sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Wild Lady

Heipä-hei!

Keskiviikkoillasta lähtien seuraavat neljä päivää meillä on ollut hieman hulinaista ja toiminnantäytteistä aikaa. Siskoni tuli luoksemme kyläilemään hiihtolomansa vietoksi, joten perinteisen koneella lagailun sijaan vapaat hetket menivät pelaillen lautapelejä, rupatellen ja katsellen yhdessä leffoja tai sarjoja. Lyhyen varoitusajan vuoksi ei ehditty tällä kertaa keksimään erityisen kummoista tekemistä, ja Mikkokin oli kaikkina päivinä sekalaisesti aamu- ja iltavuoroina töissä.

Torstai-illaksi oli tosin jo entuudestaan suunniteltua ohjelmaa. Olimme sopineet kaverini kanssa menevämme Game Of Thrones -aiheisiin opiskelijabileisiin, ja olin odottanut kyseisiä kekkereitä kuin kuuta nousevaa! :D Aloittelimme iltaa meillä, pelaten siinä ohella nelistään Mikon ja siskoni kanssa China Town -nimistä lautapeliä ja napostellen juustoja ja keksejä. Kellon lähennyttyä yhtätoista aloimme tekemään lähtöä kohti keskustaa.

Toppi - 2nd hand (Jupiter), Vyö - 2nd hand, Hame (uusi!) -2nd hand
Sillä kyse oli teemabileistä, halusin parhaani mukaan panostaa asuuni ja pukea päälleni ainakin jotain illan aihepiiriä mukailevaa settiä. GOT-teema osoittautui kuitenkin yllättävän vaikeaksi, sillä sarjan hahmojen mukaisia, monimutkaisia ja koristeellisia pukuja saattaisi löytyä valmiina ainoastaan oopperoiden pukuvuokraamoista, ellei sellaista alkaisi tietysti teettämään itse. Ei ollut kuitenkaan erityistä halua pistää yksien opiskelijabileiden vaatetukseen suuria rahoja, joten päädyin soveltamaan asuni oman vaatekaappini kätköistä.

Kuten arvata saattaa, sopivien kamppeiden löytäminen koitui melkoisen hankalaksi, mutta tällainen asu (=postauksen kuvat) päälleni lopulta kuitenkin päätyi. Esitin sarjan kaunista punapäistä naista, Ygritte:a, jolla on tarinassa romanttinen suhde John Snow:iin. En kuitenkaan omistanut hahmon tavoin yhtäkään kokonahka-asua tai turkista, joten puvustani tuli enemmänkin sellainen "inspired by Ygritte" -henkinen kokonaisuus. :'D Mutta aika kiva kuitenkin omaan makuuni! Ja huokuihan tuosta mielestäni semisti metsänhenkisyys ja maanläheisyys, joita pyrinkin asuuni saamaan. :') Mitä mieltä olette?

Onnistuin juuri muutama päivä ennen bileitä löytämään lensi kertaa visiteeraamaltani naapurikirpparilta asuun valitsemani hameen! En edes tajunnut sen pääsevän noin nopeasti käyttöön asti. :'D Pukukopissa sovittamisesta huolimatta hamosta piti kuitenkin hieman kaventaa kotona sopivammaksi, sillä en halunnut sen roikkuvan täysin lanteillani. Onneksi omistan nykyisin ompelukoneen, joten pienentäminen sujui helposti ja nopeasti ilman sen kummempia äherryksiä. :3

Osaksi pukua pääsi (samalla vihdoin ylipäätään käyttöön asti) myös kuvissa näkyvä leveä nahkavyö. Löysin sen vuosia sitten kirpparilta ja menin ostamaan edullisen hinnan takia sekä tietysti koska se oli yksinkertaisesti mielestäni siisti! Kaikesta huolimatta sitä ei kuitenkaan tullut erikoisuutensa vuoksi oikein käytettyä. Eikä sinänsä ihme, olinhan itse nimittänyt sen jo ostohetkellä mun uudeksi "asevyöksi". :D Bileiden asuun se kuitenkin sopi enemmän kuin hyvin!

Tukan lopputulos tuntui hiukan hassulta, sillä valitsemallani hahmolla ei ole otsahiuksia, joten menin laittamaan oman otsatukkani pinneillä kiinni ylös. Näytti poikkeuksellisen omituiselta ja tuntui paljaalta, kun kasvoni olivatkin yhtäkkiä auki koko maailmalle. xD Naama näytti muutenkin jotenkin aivan liian isolta, kun ei ollut turvallista kasaa hiuksia peittämässä osaa siitä pois, haha. :'DD

Itse pippaloissa meni kivasti! :) Emme ehtineet olla kaverini kanssa paikalla kuin muutaman minuutin, kun tämä onnistui jo spottamaan baarista joitakin koulun kautta tuttuja kamuja. :D Mitä pidemmälle ilta eteni, sitä enemmän tuttuja alkoi tulla vastaan! Nähtiin myös yhden vanhan ystäväni kanssa ja juteltiin pitkät tovit ummet ja lammet vaihtaen kuulumisia pitkän ajan jälkeen. ^^ Illan aikana tuli myös tehtyä uusia tuttavuuksia sekä kaveerattua paremmin puolituttujen tyyppien kanssa. :') Jeee! Milloin mennään uudestaan?



Eilen vanhempani tulivat luoksemme kyläilemään. Valmistin meille kasvissosekeittoa sekä pizzaa, jotka molemmat upposivat vieraisiin hyvin! Erityisen otettu olin siitä, että jopa keittoja ja vihanneksia vihaava isäni söi sosekeittonsa loppuun ja jopa kehui sitä, vaikka olikin varoitellut ettei usko tykkäävänsä siitä, hehe! :'D Porukat veivät lähtiessään mukanaan siskoni takaisin kotiinsa.

Tänään Mikko on ollut koko päivän töissä. Tein päivän aikana hieman kotitöitä ja illemmalla saimme Taikan kanssa ulkoiluseuraksemme naapurustossa asuvan taaperoperheen! Voi että miten kivaa olikaan peuhata lumessa kun lapset saivat toisistaan seuraa ja aikuiset pääsivät samalla höpöttelemään kuulumisia. ^^ Luksusta oli kuitenkin saada pahvimukeista tarjotut termarikahvit ja juoda niitä lapaset kädessä, pienessä pakkasessa keskellä lunta! Aijai miten tämä mamma ilahtui moisesta ylläristä! :DD

Tällaisissa merkeissä tänään!



tiistai 23. helmikuuta 2016

Lately...

Lähipäivinä olen...

  • Onnistunut skarppaamaan laihiksen kanssa ja syönyt erityisen paljon hedelmiä ja kasviksia. Ja se on näkynyt myös vaa'assa! 8) Eihän sitä tietenkään koskaan tiedä onko tippuneen painon syynä läskit vai nesteet (vai lihakset T_T), mutta kyllä se pienempi vaakanumero aina piristää mieltä. :')
  • Jaksanut myös tsempata itseäni kotijumpan kanssa, tehden useamman kerran viikossa lihaskuntotreenejä. Cardiota, eli sitä hikiliikkumista pitäisi taas lisätä mukaan kuvioihin, mutta sentään en ole kokonaan laiskistunut ja jättänyt kuntoinut täysin tekemättä. o/
  • Yleisesti ottaen kuitenkin enimmäkseen vain jumittanut koneella, seikkaillut YouTubessa ja katsellut pelivideoita.
  • Iltaisin tuijotellut Mikon kanssa Netflixistä Kuolleista palanneet -sarjaa.
  • Kahden edellämainitun aktiviteetin ohella usein myös kutonut. Tällä hetkellä menossa on pitempiaikaisempi projekti, nimittäin villapaita(!!!) sekä lyhytaikaisempi juttu, eli lapaset. Jos instagramissa seuraavat tyypit muistaa, kudoin jo syksyllä itselleni ihanat harmaa-keltaiset siksak-lapaset. No arvatkaa miten kävi? HUKKASIN toisen niistä jonnekin! ;__; Yhyy! Mä en KOSKAAN hukkaa mitään tollasta, joten itsetehtyjen lapasten (tai okei, toisen niistä) kadottaminen tuntui erityisen pahalta. Y_Y' Mietin hetken että olisin vain kutonut tuolle toiselle lapaselle uuden parin, mutta sitten päätinkin kutoa kokonaan uudet lapaset. Piti ensin tehdä ihan yksinkertaiset raitalapaset, mutta kuten arvata saattaa enhän mä sit osannutkaan tyytyä sellasiin. Piti tietysti alkaa vääntämään taas jotain ihmeellisiä päästä keksittyjä kuvioita, joiden vuoksi menin sata kertaa sekaisin ja jouduin purkamaan valmiin lapasen ainakin kolme kertaa takaisin puoleen väliin kun siitä olikin tullut joko liian lyhyt tai olin vaihtoehtoisesti huomannut siinä toistuvasti tekemäni virheen. =__=' Eikä sellaista nyt voi tietenkään jättää! Phuuuh... Toinen lapanen on vielä tekemättä, mutta kaipa semmoisen väkertämiseen menee huomattavasti vähemmän aikaa kun silmukkamäärät ja kuviot voi helposti luntata ekasta lapasesta eikä niitä tarvitse enää "keksiä alusta". TuT<3




  •  
  • Haaveillut ja suunnitellut uutta tatuointia, vaikka talouden toisen aikuisen kanssa-asukin suostutteleminen siihen onkin vielä hieman kesken... Useamman satasen maksava taidepläjäys kun ei ole mikään ihan pikkuinen investointi meidän tänhetkisillä tuloilla. :< Mutta ehkä vielä...
  • Innostunut tilaamaan e-baysta feikin waist trainerin ja päättänyt kokeilla toimisiko se oikeasti minulla vai ei. Olen asian suhteen hieman skeptinen, mutta toisaalta olen lukenut korseteista (yleisellä tasolla) myös paljon hyvää palautetta. Ne aktivoivat keskivartalon lihaksia ja pitävät ryhdin suorana. Tarkoituksenani ei siis ole varsinaisesti saada vyötäröäni kapeammaksi, vaan päästä eroon raskauden jälkeisestä mahalöllykästä. Jospa se vatsaan kohdistuva pikkupaine ja aktivoiminen saisivat aikaan tehokkaampaa muutosta? Itseasiassa pidän korsettia päällä myös tällä hetkellä tätä tekstiä kirjoittaessa! Sovelsin tätä suht huonon laatuista (minun selälleni hieman liian lyhyttä) ebayn halppiskorsetin käyttöä niin, että puin sen päälle vielä vuosia sitten Lontoosta ostetun nahkakorsetin, joka sopii minulle pituudeltaan paljon paremmin ja tukee lisäksi selkää. Tämä jälkimmäinen on myös sen verran jämptimpää materiaalia, että se ei  krymppäydy istuessa niin helposti, eikä siksi ala tuntua inhottavalta tai ala painaa kylkiluita tai sisuskaluja.

  •  
  • Käyttänyt ahkerasti taannoin Ikeasta hankkimaamme omenaleikkuria. :'D Naureskelin ensin netissä lukemiini kehuihin, mutta päätin halvan hinnan vuoksi kuitenkin hankkia ja kokeilla sitä, vähän sellaisella no onks tää muka jotenki olevinaan kätevä -asenteella. Yllätyksekseni huomasinkin omenoiden syönnin lisääntyneen ja sen omenan ottamisen -kynnyksen pienentyneen. Ihme juttu, mutta toimii ainakin mulle. O_o
  • Tuhlannut kokonaisen omaisuuden Taikan vaatehankintoihin, mutta tehnyt myös pitkällä tähtäimellä kannattavia järkiostoksia! Likan kasvupyrähdyksen vuoksi monet perusvaatteet menivät nopeasti pieniksi, joten jouduttiin haalimaan käsiimme äkkiä lisää uusia, isompaa kokoa olevia kamppeita. Niiden lisäksi olen kuitenkin onnistunut bongaamaan Prisman ale-reistä sikahalpoja löytöjä ensi talveksi! 8) Niinhän sitä aina sanotaan, että fiksut tyypit ostavat kalliit talvivarusteet kevään alennuksista ja kerrankin minä olen yksi niiden joukossa! Kun 70 euroa maksavasta toppahaalarista tiputetaan 70% hinnasta pois, jäljelle jää hyvinkin sopuisa hinta maksettavaksi! Parilla kympillä ei kyllä löydä edes käytettyä toppahaalaria kirpparilta, saatikka uutta ja käyttämätöntä! Puhumattakaan siitä, että seitsemän euron toppahousut ei ole hinta eikä mikään. Kolmas näistä hankinnoista oli kaikkein kallein, 25 euroa maksanut merinovillainen haalarikerrasto. Mutta kyseinen materiaali on niin kallista ja laadukasta muuten, että sen pitäisi olla kuulemani mukaan kaiken hintansa väärti. :3 Paljon kaikkea tarpeellista, jeah! : ))




  •  
  • Ulkoillut Taikan kanssa pihalla, leikkinyt lumessa ja rakentanut lumiukon.
  • Himoshoppannut halppiskorsetin lisäksi myös muita ebay:n kiina-tuotteita. Suurimmaksi osaksi ostokseni ovat painottuneet kauneudenhoito- ja meikkijuttuihin, kuten erinäisiin naamaharjoihin, karvanpoistotuotteisiin, huulipuniin ja puutereihin. Onneksi en sentään osaa ostaa paria euroa kalliimpaa krääsää, sillää muuten omatunto alkaa painaa. Mutta puolustuskeinokseni sanottakoon, että useat tuotteet ovat oikeasti olleet ihan hyviä ja todellakin hintansa väärtejä! :) Samalla rahalla Suomesta ei saa mitään.
  • Syönyt tuhteja salaatteja, joita suorastaan rakastan! Vaihtelevien ainesosien keksiminen on toisinaan hankalaa, mutta kyllä niitä aina keksii uusia. :>





Tänään meidän piti alunperin lähteä ystäväperheen naisen kanssa kirpparille, sillä aikaa kun miehet olisivat vahtineet lapsia, mutta suunnitelmat peruuntuivatkin sairastelujen vuoksi. :( Noh, huomiselle kuitenkin olisi taas tiedossa ohjelmaa! :) Pikkusiskoni kysäisi tänään josko hän pääsisi luoksemme kyläilemään hiihtolomansa loppuajaksi, ja kyllähän se meille sopi. ^^ 

Torstaillekin on suunniteltua menoa, sillä olemme jo aikoja sitten sopineet menevämme kaverini kanssa eräisiin Game Of Thrones -teemaisiin opiskelijabileisiin. :D Kyseisen sarjan ultimaattisena hard core -fanina (no ei nyt sentään, mutta melkein!) meitsi on ihan liekeissä suunnitellut pukua jo useamman viikon ajan. >.<' Jos voisin, panostaisin siihen oikein kunnolla, hankkimalla kunnolliset pukineet ja varustukset, mutta taitaapi tällä kertaa vaatetukset kuitenkin rajoittua vain siihen oman kaapin sisältöön. TuT'</3

Sellaista meidän perusarkeen tällä hetkellä kuuluu.


maanantai 22. helmikuuta 2016

Kissa pöydälle

Mun mottoni on "puhuminen auttaa aina".

Oli kyse kenestä hyvänsä ja millaisesta tilanteesta hyvänsä, mikään ei ole parempi ratkaisu kuin puhuminen, ainakin alkajaisiksi. Erityisesti silloin, kun kyse on riidasta tai muuten vain vaikeasta tilanteesta.

Iän myötä olen huomannut olevani hyvin keskustelukeskeinen ihminen. Haluan analysoida asioita ääneen, punnita ja arvioida ympäristöä, tilanteita ja henkilöitä. Haluan jakaa muille mietteitäni ja kuulla myös toisen henkilön ajatuksia niistä. Haluan vertailla näkökulmia, pohtia ratkaisuja ja jopa väitellä, jos näkemyksemme eroavat. Mikään ei ole antoisampaa ajanvietettä kuin hedelmällinen ja ajatuksia herättelevä vivahteikas ja rehellinen keskustelu! Haluan myös jutella niitä näitä, puhua säästä ja tavallisista perus-kuulumisista, heittää herjaa, hassutella kielikuvilla ja sanaleikeillä, suurennella ja väritellä tarinoita sekä naurattaa (tai nolostuttaa) kanssaeläjiä rivoilla kaksimielisillä jutuillani.

Kun surettaa tai vihastuttaa, haluan puhua tuntemukseni sanoiksi ja kertoa niistä läheiselle henkilölleni. Kun koen että joku on kohdellut minua väärin, kaipaan selitystä. Haluan kuulla miksi minua on loukattu ja kertoa miksi koen itseni loukatuksi.

Olen huomannut, että erityisesti täällä suomalaisten keskuudessa kaltaiseni yber-sosiaaliset höpöttäjät ovat loppujen lopuksi hyvin harvinaista ihmislajiketta. Vähäpuheisena kansana tunnetut kanssaeläjäni eivät turhia lörpöttele ja tuntemattomallekin aletaan puhua vain jos on iiihan pakko. Toki erot johtuvat myöskin ihan vain eri persoonallisuuksista tai saattavat juontaa juurensa lapsuudenkodissa saatuun kasvatukseen. Toisin kuin minä, monet tuntemani ihmiset eivät tosiaankaan halua puhua asioistaan. Ainakaan lähellekään niin paljon kuin minä. Minun on toisinaan vaikeaa ymmärtää, miksi joku varta vasten tahtoo pantata asioita itsellään? Miksei jotakuta kiinnosta jakaa mietteitään muille tai kysyä miten toisella menee? Miksi joku toimii riitatilanteessa minuun verrattuna aivan päin vastaisesti ja haluaa asioiden läpi-puhumisen ja ratkaisemisen sijaan vetäytyä omiin oloihinsa ja esittää ettei riitaa olisi ollutkaan?

Erityisesti puhumattomuutta tai sellaista asioiden hauduttamista ja pinnan alle kuoppaamista tapahtuu kokemukseni mukaan suomalaisilla miehillä. On jotenkin "noloa" puhua tunteista ja kertoa ystävälle miten siinä omassa elämässään oikeasti menee. Hyvällekin ystävälle jätetään helposti kertomatta ne oikeasti tärkeät asiat, ja kuulumisistaan kertoessa raotetaan vain pikkuriikkinen osa itse totuudesta. Vaikeimmat ja suurimmat mieltä askarruttavat asiat käsitellään enintään aniharvoin äijien saunaillassa, jos oikeastaan silloinkaan.

Olen tottunut olemaan yleisimmin se, joka ensimmäisenä avaa suunsa ja tekee vaikeassakin keskustelussa aloitteen laittamalla "kissan pöydälle". Minusta asioiden hauduttamisessa ei vain ole mitään järkeä. Vaikka miten mölyt nielisi vatsaansa ja kuvittelisi niiden siten häviävän, ne eivät ikävä kyllä katoa sieltä yhtään minnekään. Kasautuneista kiukuista muodostuu vain valtavia vihavyöryjä, jotka aina ennemmin tai myöhemmin kaatuvat kaikkien osapuolten niskaan ja johtavat pahimmillaan toisistaan vieraantumiseen tai jopa totaaliseen riitaantumiseen.

Minusta ihannetapauksessa kaikki pienetkin takut olisi ratkottava heti niiden muodostuttua, ollessaan vielä pieniä ja helposti selvitettäviä ärsytyspapanoita. On pyrittävä reflektoimaan tilannetta aina kun toisen teko tai ilmaisu tuntuu tai on lähimenneisyydessä tuntunut oudolta ja oikastava rypyt suoriksi ennen kuin mitään kunnon riitaa on ehtinyt edes syntyä. Useimmiten pienissä arki-kränöissä kyse onkin vain silkasta väärinkäsityksestä, jota puimalla ja selventämällä molemmat osapuolet pääsevät helposti tyydyttävään yhteisymmärrykseen.

Asioiden puheeksi ottamisessa harvemmin menettää mitään. Jos jokin toisen sanoma tai tekemä seikka ärsyttää tai mietityttää, siitä kannattaa ehdottomasti kysyä. Tämä ei tarkoita automaattisesti riidanhakuista provosoimista tai turhanpäiväistä motkottamista, sillä kaikista aiheista tulisi ensisijaisesti pyrkiä keskustelemaan avoimesti ja rehellisesti. Vaikka miten inhottavalta ja ristiriitaiselta toisen teko tuntuisi, häneen pitäisi aina pyrkiä asennoitumaan ennakkoluulottomasti ja antaa mahdollisuus selittää tekonsa ja perustella miksi kyseinen valinta oli hänen mielestään ollut sillä hetkellä oikeutettu. Hyviä keskustelun aloituksia voivat olla esimerkiksi nämä:

- "Tuli muuten mieleen, että miksi sinun piti sanoa minulle silloin sillä tavalla? Olinko tehnyt jotain väärää vai olitko muuten äreällä tuulella?"

- "Jäi vähän mietityttämään miksi silloin toimit tuolla lailla? Oliko sinulla joku syy siihen tai muuten vain tilanne päällä? Olitko tullut ajatelleeksi, että tämä minun ehdottamani toinen tapa olisi ehkä voinut olla parempi?"

- "Hei, muistatko kun pyysin sinua tekemään sitä juttua? Olet varmaan ollut kiireinen kun et ole ehtinyt sitä tehdä? Milloin sinulla saattaisi löytyä sopiva hetki sen tekemiseen?"

- "Tuota, minua jäi vähän häiritsemään kun et silloin viime kerralla viitsinyt soittaa ja ilmoittaa mulle siitä asiasta. Etkö muistanut vai tuliko sulle siihen jotain esteitä? Viitsisitkö yrittää muistaa ensi kerralla vähän paremmin?"



Parhaimmassa tapauksessa ongelma saattaa selvitä puhumalla kuin itsestään, ilman että missään vaiheessa oltaisiin edes siirrytty lempeästä keskustelusta - riitelymäiseen aggressio-moodiin. Avoin ja rehellinen juttutuokio voi jopa lujittaa suhdetta entisestään ja parantaa henkilöiden välistä luottamusta toisiinsa.

Joskus vaikeiden asioiden puheeksi ottaminen saattaa kuitenkin tietää etäiselle suhteelle hallaa. Jos esimerkiksi huonossa parisuhteessa pitkään eläneen pariskunnan välillä on muutenkin viileä ja vieraantunut suhde, ongelmista puhuminen saattaa luonnollisesti johtaa myös suhteen hajoamiseen. Minä kuitenkin uskon, että jos välit ovat jo valmiiksi aivan liian tulehtuneet parannettaviksi, ne katkeavat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin, jos ovat katkeakseen. Vaikka kipeistä asioista puhuminen saattaakin olla vaikeaa ja raskasta, en näe mitään syytä yrittää viivytellä asioista puhumista. Väkinäinen pinnisteleminen vain kiristää molempien pinnaa entistä tiukemmalle.

Kissan ajoittainen nostaminen pöydälle on musta äärimmäisen tärkeää etenkin läheisissä ihmissuhteissa, joiden toivoo kasvavan ja kukoistavan vielä useiden vuosien ajan. Ilman puhdistaminen on toki suotavaa myös muissa tilanteissa, kuten työpaikalla, sukulaisten kanssa tai miksei vaikka naapurin kanssa jos yhteiselo on tuottanut aivonystyröitä kiristäviä kysymyksiä. Jos kyseessä on kuitenkin vain jokin itselleen suhteellisen merkityksetön ohikulkumatkalla oleva satunnaistyyppi, sellaisen kanssa ei ehkä kannata tuhlata aikaansa ja energiaansa jokaisen kompastuskiven hiomiseen.

Puhuminen auttaa aina. Sitä mieltä mä olen ja kyseisen aktiviteetin harrastamista suosittelen kyllä ihan jokaiselle! Olit sitten vähemmän puheliasta tai muuten ujompaa tyyppiä. Ainakin kokeile! Kyllä niitä kavereita ja läheisiä oikeasti kiinnostaa sun ajatukset tai ihan vain perus kuulumisen elämästä. Parhaimmillaan ystävän kanssa puhuminen voi olla erittäinkin antoisaa molemminpuolista terapiaa, jonka lopputuloksena kumpikin voimaantuu ja saa siitä aivan uudenlaista puhtia ja jaksamista jatkaa elämää eteen päin.







Tämän kirjoituksen inspiraationa toimi minun ja ystävieni tämäniltainen, viime postaukseeni liittyvä keskustelu, jossa käsittelimme mieltä painaneet asiat puhtaiksi. Keskustelimme aiheesta perinpohjaisesti ja pääsimme onneksemme yhteisymmärryksessä sopuisaan sovintoon.<3 Haluan vielä tätäkin kautta pahoitella ystävilleni tuota impulsiivisessa mielentilassa kirjoitettua tekstiä, jossa kieltämättä suurentelin ja karrikoin totuutta ja viittasin sanomisissani vahvasti mun sen hetkisiin, kiukkuisiin fiiliksiin. Kirjoituksen oli tarkoituskin hieman järkyttää ja herätellä, joskin myönnän siitä tulleen astetta rajumpi ja loukkaavampi mitä oli tarkoitus.

Toivottavasti osaamme itse kukin ottaa ensi kerralla postaukseni alkupuoliskon opeista mallia ja nostaa kissan pöydälle ajoissa, ennen kuin tilanne karkaa käsistä.

Kiitos ja näkemiin!

lauantai 20. helmikuuta 2016

Sano mieluummin "ei"

Eilen Mikko lähti kaveripoikiensa kanssa mökkireissuilemaan, ja minä halusin saada itselleni illaksi seuraa. Kaksi läheistä ystävää meinasivat ensin tulla kylään, mutta jättivätkin syystä tai toisesta tulematta. He kokivat riittäväksi olla ilmoittamatta tulostaan, jättäen minut epämääräiseen välitilaan "ehkä tulen ehkä en, katsotaan myöhemmin". Koita siinä sitten ottaa selvää onko mun luokse nyt tulossa ketään vai ei? Ennen loukkaannuin tuollaisista tempuista hyvinkin pahasti. Tosin, eipä se erityisen kivalta tunnu vieläkään. En ehkä vain enää jaksa välittää siitä niin paljoa, vaikka mieleni pahoitankin toki joka kerta. En ymmärrä onko se niin vaikeaa ilmoittaa asiasta, kun aikuisiahan tässä sentään ollaan. Voisi edes rehellisesti sanoa, esim. "en usko että jaksan lähteä huomenna minnekään", mikä on tuhannesti parempi vaihtoehto kuin epämääräinen, toivoa antava ehkä-vastaus.

Olen useamman kerran sanonut tästä ystävilleni suoraan, mutta sama kaava tuntuu toistuvan siitä huolimatta uudestaan ja uudestaan. Ymmärrän että ihmisillä on erilaiset käsitykset ajanhallinnasta, suunnitelmien tekemisestä ja lupausten pitämisistä, mutta en vain ymmärrä miten niin yksinkertainen pieni ele kuin itsestään ilmoittaminen voi olla niin vaikeaa. Eivätkö he ymmärrä miten ärsyttävään paikkaan he toisen henkilön jättävät? Eikö selkeän vastauksen antaminen heidän mielestään kuulu kohteliaaseen käytökseen? Varsinkin kun kyse on ystävästä jonka kanssa tulee todennäköisesti olemaan tekemisissä vielä monen monta kertaa tämän jälkeenkin?

Jos kyseiset ystävät, tai ketkä tahansa tähän samaiseen kategoriaan itseään luokittelevat ihmiset lukevat tätä tekstiä, niin hyvä. Ehkä tämän luettuanne vihdoin ymmärrätte miten karsealta se toisesta osapuolesta tuntuu. Sillä epämääräisen ehkä:n sijaan on paljon kohteliaampaa vain kieltäytyä.

Asu viikolta: Paita - 2nd hand (H&M), Hame, Vyö - H&M
Olen suhteellisen tottunut siihen, että yleensä minä olen se lähipiirini täsmällisin tyyppi. Olen soimannut itseäni siitä, että Maria, aina ei tarvitse olla niin sharppina ja joskus voi oikeasti elää rennosti ilman sen suurempia aikataulutuksia tai viimeisen päälle tehtyjä toimintasuunnitelmia. Osittain olen siinä onnistunutkin. Nykyisin kun kyse on kavereiden bileistä tai muista rennolla otteella järkätyistä sosiaalisista tapahtumista, en enää tuijota hulluna viisareita tai tee ostoslistoja mitä kaikkea ennen kyseistä tapahtumaa pitäisi hankkia tai mihin asioihin varautua. Olen pyrkinyt myös katsoa läpi sormien, kun minun järjestämiini tapahtumiin saavutaan reilusti myöhässä, enkä nykyisin edes odota että kotonani olisi paikalla vielä yhtään ketään, vaikka pippaloiden virallinen alkamisaika olisi käsillä.

Olen kuitenkin miettinyt, missä menee se epäkohteliaisuuden sietoraja, jonka jälkeen on oikeasti lupa loukkaantua? En jaksaa enää painaa aihetta villasella, joten haluan kysyä sinulta rakas ja tärkeä ystäväni, etkö sinä todella arvosta minua sen vertaa että viitsisit vaivautua pistämään edes pienen viestin että et ole tulossa paikalle? Erityisesti jos olen kutsunut sinut paikalle henkilökohtaisesti, enkä vain lisännyt sinua monen muun joukossa facebookin-eventiin. Vaikka jos minulta kysytään, kummassakin tapauksessa olisi aivan yhtä kohteliasta ilmoittaa ettei pääse tai selkeästi myöhästyy, varsinkin jos järjestäjänä on kaverisi.

Miksi haluat jättää minut inhottavaan epätietoisuuteen arvuuttelemaan tuloasi? Miksi haluat olla itsekäs, ja olla antamatta minulle mahdollisuutta pyytää tilallesi jotakuta toista? Miksi haluat että kaipaessani seuraa, joudun viettämään takiasi iltaani yksin, koska olen odottanut tuloasi koko illan enkä viitsinyt laittaa sinulle tuhannetta ärsyttävää varmistusviestiä? Miten kuvittelet minun luottavan sinuun ensi kerralla jossain suuremmassa asiassa, jos et viitsi vastata minulle edes näin pienen jutun suhteen kunnolla? Miksi teet tämän saman jäynän joka kerta, vaikka olen monesti pyytänyt ettet tekisi näin minulle toiste?

Odotatko että minä arvostan tällaisen käytöksen jälkeen sinua?

Tästä kaikesta voisi spekuloida eri ihmisten käytösten eroavaisuuksien johtuvan monista erinäisistä asioista. Esimerkiksi siitä, että minä olen tottunut olemaan täsmällinen ja aikatauluorientoitunut, koska minulla on lapsi. Lapsen kanssa täytyy seurata uni- ja ruokarytmejä ja suunnitella menot ja tekemiset tarkkaan etukäteen, jotta muksu pysyisi tyytyväisenä eikä hermostuisi kun ruoka tai uni ei tapahtuisikaan samaan tuttuun aikaan kuin aina ennenkin. Mutta tiedättekö mitä? Minä olen ollut tällainen jo ennen lapseni syntymää. Minä olen ollut tällainen aina ja tiedän etten onnekseni ole ainoa.

En vain yksinkertaisesti ymmärrä miten voi olla niin vaikeaa päättää pari päivää ennen d-day:ta onko halukas tulemaan paikalle vai eikö ole. En käsitä miksi on muka niin vaikeaa pitää lupaus siitä, että "ilmoittelen huomenna paremmin"? Miten kerta toisensa jälkeen sellaisen VOI ainiaasti unohtaa? Kärsitkö jostain ennenaikaisesta dementiasta kun et kerran "muista" luvanneesi ilmoittaa minulle seuraavana päivänä? Eikö tämä kaikki tule mieleesi edes sitä seuraavana päivänä, jolloin odottaisin sinun tulevan kylään? Mikset viitsi edes jälkikäteen pahoitella tökeryyttäsi? Edes esittää että olisit jotenkin pahoillasi?

Vai etkö vain välitä paskaakaan miltä musta tuntuu?

Rakastan ystäviäni. Kaikkia heitä. Mutta tällaiset tilanteet vain pistävät minut joka kerta pettymään. Aina ei ole hyvä päivä ja varmasti jokainen meistä on toisinaan ajattelematon tai piittaamaton. Mutta missä vaiheessa sellainen piittaamattomuus menee yli? Kaikkihan me kuitenkin osaamme olla täsmällisiä koulussa ja työpaikalla. Kaikki me osaamme tulla ajoissa virastoihin ja lääkärin vastaanotolle. Miksi siis ystävien kustuihin voi noin vain jättää vastaamatta? Etkö sinä välitä minusta? Enkö minä ole sinulle tärkeä? Enkö minä ole ystäväsi?

Sellaiset johtopäätökset minä sinusta teen.





Kuten aiemmin mainitsin, onneksi minä en ole ainoa tällainen velvollisuudentuntoinen, rautaisen omatunnon omaava aikataulifriikki. Onneksi ympärilläni on myös kaltaisiani ihmisiä, jotka ymmärtävät minua ja osaavat samaistua edellämainittuihin tuntemuksiini. Onneksi osaan pitää mieleni avoimena ja pyytää luokseni myös muita ystäviä, varautuen siihen että jotkut eivät todennäköisesti tälläkään kertaa vain osaa olla asiallisia. Onneksi olen oppinut pistämään kananmunani useampaan koriin kannettavaksi. Onneksi minun ei tarvitse tuntea itseäni täysin hylätyksi.

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Kartta hukassa


Sain tänään jännän oivalluksen. Sellaisen mistä varmasti tiesin ennenkin, mutta taas kerran tajusin sen vasta kun se oikeasti kolahti kohdalleni ja aloin toden teolla pohtia sitä.

Kuten saatoinkin täällä jo aikaisemmin mainita, lähiaikoina minusta on tuntunut harvinaisen tyhjältä ja merkityksettömältä. Tätä "elämän hukkaan heittäämisen" -tunnetta on jatkunut enemmän ja vähemmän jo viime syksystä lähtien, kun Taikan vauvavuosi oli ohitse ja koin jotain hassua velvollisuutta palata takaisin työ-/opiskeluelämään. Vaikka olimmekin tehneet miehen kanssa yhteisen päätöksen jo raskausainana (jonka jälkeen päätöstä punnittiin uudelleen ja päädyttiin aina samaan ratkaisuun), että minä tulisin olemaan Taikan kanssa kotona ainakin ensimmäiset kaksi vuotta, tunne yhteiskunnan "sossupummina" olemisesta tuntui inhottavalta. Olen lukenut useita tutkimuksia lapsen varhaiskasvatuksesta, joissa painotetaan miten tärkeää pienen lapsen olisi saada olla vanhemman kanssa kotona ainakin ensimmäiset kaksi vuotta ja miten moneen asiaan se lapsen kehityksen kannalta vaikuttaa. Mielellään jopa kolme vuotta. Olin itsekin pienenä äitini kanssa kotona kolmevuotiaaksi asti, jonka jälkeen aloitin kerhon, kahdesti viikossa. Tiedostan että kotiäitiys on lapsen ollessa puolentoista vuoden ikäinen täysin normaalia ja hyvinkin yleistä käytäntöä täällä Suomessa. Ja olenkin ajatuksen kanssa melko sujut. Silti jokin osa minusta kokee tyytymättömyyttä, hyödyttömyyttä ja merkityksettömyyttä.

Nämä fiilikset helpottivat aloitettuani syksyllä bändissä. Ajatukseni olivat jatkuvasti biisien työstämisessä, uusien juttujen säveltämisessä sekä yleisessä pikkukiireessä, jonka olin bändin myötä mieleeni itselleni rakentanut. Arvatenkin kaikki muuttui, kun kuukausi sitten minut potkittiin porukasta pihalle. Siitä saakka mielialani on heitellyt puolelta toiselle. Ensin olin äärimmäisen järkyttynyt, sitten kiukkuinen, ja lopulta yritin löytää tilanteesta hyviä puolia. Tietyllä tapaa tajusin olevani jopa helpottunut, sillä syvällä sisimmissäni olin tiennyt, ettei homma olisi pidemmän päälle kuitenkaan toiminut toivomallani tavalla. Siitä kaikesta lähtien elämäni punaisen nauhan löytäminen on kuitenkin ollut taas hakusessa. Olen kellunut keskellä paksua sumuista verhoa ja tuntenut oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Yhtäkkiä kaikki elämän suunnat olivat hukassa enkä ollut varma enää mistään. Ainoa asia mikä piti ja pitää yhä mieltäni virkeänä on tyttäreni, joka ei anna minun vaipua melankolisten ajatusteni usvaiseen tiheikköön, vaan pakottaa minut pitämään rutiineistamme ja elämäni pyörityksistä kiinni.

Ajoittain minusta on tuntunut olevani koko maailmankaikkeuden eksynein ihminen. On tuntunut turhautuneen onnettomalta sekä samaan aikaan kiittämättömältä. Miksen voisi iloita niistä kaikista tärkeistä ja suurista asioista, joista olen monia muita ihmisiä vastoin saanut nauttia läpi koko elämäni? Olen kaikkien perusturvaa luovien asioiden lisäksi myös äärimmäisen etuoikeutetussa asemassa, eikä minulla ole yhtäkään hyvää syytä väittää olevani tyytymätön elämääni. Tästä kaikesta huolimatta olen kylpelyt itsesäälissä ja ajatellut olevani ainoa etenemätön paikallaan kulkija, samalla kun kaikki muut liikkuvat elämissään eteenpäin ja koko maailma muuttuu joka sekunti. Tuntuu kuin eläisin jossain etäisessä unessa, jossa yritän hypätä ohi kiitävien junien kyytiin saamatta kuitenkaan yhdestäkään niistä otetta. Kuin kaikki ympäröivä olisi vain yhtä suurta epätietoisuuden harhaa jota en kykene hallitsemaan, ja jonka seurauksena päädyn räpiköimään kohti lähimpänä olevaa valon lähdettä ajattelematta tulevaisuutta tai sen kummempia laajempia kuvioita.

Mutta entäs sitten se alussa mainitsemani oivallus? Tänään aamulla ulkoillessani tytön kanssa pihalla aloin toden teolla käymään läpi mielessäni läheisimpien ihmisten elämiä. Joku on koulussa, toinen valmistumassa ammattiin, kolmas on töissä ja neljäs pitkäaikaisesti työttömänä. Viides on vaihtamassa työpaikkaa, kuudes taas pitämässä paikastaan kynsin ja hampain kiinni. Seitsemäs ajelehtii ilman määränpäätä aallokossa, eikä tiedä ollenkaan miltä elämä näyttää muutaman vuoden päästä. Tai edes huomenna.

Vaikka olenkin jo pitkään tiennyt, ettei elämän kululla ja -valinnoilla ole oikeasti mitään väliä, jotenkin se aina kolahtaa kun sen kerta toisensa jälkeen tajuaa vieraasta näkökulmasta uudestaan ja uudestaan. Yhtäkkiä huomasin ymmärtäväni miten eksyksissä muut ympäröiväni ihmiset mahtavatkaan olla. He ovat aivan yhtä epävarmoja merkityksellisyydestään kuin minäkin. He käyvät läpi aivan yhtälailla tiettyä elämänsä vaihetta kuin minäkin, on se sitten kotiäitiys, opiskeluvuodet tai tietty työpaikka. Heillä ei ole yhtään sen enempää vastauksia käsissään tai avaimia kaulassaan kuin minullakaan, sillä he ovat aivan yhtälaisia sokkona suunnistajia kuin minäkin. Heillä vain on siihen suunnistukseen käytössä jokin itse piirretty kartta, joka toimii tietynlaisena "raamattuna" ja ohjenuorana mitä seuraamalla saattaisi päästä perille hyvään elämään. Minulla vain se kartta on hukassa, mutta se ei tarkoita että olisin yhtään sen kauempana maaliviivaa kuin hekään. Jos mitään maaliviivaa edes on olemassa. Tuskin on.

Löydän jatkuvasti itseni pohtimasta elämän epämääräisyyttä. Pyrin kohti jotain parempaa ja suurempaa onnea ja kuvittelen, että saavutettuani sen elämä pysähtyy ja jää kellumaan sellaiseen lapsena mielikuvitukseeni rakennettuun happily ever after :maiseen kultahippujen täyttämään onnellisuuden tilaan. Jotenkin ajatus siitä että koko elossaoloaikani olisi silkkaa itseni kanssa kamppailua, työtä ja eloonjäämistaistelua on aina tuntunut minusta äärettömän masentavalta. Vaikka sitähän se tavallaan juuri onkin.

Toisaalta minä tiedostan nimenomaan sen, että toimeettomana ja päämäärättömänä ihminen nimenomaan masentuukin! Kun ihmetellään miksi miljonääri-näyttelijät päättävät loppuelämäkseen riittämistä rahoistaan huolimatta jatkaa elokuvien tekoa, minä en ihmettele sitä yhtään. Koska mitä muutakaan he sitten tekisivät? Uskon vakaasti siihen, ettei kukaan jaksa lillua ikuisessa tekemättömyydessä. Jokaisella meistä on tarve saavuttaa elämässään uusia ulottuvuuksia ja oppia asioita, joita ei ole ennen osannut. Loputon loma on ajattomuuden limbo; vankila, josta ei ole ulospääsyä.

Tämän tekstin pohdintani eivät johtaneet minua valaistumiseen tai vastausteni löytämiseen. En tiedä auttoiko oivallukseni minua käytännössä mitenkään, saatikka vienyt jotenkin elämässäni eteenpäin. Jos jotain lohduttavaa tästä kuitenkin sain irti, niin sen että olemme kaikki samassa veneessä ja aivan yhtä eksyksissä. Jotkut osaavat ehkä muita paremmin näytellä olevansa muka kärryillä, mutta todellisuudessa hekin ovat aivan yhtä pihalla ja tietämättömiä siitä mitä tässä pitäisi oikeastaan tehdä.





Tulipas taas diippiä shittiä vaihteeksi, mutta toivottavasti saatte tästä hieman ajattelemisen aihetta. Taidan olla vähän tällainen epämääräinen sekasikiö, jolta ei toisinaan asukuvan kaveriksi irtoa blogiin edes peruskuulumisen tynkäistä, kun taas toisinaan sukellan niin syvälle etten edes tiedä olisiko se erityisen tarpeellista muille silmille jaettavaa materiaalia. Mutta mikäs siinä.

Mukavaa päivän jatkoa.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Ystävänpäivä-viikonloppu

Hyvää ystävänpäivää kaikille ihanille lukijoille! ^.^

Me vietettiin eilen rakkauden juhlan aattoiltaa ystävien luona, viinien ja juustojen maistelujen merkeissä. :'> Oli ihanan rentouttavaa vain olla ja hengailla, jutustella kiireettä kuulumisia ja mutustella herkkuja, hihi. ^^ Oli myös mukavaa päästä illalla (okei, yöllä) kotiin, omaan sänkyynsä nukkumaan, mikä ei vielä muutama vuosi sitten Porissa asuessa ollut mahdollista. YuY<3

Taika oli perjantaista asti mummilassa hoidossa. Tyttö onneksi rakastaa olla siellä, sillä paikalla on kaksi läheistä isovanhempaa jotka huomioivat ja lellivät tätä aivan eri tavalla kuin me vanhemmat. :'3 Itse lähdimme ensimmäisenä vapaailtanamme leffaan katsomaan Leonardo Dicaprion tähdittämää The Revenant:ia. Elokuva oli mielenkiintoinen ja kauniisti kuvattu kokonaisuus. Meidän makuumme joskin hieman liian hidastempoinen. Mutta tykättiin me siitä silti, tai ainakin minä tykkäsin. :>

Meinattiin ex-temporesti lähteä leffailun jälkeen vielä yhdelle keskustassa tapahtuvalle keikalle, jonne oltiin molemmat todella innostuneita lähtemään. Elokuva loppui kuitenkin vasta kymmeneltä illalla, ja oltiin vessailujen sun muiden sellaisten jälkeen valmiita vasta puoli yksitoista. Todettiin siinä vielä, että molemmilla on aikamoinen nälkä eikä tyhjällä vatsalla keikalle ole kovinkaan kiva lähteä. :< Lisäksi keikkapaikan ikäraja oli K24, eikä ollut yhtään varmuutta oltaisiinko minua päästetty sinne sisään.. Hassua että minäkin olen vielä jonnekin aivan liian nuori! :'D Olin jo ajatellut että kaikki minun "parasta ennen" -päiväykseni olisivat jo kauan sitten umpeutuneet. xDD

Neule-Lidl, Mekko-2nd hand (H&M), Koru-2nd hand, Maiharit-Kotimaista käsityötä
Nämä asukuvat ovat eiliseltä päivältä, ennen illanistujaisia. Kävin tämän näköisenä kaupassa ostoksilla ja hoidettiin siinä päivällä vielä muutama muu to do -listalla ollut asia. Harmittaa hieman ettei itse ystävänpäivä-asua tullut taltioitua kameralle, sillä päälläni oli uusi hempeä ruusu-mekko sekä nahkainen metallisydäminen kaulakoru. u.u' Mutta ehkä minä käytän tuota yhdistelmää vielä joskus toistekin ja saan sen silloin taltioitua kameralle saakka!

Tänään Taika tuotiin takaisin kotiin puolenpäivän aikoihin. Oli mahtavaa nähdä miten kiintynyt typy on isovanhempiinsa, eikä meitä vanhempia nähtyään hän edes alkanut itkeä tai kiukutella protestiksi siitä että oltiin annettu hänet hoitoon. :') Hän oli vain hieman hämmentynyt, että "Ai nytkö mummi ja vaari lähtevät? Noh, ehkä menen tuonne äidin ja isin luo sitten." Hassua. >.<' Ehkä tietyllä tapaa olisin jopa odottanut tietynlaista ÄITIIII!!-reaktiota, jota ei siis yllätyksekseni tullut. :'D

Illemmalla mentiin vielä koko porukalla syömään Turun keskustassa sijaitsevaan Ravintola Kerttuun. Tilasin super herkullista Lohi-avocado-burgeria, jota ajatellessani tulee vieläkin väistämätön himo saada sitä taas! *-* Noomm<33 Taikallekin tilattiin omaksi annokseksi perunamuusia ja lihapullia, mutta neidille maistuivat enemmän äidin ranskalaiset. :'D Onneksi saimme häntä sentään puijattua syömään niitä dipattuina perunamuusiin ja -kastikkeeseen, haha. xD

Illalla ravintolan jälkeen kävimme vielä kolmestaan R-kioskilla hakemassa tilauksesta tulleen postipaketin. Olimme tilanneet Taikalle uusia vaatteita ja voih miten rentoa olikaan vain etsiskellä niitä tällä kertaa netistä hektisen kauppojen kiertelyjen sijaan! <3_<3 Kirppareiltakaan ei nykyisin tunnu löytyvän oikein mitään, joten Henkka Maukan nettikauppa on suuri ystävä. TuT

Kaiken kaikkiaan ystävänpäivä-viikonloppumme oli ihanan rentouttava, mutta samalla sopivan toimintatäytteinen. Meidän näköinen! :) Harmittaa hieman palata takaisin arkeen, mutta eiköhän taas pian ole uusi kiva viikonloppu/reissu/meno suunnitteilla. ^^ Hyvää viikon alkua teillekin!

perjantai 12. helmikuuta 2016

Aloittelijan meikkitutoriaali-sähläystä

Ja taas olisi luvassa videota! :)

Päädyin vihdoin kuvamaan videolle tämänhetkiset meikkirutiinini ja tavat joilla minä meikkaan juuri tällä hetkellä. ^^ Toivottavatsi tykkäätte!




Ps! Käykää tsekkaamassa mun ja Mikon uusin coveri Mikseristä! 8) Kyseessä on No Doubt:in Don't Speak, joka varmasti nostaa kaikille 90' luvun lapsosille nostalgiset muistot. ;) Klick, klick! 

torstai 11. helmikuuta 2016

Uusia Juttuja!

Paita-H&M, Hame-2nd hand (H&M), Sukkahousut-H&M, Kengät-2nd hand (VegaBond)
Moips! :) Lämpimämmät ilmat saavat mut aina innostumaan pukeutumisesta ja asujen kuvaamisesta, joten toivottavasti ei vielä kyllästytä. ;) Tänään harmillisesti satoi lähes koko päivän, joten viimekertaisista asukuvista poiketen jouduttiin ottamaan tämänkertaiset, ikävä kyllä, taas sisällä... Olin jo elätellyt toivoa että sisätilakuvaukset olisivat tältä talvelta tässä (lol), vaikka olisihan sitä pitänyt arvata Suomen sääolosuhteiden olevan arvaamattomia jopa kesällä. No mutta, toivottavasti kestätte! :D

Tänään oli aika perus päivä. Oltiin aamupäivä Taikan kanssa kotona, iltapäivällä laitettiin ruokaa ja lähdettiin siitä kohti Ikeaa. Ollaan jo useamman kuukauden ajan tehty listaa mitä kaikkea kyseisestä vaarallisesta rahasyöpöstä pitäisi hakea, ja pyritty tietoisasti välttämään sinne lähtemistä. Meillä meinaan jokainen Ikea-reissu lähtee kirjaimellisesti AINA lapasesta... Me ei vain osata poistua sieltä alle satasen maksavalla tavaramäärällä, sillä joka kerta eteen eksyy jotain minkä on pakko saada, eikä sitä vain kykene ohittamaan. Eilen kuitenkin todettiin tarvittavien asioiden listan kasvaneen jo sen verran pitkäksi, että meidän oli jo korkea aika oikeasti lähteä vihdoin ostoksille.

Tälläkin kertaa mukaan päätyi listassa olleiden (pikkuveitsi, paistinpakku, perunasurvin, sakset, lelukori, tyyny) lisäksi myös omenaleikkuri (älkää kysykö miksi! xDD), uudet iiihanat petivaatteet, Taikan huoneeseen meneviä julisteita sekä niihin sopivia kehyksiä + pehmopallo, jota Taika ei suostunut jättämään kauppaan.... :'> Lelukorin sijaan päädyttiin myös yllättäen hieman toisenlaiseen ratkaisuun. Katsellessamme lelukoreja, jotka kaikki maksoivat noin 20 euron verran, todettiin että olisikohan sittenkin järkevää ostaa jokin hyllysysteemi, joka voisi olla koria pitkäaikaisempi investointi? Vieressä seisoi sopivasti 60 euroa maksava, valkoinen kahdeksanlokeroinen Kallax-hylly, jonka tajusimme olevan äärimmäisen paljon fiksumpi vaihtoehto Taikan huonetta sekä tulevaisuutta ajatellen! Siihen saa laitettua edullisia säilytyslaatikoita, joissa pitää leluja tai muita pikkutavaroita, mutta jotka saa halutessaan myöhemmin pois ja hyllykköä pystyy käyttämään vaikka kirjahyllynä. :)

Kallax-hyllyt ovat myös siitä käteviä, että niitä voi pitää sekä pysty- että vaakatasossa, joten aluksi vaakatasoisena leluhyllynä toimivamatala hyllykkö voi ajan myötä vaihtua pystysuuntaiseksi ja vähemmän lattiatilaa vieväksi, "aikuisemmaksi" hyllyksi. :') Pitkällä tähtäimellä ajatteleminen on äärimmäisen viisasta ja järkevää, mutta onhan se kieltämättä hieman ärsyttävää sijoittaa kerralla suurempi summa rahaa johonkin, mitä ei varsinaisesti vielä olisi tarvinnut. Oltaisiinhan me tosiaan toistaiseksi pärjätty toisella lelukorilla, mutta ehkä näin päin on kuitenkin parempi. Ei ole ainakaan muutaman vuoden päästä turhia lelukoreja nurkissa pyörimässä. :'D

Tultuamme kotiin Mikko oli reipas ja hän kokosi hyllyn kasaan saman tien, ja ehdimme saada sen paikalleen ennen Taikan nukkumaanmenoa, jeii! :) Mutta tältä Taikan huone tällä hetkellä näyttää!

Kuva instasta.
Halusin täyttää hyllyn alarivin erivärisillä pehmolaatikoilla, koska ajattelin sen olevan hauska tapa saada huooneesta värikkään ja lapsenmielisen. :3 Hyllyn päällä on myös uusia sisustustauluja, jotka olisi vielä tarkoitus laittaa Taikan huoneen seinälle. Nuo ylemmät hyllytkin luultavasti täyttyvät ajan myötä leluista paaljon paljon enemmän. ^^


Tänään onnistuin muuten kerrankin poimimaan netin syvistä uumenista itselleni erään todella hyvän meikkiniksin! Olen jo jonkin aikaa katsellut youtubesta erinäisiä beauty hacks:eja ja ajatellut koittaa soveltaa niitä myös omaan käyttööni, mutta tämä meikkausneuvo päätyi heti tänään kokeiluun ja yllätyksekseni myöskin toimi! 8) Huomaatteko tästä seuraavasta kuvasta jotain poikkeuksellista?

Jos ette, minä en siitä loukkaannu. Mutta kerron silti mikä  tässä kuvassa poikkeaa muista, edellismerkintöjen lähikuvista! :) Mä nimittäin vihdoinkin tajusin soveltaa silmieni rajauksessa "hooded eye winged line" -rajausta! Tämän videon avulla vihdoin tajusin tekeväni jatkuvasti saman virheen, jonka myötä eyeliner-rajaukseni näyttävät aina asukuvissa ja tilannekuvissa niin erilaiselta ja huonolta peilikuvaan ja ilmeileviin selfieihin verrattuna! Vaikka uudella tavalla vedetyt lainerit näyttivätkin minusta aluksi kummallisilta ja "liian pitkiltä", nämä toimivat lopulta silmissäni tuhannesti paremmin kuin vanhat! Olin niin onnellinen kun tajusin miten suuren eron tämän niksin oppiminen minulle antoi ja joka kerta käveltyäni tänään peilin ohi innostuin nähtyäni miten hyviltä rajaukseni näyttivät! OuO Jeee!!

Päivän asusta sen verran, että teki hassusti mieli jättää tänään asusta kokonaan musta väri pois ja muutenkin koota kokonaisuus jostain täysin ei-niin-tutusta-ja-turvallisesta. :') Jotenkin päälle valikoitui syksyllä hankitty poolo-raitapaita sekä taannoin käytettynä hankittu simppeli harmaa hamonen. Yhdessä ne näyttävät melkein mekolta, mutta jostain syystä se ei tuntunut ollenkaan haittaavan. :> En myöskään tajunnut sukkahousujeni ja kynsilakkojeni matchaavan ennen kuin koko asu oli jo jonkin aikaa ollut päälläni, haha! :'D Näyttää melkeinpä harkitulta teolta. Ehkä aina ei pitäisi paljastaa kaikkea. >.<

Sellaisia pikkukuulumisia minulta tänään.
Nähdään taas! :)

tiistai 9. helmikuuta 2016

Agression Purkamista

Wuhuu! Vuoden ensimmäiset ulkokuvat! :)) Näitä olikin aikamoinen ikävä.<3 Minusta ulkona otettuihin valokuviin välittyy niiin eri meininki, kun asut ikuistetaan kauniissa luonnonvalossa jossa värit, valot ja varjot elävät tasapainoisessa symfoniassa keskenään. Keinotekoinen keltainen huonelamppu ei vain yksinkertaisesti ikinä onnistu samaan. Ja tavallisen salaman kanssa taas kuvista tulee lähes poikkeuksetta karsean ylivaloittuneita. u_u'

Eilen Mikolla oli vapaapäivä. Aamupäivän rentoilimme kotona ja iltapäivällä Taikan päikkäreiden jälkeen lähdettiin kauppaan ruokaostoksille. Matkalla kuitenkin pysähdyttiin pikaisesti tien reunalle nappaamaan nämä loskaiset asukuvat. :D Vaikkei tuo tausta ehkä niin nätti olekaan, niin jollain kieroutuneella tavalla kuitenkin pidän siitä! Ihanan karun epämääräinen keli, joka kertoo meidän suomalaisesta säästä enemmän kuin tuhat sanaa. Joka puolella on harmaata ja märkää, pirun liukasta kaikkialla sekä paikoittain lojuu yhä kummallisia pikkukivien täyttämiä lumikasoja. Vähän samanlainen fiilis kuin silloin, kun otetaan muotikuvia jossain saasteisen kaatopaikan keskellä. Rumaa ja iljettävää, mutta jollain tapaa kiinnostavan sykähdyttävää ympäristöä, joka luo kuvattavan ja taustan välille hauskan ristiriitaisen tunteen. Hehe. :'3

Neule-GinaTricot, Paita-H&M, Hame-2nd hand (H&M), Kengät-SkoPunkten
Eilen päälle päätyi ehkä hieman tylsemmän puoleista vaatesettiä; mustaa, vähän harmaata ja vielä lisää mustaa. Ei suoraan sanoen oikein ollut mikään paras vaatepäivä, kun tuntui miljoonan asukombinaatio-yrityksenkin jälkeen siltä, ettei mikään vain yksinkertaisesti istu päälläni yhtään hyvin. Yleensä en jaksa vaihdella eri vaatekertoja pois ja päälle kovin montaa kertaa, vaan tyydyn ensimmäiseen tai toiseen päälle puettuun yhtälöön. Eilen mikään ei kuitenkaan tuntunut sopivalta, joten lopulta päädyin tähän. Meh..

Oli muutenkin vähän kummallinen päivä ja koko edeltävä viikkokin oikeastaan. Koko ajan päällä on pieni kiukku ja turhautuneisuus, vaikken kunnolla edes osaa seittää miksi. Eilen v-käyräni nousi niin ylös että teki vain mieli purkaa agressiot johonkin (tai johonkuhun) kunnolla ja pohdinkin Mikolle ääneen että tarvitsisin raivojeni purkamiseen jonkun nyrkkeilysäkin tai vastaavan. Siihen herra vain totesi että voisin hakata häntä tyynyillä. :'D Epäröin hetken, mutta kun toinen alkoi tietoisasti (leikkimielisesti) provosoimaan minua tyynysotaan, helvetti oli irti! >:D Siihen menikin sitten koko Taikan päikkäriaika, kun mätkin miestäni tyynyillä hullun kiilto silmissä. XD Tähtäsin pääosin selkään, joten no worries, herraa ei erityisemmin tuntunut sattuneen. Aina kun väsyin ja lopetin hetkeksi vetääkseni hengästyneenä happea, sain minäkin osuuteni tyynypainista takaisin. :D Tällaista (huom. vapaaehtoista) "perheväkivaltaa" meillä, haha! >.<

Kaupan jälkeen laitettiin vähän ruokaa, tarkemmin sanottua kanasalaattia fetalla ja rucolalla. Syötiin myös kaupasta ostetut laskiaismunkit, joissa siis oli kyse nimenomaan pullan sijaan munkista, joka oli halkaistu kahtia ja täytetty hillolla ja kermavaahdolla. Noooms!<3 Olihan se varmaan tuplasti tavallista laskiaispullaa kalorisempaa, mutta kerrankos sitä voi vähän herkutella. Sitäpaitsi melkein puolet munkistani meni parempiin suihin (eli Taikalle), joten aika vähäistä dieetti-floppailua se loppujen lopuksi oli. :')

Paitsi että hups. Illemmalla luoksemme tuli pari kaveria pelaamaan Carcassonea uusilla lisäosilla ja innostuimme nostamaan pöytään joulusta jääneitä konvehteja ja mikrottamaan vähän poppareita... Siinä sitten sokerin makuun päästyäni vetelin suklaata kaksin käsin naamaani, välillä tosin myös dipattua porkkanaa kyytipojaksi omatunnon puhdistamiseksi, hehs. Mutta joskus voi vähän.. Ja niin pois päin..

Viikonloppuna olisi tosin tulossa jälleen yhdet kekkerit, mainitsemani juusto-viini-suklajaiset, joten herkuttelulta ei voi silloinkaan välttyä. Taitaapi se kuuluisa bikinikunto tulla vasta joskus kymmenien vuosien päästä, jos silloinkaan, tätä menoa. Mutta who cares.

Moips!

lauantai 6. helmikuuta 2016

Masismongerrusta

Heipä-hei taas!

Viime päivityskerrasta tuntuu olevan taas ikuisuus (heh, viikko..) mutten siltikään oikein tiedä mitä kertoisin. Alkuviikko meni hujauksessa, kun vietimme kaksi Mikon vapaapäivistä (ma-ti) sukuloimassa Raumalla ja kolmannen extra-vapaapäivän Taikan ensimmäisellä hammaslääkärireissulla. Sukulointi oli mukavaa. Käytiin tosiaan moikkaamassa pitkästä aikaa isosiskoani, jonka luona Mikko oli käynyt viimeksi silloin kun olin vielä raskaana. Itsekin olen käynyt siellä vain yhden kerran enemmän, viime syksynä kun siskon tytöllä oli syntymäpäivä. Ollaanhan me niitä nähty mun vanhemmillani, mutta oli jotenkin ihan eri meininki mennä heidän kotiin ja vaihtaa kuulumisia kunnolla ajan kanssa ilman miljoonia ihmisiä ja muita häiriötekijöitä ympärillä. Hengailtiin rennosti ja syötiin siskon laittamia herkkuruokia. ^_^ Saman päivän iltana Mikko kävi tapaamassa vanhaa kaveriansa baarissa ja minä jäin katsomaan hänen veljensä kanssa heille leffaa. Tiistaina käväistiin kauppareissulla ja Taikan päikkäreiden jälkeen nähtiin vielä minun vanhempiani. Sitten lähdettiinkin taas kohti Turkua ja kotia.

Keskiviikkoinen hammaslääkärikäynti meni ihan hyvin. Mitä nyt sählättiin odotustilassa, kun tarvittiinkin odottamatta hätäistä vaipanvaihtoa, mutta sellainen oli tietysti jäänyt sillä kertaa kotiin. Huups.. Ei muuta kuin soveltamaan käsipaperien kanssa (thank god päästiin sentään pienen nurkan taakse piiloon katseilta) ja samalla hetkellä tultiin kutsutuksi sisään lääkärin huoneeseen. Aaargh! TuT' Onneksi oli ymmärtäväinen lääkäri, joka huomasi meillä olevan juuri pieni tilanne päällä. Noh, eipä siinä kauaa kestänyt, sillä pikkuneiti oli jo kovaa vauhtia juoksemassa luotani pois kohti lääkärin avaamaa ovea. Säästän teidät yksityiskohdilta, mutta loppujen lopuksi onnistuin taltuttaa pahimman katastrofin melko hyvin. =_=' Vastaanotto kesti uteliaan pikkupotilaan kanssa vain viisi vaivaista minuuttia, jonka aikana todettiin hampaiden voivan hyvin. Puuttuu kuulemma enää yhdet hampaat (tarkottaakohan se yhteensä neljä hammasta, eli yksi per nurkka?), mutta niiden tulo saattaa venyä kolmeenkin ikävuoteen saakka. Onni on myös asua aivan terveyskeskuksen naapurissa, joten kaikki mahdolliset vaippaongelmat saatiin ratkaistua heti muutaman minuutin lääkäriltä pääsyn jälkeen kotona. :')

Loppuviikko tuntui alkuviikkoa vastoin kuin valuvan käsistä. Jotenkin en saa mistään kunnolla otetta ja tavallinen perusarki maistuu suoraan sanoen puulta. Mikään ei erityisemmin innosta. Mitä nyt ehkä ensi viikonloppuinen ystävänpäivä ja sen tuomat ystävien suunnittelemat juusto-viini-suklajaiset (hihi<3). Päivät vain kuluvat zombiemaisessa rutiinien hoitamisessa, joilla ei tunnu olevan alkua eikä loppua. Ne ovat vain yhtä suurta loputonta massaa. Kuin suota, jossa on vaikeaa kävellä ja paksua sumua jota on vaikeaa hengittää. Menipäs melankoliseksi... Mutta sellaiselta minusta on lähiaikoina hieman tuntunutkin.

Tekee mieli löytää mielekästä tekemistä, nähdä ihmisiä ja pitää hauskaa. Toisaalta samalla kauvautua pieneen koloon ja olla yksin, ilman että kukaan tai mikään häiritsee minun ja ajatusteni kahdenkeskeistä synkronointia ja vaellusretkiä maailman ääriin.

Jotenkin taidan olla vieläkin toipumisvaiheessa bändin hajoamisesta, sillä toisinaan on todellakin tuntunut tyhjältä ja merkityksettömältä. Se sama päämäärätön ajelehtija -fiilis, joka mulla oli syksyn alussa, taitaa hieman tehdä paluuta pääköppani sisälle. Odotan todella jo sitä hetkeä että pääsen takaisin työn touhuun, opiskelujen ja harrastusten pariin. Vaikka tavallaan haluaisin vain olla Taikan kanssa kotona, leikkiä ja ihmetellä tyttäreni kasvua kaikessa rauhassa, suuri osa minusta kaipaa myös jotain muuta. Tiedän että olen parhaimmillani pienessä kiireessä. Sellaisessa, että puuhaa riittäisi, mutta jonka ohella voi myös hyvillä mielin pysähtyä hengähtämään ja nauttimaan elämän kulusta sellaisena kuin se sillä hetkellä on. Bändi taisi olla minulle se pieni kiire, jota kaipasin. Nyt kun sitä, eikä sen tuomia pikku deadlineja enää ole, tunnen olevani merkityksetön. Vaikka tiedän etten tietenkään ole, sillä onhan mulla tyttäreni. Ja kaikki muu.

Mutta silti..

Mekko-2nd hand (H&M), kaulakoru-Kelttikorut.com
Tänään meillä kävi kylässä eräs kaveriperhe kahvittelemassa ja maistamassa perinteisesti tekemääni omenapiirakkaa. Sen saa mukavasti taiottua helpolla ohjeella muutamassa hetkessä ja se on jumalaisen hyvää vanilijakastikkeen kanssa. Muksut saivat toisistaan seuraa ja vanhemmat pääsivät vaihteeksi rupattelemaan muullekin kuin puolisolleen, hah. :'D

Asuksi päätyi tänään yksi lemppareita mekkojani, kesällä kirpparilta haettu musta puuvillainen yksilö, jonka kaveriksi ripustin kaulaani intialaisen keltti-norsun. Löysin myös vetolaatikon pohjalta ikuisuuden vanhan nahkaisen lettipannan, joka näytti sopivan kivasti oranssin tukan kaveriksi päähän.

Mutta yleisiin kuulumisiin palatakseni, lähipäivinä olen lähinnä vain kutonut, hoitanut typyä, tehnyt ruokaa, siivonnut, leikkinyt ja katsellut sarjoja sekä pelivideoita (<-viimeisimpään liittyen tarkemmin sanottuna yhtä tiettyä pelisarjaa, johon olen aivan koukussa!).

Lisäksi olen kuolannut verkkokauppojen uusia vaatteita, joista päätin tehdä myös pienen kollaasin tänne saakka. :)

Raitamekot sekä off shoulders -paidat ovat Gina Tricot:in nettisivuilta, loput kamppeet H&M.
Kuten huomaa, muhun ovat todellakin napanneet nuo olkapäät paljaiksi jättävät yläosat Lisäksi ikuisessa suosiossani ovat ruudut ja raidat, tummat ja murretut värit sekä tietyn tyyppiset kuviolliset vaatteet. Kaikissa näissä taitaa olla osittain pientä nostalgia-arvoa, mutta toisaalta olen aina tykännyt tämän tyyppisistä vaatteista eikä voi oikein sanoa että olisin hurahtanut nykymuodin tuomiin trendeihin.

Sellaista masis-painotteista mongerrusta tänään. Toivottavasti ensi kerralla olisin liikkeellä innostuneemmissa merkeissä. Moikka!