä kokonaan. Tuolla oranssilla color maskilla tulee lontrattua noin kerran kuussa, mutta lähinnä sitä varten että saisin vanhat vihreän sävyt kuriin. Oranssi ei kuitenkaan juurikaan tarraa tuohon päänahasta puskevaan luomutukkaan, joten en tiedä näyttääkö se kontrastina kamalan silmiinpistävältä? :S Toisaalta tuo punaisuus kulahtaa ja haalistuu jo muutamassa pesussa ja muuttuu melko nopeasti omaa luonnonväriäni muistuttavaksi vaaleanruskeaksi.

Hankkimani hunajan värinen color mask olisi periaatteessa tähän välivaihe-tukkaani juuri oivan värinen, mutta se ei valitettavasti oikein tahdo purra siihen vanhaan, alta puskevaan tukkani vihertävyyteen. :( Siksi olen tyytynyt heittämään päähäni räikeää oranssia. Ehkä pitäisi ensi kerralla tosiaan kokeilla niiden kahden color maskin keskenäistä sekoittamista? Jos tai kun siis vihreä alkaa taas kuultaa kaiken alta. (Toivottavasti ei!)

Apua, tuntuupas oudolta että maanantaina todella alkaa jo virallinen vappuviikko! :'o Vielä hetki sitten ajattelin että vappuun on vielä ikuisuus! Ja vappuhan tosiaan tarkoittaa jo todellista kevättä ja kesään valmistautumista, iiihh! Äääää! >__<' Toivottavasti vain luontokin sen tajuaisi ja lakkaisi puskemasta taivaalta rakeita, niinkuin tänään ja eilen...

Kivaa viikonlopun jatkoa teille ja jännää vappuun valmistautumista!! :'3 Meillä juhlinnat rajoittuvat tänä vuonna hyvinkin rauhallisiin perhemeininkeihin ja siihen syömiseen tietty, keh keh.

Loppuun vielä muutama epäonnistunut hauska otos asukuvien yhteydessä napatuista yksilöistä. Vähän sellaista "behind the scenes" -matskua. :D Toivottavasti tykkäätte!


perjantai 22. huhtikuuta 2016

EKA OMA BIISI PURKISSA!

Wuhuu! Saatiin Mikon kanssa viimein aikaiseksi työstää valmiiksi meidän ensimmäinen ikioma biisi niinsanotusti lopulliseen kuntoon asti. :---) Eihän siihen tarvittukaan kokonaista bändiä, vaan taitava tietokonenörtti-mies, hehe! ;)

Juuri tämä biisi ei siis varsinaisesti ole se ihka ensimmäinen itse tekemäni kappale, vaan tämä nauhoitettu oli oikeastaan vasta toinen sellainen. Oikeaa ensimmäistä biisiä aletaan ottamaan työn alle tässä lähiaikoina, mutta koska se on melko suuri ja lievästi mahtipontinen, haluttiin "harjoitella" biisintekoa ensin tällaisella helpommalla kappaleella, eli tällä kakkosbiisillä. Ei olla oikeastaan vielä päätetty minkä tyylistä tai genreistä musiikkia sitä haluttaisiin oikeastaan yhdessä tehdä, joten eri biisit saattavat poiketa toisistaan suurestikin, ennen kuin löytyy se niin sanottu oma juttu. Mutta uskoisin sen olevan aika tavallista ja yleistäkin, ettei heti tiedä millaiseksi se oma musiikki-identiteetti oikeastaan muodostuu. Sitäpaitsi, kuka sanoo että saman artistin pitäisi aina tehdä vain yhden tyylisiä kappaleita? ;)

Mutta juuh! Kappaleen nimi on siis It's not our time ja sen sävellykset ja sanoitukset ovat siis minun käsialaani. Mikon osuus oli kitaran soitto sekä tietysti teknillinen puoli (eli oikeastaan kaikki kasaaminen ja saaminen mp3-muotoon asti :'D). Minun osuuteni äänityksessä oli arvatenkin laulu sekä lisäksi piano-osuudet soitin myöskin minä. Muuhun varsinaiseen musiikkiin minulla oli sitten vain sanavalta, sillä kaikki piti Mikon mukaan aina ensin "hyväksyttää Marialla" ennen kuin mitään päätöstä sai kunnolla tehtyä, hehe. >.<'

Mutta pitemmittä puheitta, menkää ihmeessä kuuntelemaan kappalettamme täältä--->

perjantai 15. huhtikuuta 2016

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Hohtogolfia ja koulutyttö-asua

Moikka-moi!

Tuntuu aivan huikealta, ja samalla hieman haikealta, kun takana on jälleen niin mahtava viikonloppu. :'> Taika oli reilun tovin jälkeen taas parin päivän ajan mummilassa hoidossa, kun minä ja Mikko saimme kutsun viettämään lauantaina ystävämme 29-vuotis syntymäpäiviä. Tytön lähdettyä kyläilemään jo perjantai-iltana, päätimme hyödyntää myös sen kahdenkeskeisen ajan menemällä "treffeille" lähikauppakeskukseen Myllyyn. Viikonloppuna oli juuri sopivasti käynnissä Myllytys, joten perus kauppojen kiertelyn lisäksi pääsimme katsastamaan myös ne erikoistarjoukset ja paikalla olleet esiintyjät. :)

Olipas outoa ja virkistävää käppäillä kaupoilla vaihteeksi aivan rauhassa, ilman narisevaa ja hoputtavaa naperoa! :'o Katselimme yhdessä molemmille vaatteita ja palloilimme muuten vain ihaillen koriste-esineitä ja tsekkaillen asioita mitä jossain vaiheessa tulisimme todennäköisesti tarvitsemaan. Kävimme esimerkiksi vertailemassa eri liikkeiden potkupyörien hintoja, vaikka tuntuikin melko huvittavalta antaa lapsi hoitoon ja lähteä itse hengailemaan lelukauppaan. :''D Ollaan myös ajateltu mahdollisesti hankkivamme Mikon vanhempien mökille hiekkalaatikon, joten samalla kurkattiin niidenkin hintoja ja malleja. Taaperon kanssa lelukauppavierailu olisi varmasti ollut aivan jotain muuta luokkaa... ^^'

Pysähdyttiin jossain vaiheessa myös istuskelemaan kahvilaan. Ei olla taidettu vielä koskaan ennen käydä yhdessä Coffee House:ssa, eikä oikeastaan kovin monessa muussakaan kahvilassa, sillä tuon miespuolisen asukin mielestä moiset vierailut ovat turhaa ajan tuhlausta. (...) Tällä kertaa onnistuin kuitenkin houkuttelemaan Mikon kanssani kahville ja vielä jopa tilaamaan molemmille isot kupit lämmintä juotavaa sekä ruokaisat leivät. :') Minä otin itselleni chai latte:n sekä vuohenjuusto-viikunahillo -leivän ja Mikko puolestaan kermavaahtopäällysteisen pätkis-kaakaon sekä pulled pork:illa täytetyn leivän. Omani olivat ainakin aivan hullun hyviä, ja sain tämän kahvilavierailun jälkeen yhä vahvemman varmistuksen siitä, että tätä pitäisi tehdä ehdottomasti useammin!

1) Minä hassuttelemassa lelukaupassa, 2) Maukkaat Coffee House:n herkut, 3) Minä ja kaverini Salla hohtogolfaamassa.
Myllyn jälkeen oltiin niin uupuneita, että päädyttiin lähtemään vain kotiin. Shoppailusaldoksi jäivät muutamat paidat minulle ja Mikolle, yökkärivaatteita Taikalle, lauantaisiin synttäreihin vietävä lahjapeli sekä muutamat askartelu- ja pelivälineet Tigerista myöskin Taikalle. :'3 Illaksi luvassa oli saunavuoro, yhdet vaaleat oluet sekä HBO Nordicin sarja Vikings.<3

Me ei oikein osata enää nukkua pitkään, vaikka aamulla kukaan ei herättäisikään. Minä herään yleensä viimeistään kahdeksalta vessahätään (ja tottumukseen), usein sitäkin aikaisemmin. Viime lauantainakin siis olimme hereillä jo melko ajoissa, mutta vapaana aamuna oli ihanaa vain makoilla hetki sängyssä ilman kiirettä ja heräillä uuteen päivään rauhassa. Tehtiin yhdessä lemppari aamupalaa ja siivoiltiin asuntoa. Olohuoneen (ja samalla makuuhuoneen, hehs) iso kirjahylly oli täyttynyt viimeisen puolen vuoden sisällä kaikesta mahdollisesta roinasta, jota nyt vihdoin päätimme käydä läpi ja tyhjentää hyllyt ilmavammiksi ja siistimmän näköisiksi. Huh! Kauheasti tavaraa, jolle ei vain tunnu olevan mitään hyvää paikkaa! D: Onneksi missio tuli kuitenkin suhteelliseen hyvään päätökseen, jonka jälkeen suuntasimme Ikeaan tarpeellisen lisä-säilytystilan vuoksi. :'D

Oikeastaan Ikeaan lähtö -idea syntyi alun perin siitä, että mietittiin miten Taikan huoneeseen olisikaan kiva saada lasten kokoisen pöydän ja tuolit. Siivoamisen myötä tuntiin kuitenkin päätökseen, että kaupasta täytyisi tuoda myös sängyn alle sujautettava säilytyslaatikko.

Lauantain asu: Neule-Lidl, Paita-NewYorker, Hame-2nd hand(h&m?), Kengät-SkoPunkten
Muuta ei Ikeasta sitten oikeastaan lähtenyt (ihme ja kumma). Paitsi tosin uusi tyyny, sillä edellisellä kerralla ostettu yksilö osoittautuikin kelvottoman karseaksi. :( Palattuamme kotiin kello olikin jo aika paljon ja alkoi olla jo aika lähteä viettämään ystävämme juhlapäivää. ^^ Kokoonnuimme kahdeksan hengen porukalla China Thai -nimiseen ravintolaan. Istuunnuimme ison pyöreän pöydän ääreen ja tilasimme kasan aasialaista ruokaa! Pöytämme keskiosa oli muusta pöydästä erillään ja sitä sai näppärästi pyöritettyä, jotta kaikki halukkaat saisivat maisteltua toistensa kastikkeita. :> Tilasin itselleni hapanimelää kuhaa, joka oli aivan mielettömän herkullista! En juuri koskaan pety kiinalaisten ravintoloiden kalaruokiin, ja tälläkin kertaa oma annokseni oli mielestäni kaikkein maukkain, haha! :D

Syömisen jälkeen suuntasimme minigolfaamaan Turun Hohtogolf West Coastiin! En ollut ikinä ennen käynyt kyseisessä paikassa (enkä oikeastaan edes minigolfannut!) joten koko kokemus oli minulle täysin uusi! ^^ Paikka oli täynnä värikkäitä valoja, jenkkiläis-aiheisia patsaita ja pimeässä hohtavia yksityiskohtia. Kiersimme minigolf-ratoja neljän hengen ryhmissä ja kisailimme kuka saa porukan parhaat pisteet. :'D Ratoja oli yhteensä 15 ja koko kierroksen käymiseen meni noin kaksi tuntia aikaa. Paikassa oli myös baari, josta sai hakea juomista, sekä kurling-rata. Hohtogolf-kokemus oli kaiken kaikkiaan hyvin eksoottinen ja jännittävä! Viimeiset puolituntia pelaamista alkoivat ehkä tuntua jo hieman itseään toistavilta, mutta muuten intoa riitti loppumetreille saakka. :'3 En tosin yllättynyt, että surkeana ensikertalaisena sijoituin kaveriporukan pistelistalla toisiksi viimeiseksi, sillä harjoittelua vielä riittää! :D Ihme juttu, että en ollut viimeinen, vaikka muutama nappiosuma radoilla tulikin tehtyä. ^^

Golfaamisen jälkeen jäimme hetkeksi vielä pelaamaan samassa rakennuksessa ollutta nappula-peliä, jossa kaksi henkilöä kisasi vastakkain siitä, kumpi ehtii painamaan valoa välkkyviä nappuloita nopeammin. :D Pelasin Mikkoa vastaan kaksi peliä, ja voitin MOLEMMISSA! Toisessa pelissä sain vielä rutkasti paremmat pisteet kuin ekassa! Voitte vain kuvitella miten ylpeä voitostani olinkaan. ;D Hehe.

Pelailun jälkeen käväistiin vielä yhdessä ravintolassa ottamassa yhdet juomat, jonka jälkeen suuntasimme kohti kotia. Ihanan energinen ilta! Tällaisia toiminnantäytteisiä hengailuja pitäisi olla enemmän!<3 :----)

Sunnuntaina lähdimme hakemaan tyttöä hoidosta. Söimme Mikon vanhemmilla päivällistä ja käytiin sen jälkeen vielä minun mummoni luona moikkaamassa isovanhempiani sekä vanhempiani, jotka olivat siellä kylässä. Taika sai taas viikonlopun aikana niin paljon huomiota, että uskon hänen todellakin kaipaavan pientä hermo-toipumis-lomaa, hahaa. :'D

Lauantain asuksi valikoitui perjantain myllytyksessä mukaan tarttunut musta-valko -raidallinen 3/4-hihainen paita, jonka ympärille loput kamppeet lähtivät rakentumaan. Musta vekkihame alkoi muistuttamaan minua vahvasti koulutyttöjen unoformusta, joten päätin lisätä kokonaisuuteen vielä polvisukat! :D Asusta tuli mielestäni hauskan leikkisä, mutta samanaikaisesti hillitty ja siisti. Mitäs mieltä te olette siitä? :)


Tällaisia viikonloppukuulumisia meille!

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Arkikuvahaaste 13

Kolmastoista siloittelematon kuva arjestamme. Äiti ja lapsi.

Voihan kökkö nyt sentään, kun nämä arkikuvien ottamiset tahtovat unohtua vallan tässä kaikessa elämän pyörityksessä! Viime kuvastakin on jo kokonainen ikuisuus aikaa! (Tsekatkaa kaikki arkikuvahaasteen osat arkikuvahaaste-tunnisteen alta!)

Tämä uusin arkikuva on kuitenkin vasta parin päivän takainen otos minusta ja Taikasta. Joka kerta kun minä istuunnun koskettimiston ääreen soittaakseni jotain, Taika tallustelee haukkana paikalle! Tytön on aina aivan pakko päästä syliini ja osallistua koskettimien näpräämiseen. ^^' Milloinkaan muulloin se ei juurikaan kiinnosta paitsi tietysti silloin kun minä päätän soittaa jonkun kappaleen itse.

Taikan pianonsoitto painottuu tässä vaiheessa vielä aika pitkälti epämääräiseen pimputteluun ilman päätä taikka häntää. Olen yrittänyt "opettaa" hänelle hämä-hämä-häkin alkeita, ottamalla hänen sormet käsiini ja tökkimällä niillä oikeita säveliä. Siihen tyttö vain naurahtaa räkäisesti, irtaantuu otteestani ja jatkaa oman mölymusiikin soittoa. :D Onhan hän toki vielä kovin pieni, mutta hauskaa miten innostuneelta hän koskettimien suhteen vaikuttaa! Ainakin sitten joskus kolmen vuoden ikäisenä pianon (tai tässä tapauksessa koskettimien) soiton harjoittamista voisi aloittaa ihan tosissaankin, jos tyttö vaikuttaa yhä siitä kiinnostuneelta. :'>



Älkää muuten välittäkö, että minulla taitaa olla oikeasti melkein aina tuo musta-valko -raidallinen löysä paita päällä! :''D Se on minun kotipaitani ja se vilahtaakin melko usein erityisesti arkikuvahaasteen kuvissa. ^^' Lisäksi omistan tämän raitapaidan lisäksi myös muutaman muun samankaltaisen paitulin (joita käytän tosin muuallakin kuin kotona), joten kyllä, käytän minä myös muitakin paitoja... xD

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Ovatko kauneusleikkaukset väärin?

Pitkästä aikaa hieman mielipidepostausta ja kannanottoa nykypäivänä entistä enemmän ajankohtaiseksi tulevaan aiheeseen. Kauneusleikkaukset. Ovatko ne hyväksyttäviä vai luokitellaanko ne yhä ihmiskunnan typeryyden huipentumiksi? Millä perusteella henkilö on oikeutettu hakeutumaan leikkaukseen ulkonäkösyistä?

Kauneusleikkaukset sekä niiden eettisyys ja hyväksyttävyys mietityttävät monia. Jos ennen vanhaan vain miljonääri-vaimoilla oli varaa ja pokkaa silikonitisseihin tai botox-huuliin, nykyään sellaisiin törmää katukuvassa yhä useammin myös ihan tavallisilla työssäkäyvillä perustyypeillä. Yleisen elintason nousun myötä kauneusleikkausten hinnat eivät enää olekaan niin mahdottomia kuin ennen, kunhan palkasta pistää hieman sivuun ja säästää leikkausta varten muutaman kuukauden ajan. Tai jos varaa ei ole, voi aina astella pankkiin pyytämään lainaa. Kauneusleikkausten yleistymisen myötä ihmiset tuntuvat jakautuvan yhä laajemmalle skaalalle niiden hyväksymisessä, aina äärimielipiteisiin saakka ja tietysti kaikkeen siltä väliltä. Jotkut meistä ovat hyväksyneet ihmiskehon muokkauksen osaksi nykypäivää ja itseilmaisua, samalla kun toiset pyrkivät pitämään entistä tiukemmin kiinni vanhoista luonnollisuutta suosivista arvoista. Kumpi  näkemys on se oikea vai onko kumpikaan?

Olen pohtinut samaista aihetta useampaan otteeseen naispuolisten ystävieni kanssa ja yllättynyt, miten eriävät mielipiteet läheisistä väleistämme ja mitättömästä ikäerostamme huolimatta meillä voikin olla. Kyseisestä, melko tunteita herättävästä, aiheesta on väännetty kättä niin paljon, että jossain vaiheessa päätin siirtää mielipiteeni kokonaan sinne kuuluisaan mappi Ö:hön. En jaksa alkaa tapella jostain, mikä ei varsinaisesti kuulu minulle, enkä oikeastaan olisi viitsinyt vaivautua ilmaisemaan näkemystäni täällä blogissanikaan. Menin kuitenkin tänään törmäämään erääseen blogitekstiin, joka sai minut harkitsemaan asiaa uudelleen. Nainen tummissa -blogin Minttu-Maarian postauksen innoittamana päätin itsekin avata sanaisten arkkuni aiheesta josta minulla löytyy sanottavaa, vaikka muille jaettavaksi asti, hehs.

Jokunen vuosi sitten olin itsekin yksi näistä radikaaleista kauneusleikkaukset ovat aina pahasta -mielipiteitä omaavista henkilöistä. Mielestäni kaikenlainen kehoon kajoaminen ilman sitä oikeasti terveydelle välttämätöntä syytä oli väärin, enkä osannut kuvitella voivani ikinä edes harkita tosissani jonkun kauneusleikkauksen ottamista itselleni. Lisäksi leikkauksiin liittyy aina riskinsä, eikä voi koskaan tietää millaisiin ongelmiin sitä voikaan joutua epäonnisuneen leikkauksen takia. Miksi ottaa turhaa riskiä typerän asian takia, varsinkaan kun kauneusleikkaukset eivät edes ole tarpeellisia. Useimmiten ne muutenkin näyttivät mielestäni kamalilta, aivan liian keinotekoisilta ja feikeiltä. Enintään hyväksyin kauneuskirurgian toimenpiteitä niillä, joiden kasvot tai keho olivat kärsineet onnettomuuden johdosta, ja kaipasivat suuria korjaustoimenpiteitä näyttääkseen jälleen normaaleilta ihmisiltä.

Ajan saatossa ajatukseni ovat kuitenkin muuttuneet. En osaa sanoa milloin se varsinaisesti tapahtui, mutta tietynlaisen "elämän koulun" läpikäyneenä katseeni on tavallaan avartunut tämänkin asian suhteen. Perinteisten mustan ja valkoisen rinnalle alkoi muodostua niitä kuuluisia harmaan sävyjä, ja aloin pohtia miksi jokin toiminta olisi väärin ja millä tavalla se oikeastaan eroaisi jostain muusta "enemmän hyväksytystä" toiminnasta. Aloin miettiä aihetta ottamalla kauneusleikkaukset osaksi ihmisten yleistä itsensä ehostamista, kehonmuokkausta sekä itseilmaisua.

Erityisesti naiset ovat kautta aikojen ehostaneet ulkonäköään erinäisin keinoin. Perinteisimpiä ja tunnetuimpia niistä ovat tietysti meikkaaminen sekä hiusten laittaminen ja värjääminen. Näitä ulkonäkönsä parantelukeinoja on kuitenkin paljon paljon enemmän, sellaisia joita ei aina edes ajattele olevansa niitä. Miten olisivat vaikkapa muotoilevien alusvaatteiden pitäminen, ripsi- ja hiuslisäkkeiden laittaminen, tatuointien ja lävistysten ottaminen, ryppy- ja selluliittivoiteiden käyttäminen, imartelevien vaatteiden ja korkokenkien pukeminen, push-up -liivien pitäminen, ihon rusketuttaminen, kynsien lakkaaminen sekä vartalon karvojen poistaminen? Entäpä ulkonäkökeskeinen kuntoileminen, kuten (lähinnä miesten) ylävartalolihasten kasvattaminen, rasvan "polttaminen", vyötäröä kaventavien liikkeiden tekeminen ja takapuolen pakaralihasten kasvattaminen? Näitähän löytyy vaikka millä mitalla! Kysymys kuuluukin, missä vaiheessa ulkonäkönsä parantaminen muuttuu siitä "normaalista ja hyväksyttävästä" hälyttäväksi ja tuomittavaksi?

Törmäsin itse tähän kehonmuokkausta koskevaan ristiriitaan ensi kertaa omalla kohdallani otettuani ylähuuleeni lävistyksen. Olin 18-vuotias, enkä ollut ennen sitä vielä koskaan tehnyt keholleni mitään radikaalia tai "villiä". Harkitsin kyseisen lävistyksen ottamista useamman kuukauden ajan ja lopulta uskaltauduin vihdoin ottamaan sen. Olin lävistykseeni hurjan tyytyväinen! Se näytti mielestäni juuri sopivan hillityltä ja toisaalta tarpeeksi päräyttävältä samaan aikaan. Se ilmaisi ulkonäössäni persoonaalisuuttani ja kertoi minusta jotain uutta myös niille tuntemattomille vastaantulijoille, jotka eivät nähneet minussa muuta kuin ulkoisen kuoreni, jonka luonto-äiti oli minulle antanut. Hyvin pian lävistykseni otosta sain kuitenkin kuulla paljon negatiivista palautetta. Vanhempani eivät tykänneet siitä yhtään, eikä isovanhempani osanneet sulattaa ajatusta ollenkaan. Ihmettelin jo silloin, miksi ihmeessä joku muu kuin minä ottaa tekemistäni ulkonäköäni koskevista valinnoista niin vahvasti itseensä, vaikka tekoni eivät millään lailla kosketa heitä? Ja vieläkin tärkeämpi kysymys, miksi hitossa antaisin jonkun muun mielipiteiden vaikuttaa omaa kehoani koskeviin tekemisiin, jos minä itse pidän niistä? Myöhemmin värjäytin tukkani punaiseksi (ja millä lie kaikilla värillä vielä myöhemmin) ja otin kroppaani pari ihanaa tatuointia. Jo tuolloin tajusin, ettei kenenkään muun mielipiteillä pitäisi olla yhtään mitään merkitystä siihen mitä minä itse omassa elämässäni teen.

Kaksi ja puoli vuotta sitten tulin raskaaksi. Lapsi oli erittäin toivottu ja rakastettu. Arvostan kehoani suuresti kaikesta sen tekemästä työstä, enkä voisi olla kiitollisempi että olen onnistunut saattamaan maailmaan niin ihanan olennon kuin tuon kauniin, terveen ja älykkään tyttäreni. Synnytyksen jälkeen huomasin kuitenkin kehoni muuttuneen. Vatsassani, reisissäni ja lantiossani on arpia ja pömppikseni ei ole enää pieni ja suloinen, vaan löysä ja ylimääräistä ihoa roikuttava etureppu, joka ei katoa noin vain jumppaamalla ja laihduttamalla. Rintani eivät ole koskaan olleet erityisen kookkaat, mutta imetyksen jälkeen ne ovat muuttuneet entistäkin tyhjemmän näköisiksi nahkapussukoiksi. Tajusin, että kaikkien kehot eivät palaudukaan raskauden jälkeen sellaisiksi mitä ne olivat ennen, ja joillekin muutoksille ei vain voi mitään. Laihduttaminen ja kuntoilu eivät vie pois löysää ihoa tai arpia. Vaikka minä miten arvostankin kehoani ja sen tuotoksia, raskauden myötä entinen minä alkoi tulla toisenlaisiin ajatuksiin. Jos haluaisin vielä jonain päivänä näyttää siltä kuin toivoisin, minulla ei ehkä olisi muita vaihtoehtoja kuin kirurgin veitsen alle meneminen. Ei, en ole tällä hetkellä menossa kauneusleikkaukseen, mutta se ei tarkoita ettenkö minä vielä joskus saattaisi mennä. Olen itseasiassa melko tosissani harkinnut kyseiseen vaihtoehtoon päätymistä vielä jonain päivänä, koska olen todennut että miksi ei?

Olen useasti pohtinut, millä tavalla kauneusleikkaukseen meneminen olisi muka väärin? Miksi kuntoilulla tai laihduttamisella saavutettu tietynlainen kehon ulkonäkö on enemmän ok kuin leikkauksen avulla saavutettu? Miksi luomutissit ovat jollain lailla "arvokkaammat" kuin tekotissit? Jos vedotaan siihen, että toiset tulokset ovat hyväksyttävämpiä, koska ne saavutetaan rehellisin keinoin ja toiset ei-hyväksyttyjä, koska ne saavutetaan "epärehellisin keinoin", niin minusta se on palturia. Elämä on alunalkaenkin epäreilua! Toiset ovat alusta saakka saaneet ns. paremmat ulkonäkö-geenit kuin toiset, eikä sille mahda mitään. Toisille on onnekkaasti annettu ne paremmat pelikortit kuin toisille, mutta meinaako se sitä ettei ne huonommat kortit saaneet saisi kuitenkin yrittää kehittää itseään muin keinoin? Tarkottaako se muka sitä, ettei ne "epäonnisemmat yksilöt" saisi tehdä ulkonäölleen mitään, vaan joutuisivat automaattisesti tyytymään siihen mitä luonto on heille antanut? Miksi siinä tapauksessa mikään muukaan ehostuskeino olisi tällaisille ihmisille hyväksytty? Kylvetkööt rumuudessaan ja kurjuudessaan lopun ikänsä, eivätkä yritä astua luonnonkauniiden yksilöiden varpaille epärehellisin feikki-keinoin, heh...

Samanlaista ajattelutapaa voisi siinä tapauksessa verrata siihen, että köyhät eivät saisi voittaa lotossa, koska silloin se olisi epäreilua niitä rehellisin keinoin rikastuneita tai muuten vain rikkaisiin perheisiin syntyneitä ihmisiä kohtaan. Järjetöntä, eikö?

Karrikoidun hassuttelun sijaan pointtini on kuitenkin vain herätellä teitä ääripäässä olevia kauneusleikkausten tuomitsijoita. Missä menee se maaginen raja, jonka ylittämisen jälkeen kehonsa muokkaaminen ja ulkonäkönsä ehostaminen on väärin? Onko push-up -liivien käyttö hyväksyttävämpää kuin kirurgisesti täytetyt tissit? Molemmissa tapauksissa rinnat eivät ole täysin luomut ja kummassakin tilanteessa niiden "valehdellaan" olevan isommat mitä ne oikeasti luonnostaan olisivat. Mitkä asiat todellisuudessa ovat sitä ei-hyväksyttyä "huijaamista" vai onko sellaisia elämässä ollenkaan? Jos leikkauksen tekevä henkilö tienaa ja säästää leikkausrahansa rehellisin keinoin, miksi hänen tekemänsä valinta olisi millään tavalla epärehellinen?

Tiedän monen muunkin ajattelevan entisen minäni tavoin, että ainoastaan onnettomuudessa tai muussa vastaavassa tilanteessa ulkonäkönsä menettäneet ovat oikeutettuja kehon korjauttamiseen ulkonäkösyistä. Miten asian laita on sitten heidän kanssaan, jotka ovat onnistuneet laihduttamaan suuren määrän kiloja pois ja muuttuneet äärimmäisen ylipainoisesta hoikaksi? Tällaisilla ihmisillä on lähes poikkeuksetta valtavia määriä löysää ihoa, joka näyttää joidenkin mielestä jopa pahemmalta kuin ylipainoisena, ihon oltua kireänä ympäri lihavaa kehoa. Nuo laihduttaneet henkilöt ovat tehneet kaikkensa korjatakseen virheensä "rehellisin" keinoin näyttääkseen hyvältä. Joskus ne keinot eivät kuitenkaan riitä. Ovatko he tällöin tuomittuja elämään löysine nahkoinensa ikuisessa häpeässä, näyttäen hyvältä ainoastaan vaatteet päällä? Miksi olisi niin väärin poistattaa ylimääräiseksi jääneet ihot kirurgisin keinoin, kun se kerran on nykypäivänä mahdollista ja kaikin puolin myös melko turvallista? Sama asia koskee synnyttäneitä naisia. Vaikka siitä lapsestaan onkin mielettömän kiitollinen ja onnellinen, eikö sen kaiken rinnalla voi samaan aikaan haaveilla myös kauniista kehosta? Toki jokaisella elämänsä valinnalla on "hintansa", mutta jos selkeästi häiritsevälle ongelmakohdalle on olemassa ratkaisu, miksi sen valitseminen olisi väärin?

Vaikka mielestäni jokaisella ihmisellä onkin oikeus tehdä keholleen mitä tämä haluaa, en kuitenkaan kannata sitä että ihmisiä pitäisi erityisemmin kannustaa kehonsa muokkaamiseen. Tottakai ihannemaailmassa kaikkien ihmisten pitäisi kyetä rakastamaan kehoaan juuri sellaisena kuin se milloinkin on, elämän tuomine muutoksineen, kaikkineen. En todellakaan toivo että ihmiskunnan kauneusihanteet kääntyisivät yhä luonnottomampaan suuntaan mitä ne nyt jo ovat. Tiedostan ja kannatan sitä, että onnellisuuden avain on itsensä hyväksymisessä, mutta joskus se ei vain ole niin helppoa ja yksinkertaista. En esimerkiksi usko, että tietyntyyppiset trans-sukupuoliset henkilöt osaisivat koskaan hyväksyä identiteettinsä ja olemaan kehonsa suhteen lopullisen tyytyväisiä ilman, että he pääsisivät käymään sukupuolikorjausleikkauksessa. Jos jokin asia vain häiritsee itsessä niin vietävän paljon, eikä sille tunnu olevan muuta ratkaisua kuin se perhanan leikkaus, mene ja tee se!

Toki leikkausta ennemmin suosittelisin itsetutkiskelua, mahdollisesti elämäntapamuutosta (jos sellainen saattaisi auttaa kehon ulkonäön korjaamisessa), terapiaa tai mitä vain muuta mikä voisi auttaa ongelman kanssa painivaa henkilöä siirtymään elämässään eteenpäin. Oman ulkonäön ei pitäisi olla koko maailmankaikkeuden napa ja elämän tarkoitus, mutta joillekin se kehonsa hyväksyminen on niin iso pala purtavaksi, että se saattaa säteillä ja vahongoittaa myös elämän muita osa-alueita. Kaikilla ihmisillä ei vain ole yhtä paljon itsevarmuutta ja "eväitä" siihen, että osaisi vain lakata ajattelemasta kroppansa epäkohtia ja olla antamatta niiden vaikuttaa yleiseen onnellisuustasoonsa. Jos tiettyihin ongelmiin ei vain tunnu olevan muuta ratkaisua kuin mahdollinen kauneuskirurgia, miksi sen vaihtoehdon ottaminen pitäisi olla kielletty?

Luulen että suurin kysymys ääri-ihmisten mielipiteissä kauneusleikkausten vääryydestä johtuu yksinkertaisesti siitä, että he eivät ymmärrä niitä joille oma ulkonäkö on oikeasti iso juttu. Leikkauksia tuomitsevat ihmiset taitavat olla tietyssä mielessä onnekkaita, sillä heillä itsellään ulkonäkö ei ehkä ole se elämän top viitoseen kuuluva asia, vaan he löytävät onnellisuutensa muualta. (Tai he sattuvat omistamaan "luonnostaan kauniin" kehon, eivätkä itsekkäistä syistä halua että "ne rumemmat"kin voisivat näyttää yhtä hyvältä.) Heille ulkonäkö saattaa olla prioriteettilistan loppupään pykäliä, ja jotkut muut elämän osa-alueet sen sijaan suuremmassa arvossa. Mielestäni kummassakaan vaihtoehdossa ei ole mitään väärää, sillä ihmiset nyt vain ovat erilaisia ja jokaisella yksilöllä on luonnollisesti omat mielenkiinnonkohteensa, jotka saattavat poiketa toisen kiinnostuksista radikaalistikin. Sitä en kuitenkaan käsitä, miksi toisen poikkeavaa prioriteettijärjestystä pitäisi tuomita?

Mielestäni tärkeintä elämässä on yksiselitteisesti ihmisten onnellisuus. Tehkööt toinen mitä haluaa, kunhan se ei vahingoita valinnoillaan ketään muuta. Jos ne toisen tekemät "virheet" jonkun mielestä pilaavat tämän elämän,  se on hänen oma asiansa josta hän kantaa itse oman vastuunsa. Toisen törötissit, kiristetyt vatsanahat tai botox-huulet eivät ole minulta tai keneltäkään muulta pois. Mutta ne saattavat olla sille toiselle ratkaisevan tärkeät.

perjantai 1. huhtikuuta 2016

Pääsiäisasua ja uhmakasta kakkapyllyä


Neule-H&M, Mekko-Siskolta (H&M), Sukkahousut-Lidl, Villasukat-Itse tehty

No tuleehan sitä asupostausta vihdoin! Vaikkakin ryppyisenä ja hieman tärähtäneenä. :'D Tämän näköisenä matkasimme viime maanantaina, eli toisena pääsiäispäivänä, sukuloimaan vanhempieni luokse. Ylle pääsi teeman mukaisesti iloisen keltaista, jossa tuon uuden pörröisen polkkani kanssa näytän valehtelematta ihan tipulta...

Sukulointireissu oli kaikenkaikkiaan melko minimaalinen, eikä oikeastaan ehditty tehdä juuri muuta kuin syödä ja vaihtaa kuulumisia. Illalla menimme Mikon vanhemmille yöksi ja aamulla syömis-tappeluiden jälkeen pääsimme vihdoin lähtemään kohti kotia.

Alkuviikko hujahti taas niin nopeasti käsistä, kun Mikolla oli vapaata ja keskityttiin tekemään kaikkea kivaa perheenä. Ulkoiltiin, tehtiin hyvää ruokaa, kyläiltiin ystäväperheen luona, leikittiin, kirppisteltiin ja nauhoitettiin vähän lisää yhtä uutta biisiä koneelle. Hoidettiin siinä ohella myös muutamat pakolliset jutut, kuten ruokakauppareissut, uusien kesärenkaiden hankkimiset ja -vaihdot sekä siivoilut. Yhtenä päivänä innostuin jopa istuttamaan kauan harkitsemani avokadot! Olin joskus kyllä kokeillut sellaisten kasvattamista, mutta kyseinen yritys päätyi epäonnistumiseen.  Nyt olin saanut siihen uusia vinkkejä, ja päätin kokeilla kylväämistä uudestaan. :'3 Jospa tällä kertaa edes yksi neljästä siemenestä alkaisi itää.. ^^


Taapero-Taikalle muuten kuuluu ihan hyvää! Olen tietoisasti jättänyt hänestä raportoimisen blogin puolelle vähemmälle, sekä yksityisyyden että tytön oman internet-jalanjäljen kunnioittamisen takia. Lisäksi en halua blogini muuttuvan kokonaan pelkäksi lapsiperhearjesta kertovaksi blogiksi, vaan painottuvan yhä lähinnä minun kuulumisiini, ajatuksiini ja mielenkiinnon kohteisiini. Toki jotain pientä voin typystämme silloin tällöin tänne päivittää, sekä sellaisia koko perhettä koskevia kuulumisia on toki mukava kertoa laajemmasta mittakaavasta kuin pelkästä minun näkökulmastani. ^^

Meidän 1v 8kk -vanhalla riiviöllä on juuri nyt meneillään hyvin uhmakas "minä itse!" -vaihe. Ruoka kelpaa joko itse syötynä (koska äidin tai isän syöttämänä se ei käy) tai sitten joinakin kertoina se ei kelpaa ollenkaan. Tiettyjä ruoka-aineita (eli lähinnä kaikkea muuta paitsi makarooneja ja nakkeja) ei vain voi syödä, koska ne ovat pahoja ja kamalia ja niiden maistaminenkin ällöttää niin paljon, että ruokapöydässä istuminen ja eritoten siihen istuutuminen tarkoittaa nykyisin meillä lähes automaattista raivokohtausta. Koskaan ei olisi nälkä, ja kivointa olisi vain saada paastoa kaikki päivät tai enintään napostella kaapista itsenäisesti haettuja maissinaksuja. Ennen ruoan syöminen oli mielenkiintoista ja jännää, mutta nykyisin lähes kaikki ruokahetket ovat muuttuneet vain ärsyttäviksi ja epämieluisiksi, sillä "äiti ja isi haluavat vain kiusata ja pakottaa minua typeriin juttuihin joita ei ollenkaan huvittaisi tehdä". Tai näin minä ainakin kuvittelisin Taikan nykyisin ajattelevan.

Uhmaa näkyy myös muualla kuin keittiössä. Kakkavaipan vaihtaminen on silkkaa kidutusta, sillä paljon mukavampaa olisi kuljeskella pylly p*skaisena, vieläpä niin että äiti on juuri kerinnyt riisumaan vaipan, muttei vielä ehtinyt pyyhkiä pyllyä puhtaaksi. Silloin on erityisen oiva hetki lähteä "KAAKUUN!" ja sutata tarraavan ruskealla liisterillä kaikki kämpän tasot... Ulkoileminen olisi hirmu kivaa, mutta pukeminen ärsyttävää ja kotiin lähteminen totaalinen maailman lopppu. Kaupassa ja autossa tyttö on oppinut käyttäytymään yllättävänkin nätisti, vaikka kaikki siirtymätilanteet ovatkin vaikeutuneet entisestään. Pitikin sitten mennä esittelemään murulle viereisen talon reunalla kasvavat ensikukkaset! Sen kerran jälkeen joka ikinen parkkipaikalle meno- ja tulomatka pysähdytään ihastelemaan kyseisiä kukkien alkuja ja hiplailemaan niiden vieressä olevia koristekiviä ikiajoiksi eikä äidin tai isän käskyt tai kädestä pitämiset kiinnosta tietenkään pätkän vertaa. "KUKKAA! KAAKUUN!". Hetken aikaa vielä jaksetaan itsekin innostua kukkien lehtien tutkimisesta, mutta kymmenennellä tutkimiskerralla kiireessä tulee turvauduttua muksun kaappaamiseen ja rimpuilevan kakaran kantamiseen paikasta A, haluttuun paikkaan B.


Ehkä kyse on vain suuremmasta varastoituneesta energiasta, jota pitäisi alkaa purkaa tehokkaammin pihalle? Siihen ainakin voisi kokeilla ulkoilun tehostamista ja kunnollista energiapurkua ulkoilmoissa. Ainakaan ei pitäisi enää jäädä kiinni keleihin sopivista ulkovermeistä, sillä tänään kaupasta tuli hankittua keväisempää pipoa ja hanskaa. Lisäksi tuli ostettua kesäisiin pottaharjoituksiin ihka ensimmäisiä isojen tyttöjen pikkuhousuja (pottailu ei ole ainakaan toistaiseksi tuntunut onnistuvan, niin ollaan suunniteltu että viimeistään kesän lämpimillä keleillä koitettaisiin ottaa vaipat kokonaan pois päivän ajaksi) sekä satunnaista varaston täydennystä uusien hygieniatuotteiden muodossa.

No mutta, takaisin aiheeseen eli Taikaan. Näiden ärsyttävien uhmis-tuhmistelujen lisäksi tytön sanavarasto on kehittynyt viimekuukausien aikana aivan huikean paljon! Hän ymmärtää ja tottelee lähes kaikkia arkisia pikkujuttuja ja on oikeasti kärryillä siitä mitä hänelle milloinkin puhutaan. Hän vastailee kysymyksiin ja osaa yhä paremmin ilmaista toiveitaan ja mielipiteitään erinäisistä asioista. Nyt alkaa olla aika, kun meidän vanhempien pitää oikeasti miettiä mitä suustaan päästää sillä tuo pieni papukaija toistaa perässämme sanan kuin sanan ja vieläpä todennäköisesti ymmärtää mistä milloinkin ollaan puhumassa. :'D On jo muutamankin kerran käynyt niin, että Mikko pyytää Taikaa tekemään asiaa X, johon minä tulen pätemään "ei se nyt tuollaista vielä ymmärrä tehdä!", jonka jälkeen Taika menee ja tekee tismalleen sen mitä Mikko on häneltä pyytänyt. Siinä sitten vain nauretaan että eihän se kaikkitietävä äiti tiennytkään taas yhtään mitään. :----D

Tyttö on myös hämmästyttävän kekseliäs kaikkine pienine hassutteluineen ja leikkeineen! Ihmetymme välillä toden teolla kun typy onnistuu esimerkiksi imitoimaan jotakuta paikalla olevaa henkilöä aivan kympillä tai keksimään jollekin tylsälle perustavaralle aivan uuden hauskan käyttötarkoituksen. :D Taikassa on myös havaittavissa jonkin verran musikaalisia piirteitä, sillä tämä osaa matkia lauluja ja jo näin nuoressa iässä jopa laulamaan niitä osittain mukana. Hän myös onnistuu melko hyvin osumaan oikeille nuoteille, mikä ihmetyttää meitä vieläkin enemmän. ^^' Että vaikka tämän tyttösen touhuilut toisinaan ottavat suurestikin päähän, kaikkien ihanien juttujen kanssa meinaa välillä pakahtua onnesta. "Minun tyttäreni! Miten olenkaan osannut tehdä noin fiksun ja suloisen ja lahjakkaan olennon!" Haha! :''D

Minä lähdenkin tästä keittelemään äskettäin päikkäreiltä heränneelle tytsylle makarooneja, kröhöm. Näkyillään!