maanantai 28. heinäkuuta 2014

Näitä en olisi arvannut

Vaikka kuvittelinkin olevani jo raskausaikana hyvin tietoinen valmistautunut vauvan tuloon, jotkut asiat yllättivät minut vauvan tulon myötä siitä huolimatta. Yllätyksiä ei voi varsinaisesti luokitella positiivisiksi tai negatiivisiksi, ainoastaan ehkä odottamattomiksi. : )

- Miten nälkäinen voi pieni vauva olla? Olin kuvitellut rintamaidon riittävän ainakin ensimmäisiksi kuukausiksi, mutta meidän neiti on kyllä niin nälkäinen ettei pelkällä imettämisellä eläminen tulisi kysymykseenkään! Taidetaan aloittaa perunan syöttäminenkin suositeltuja aikoja aiaisemmin...

- Vaippoja kuluu roppakaupalla! Onhan se kivaa että pikkumurun vatsa toimii, mutten olisi uskonut että näinkin usein.. . :'D Saatiin lahjaksi paljon kakkosvaippoja, mutta tytön ollessa vielä melko pieni ykkösvaipat ovat olleet oikeamman kokoisia. Vaikka ajateltiin että kyllä tällä yhdellä paketilla ykkösiä pärjätään varmaan kivasti, niitä on kuitenkin jouduttu ostelemaan jo useamman paketin lisää...

- Puklurättejä menee lähes samaan tahtiin mitä vaippojakin. Tästä johtuen myös pesukoneellisia vauvapyykkiä tulee pyöriteltyä päivittäin. Vauvapyyhekin eksyy pyykkiin eninään kahden käytön jälkeen, sillä neiti onnistuu aina pissimään tai puklaamaan sen suihkureissun yhteydessä likaiseksi.... >.<'



- Vauvat voivat olla myös rauhallisia!<3 Meidän nuppu nukkui esimerkiksi viime yön niin rauhallisesti (syötettiin puolelta öin, sitten neljän aikaan ja sitten vasta seiskalta aamulla, minkä jälkeen nukuttiin vielä kymmeneen<3) että minäkin saan mukavasti yöunia. :') Kyllähän nämä kesähelteet vaikeuttavat meidän kaikkien nukkumista, mutta onneksi joskus nukutaan myös hyvin ja paljon!

- Miten joku voi parissa vaivaisessa viikossa kehittyä niin paljon?? ;__;<3 Juurihan meillä oli vain pieni uninen käärö, kun jo nyt käärö onkin muuttunut täysin persoonalliseksi, suurin silmin tarkasti tapittavaksi pikkuihmiseksi! Tämän kaksi ja puoli -viikkoisen kanssa meillä on jo omia hassuja juttuja ja osaan ennakoida ja tulkita häntä paremmin kuin montaa muuta aikuista puhuvaa ihmistä. ^^

- Voiko tällaisilla helteillä äidin tai isin syli todella olla houkuttelevampi kuin viileä sitteri tai sohvalle tehty pehmustepesä? Nykyisin pikkuneiti on alkanut kitisemään toisinaan ihan vain siksi, että hänen on päästävä jomman kumman meidän syliin. Siinä niska hikisenä on vissiin mukavaa olla.. ^^''

- Miten kolmen kiloisen pikkuvauvan kantamisesta ja imettämisestä voi niskat ja hartiat jumiutua näin pahasti?? <__<' Olen koittanut työstää oikeaoppisia imetys- ja kantoasentoja, mutta siitä huolimatta ruinaan Mikolta päivittäin uutta niskahierontaa. : (

- Olin niin vakuuttunut osaavani olla juuri sellainen järkevä ja tyynenviileä äiti, mutta viime perjantaina jätettyämme tytön mummulaan hoitoon muutamaksi tunniksi olin tulla hulluksi! xD Pärjäävätköhän he nyt varmasti? Mitä jos jokin meneekin pieleen? Voiko pari viikkoisella tulla ikävä äitiä? Tunsin kamalaa huono äiti -fiilistä, vaikka kyseessä olikin vain yhden illan kestävä poissaolo, ja jo yöllä tulimme takaisin.

Näitä tulisi varmasti keksittyä vielä lisää, mutta jätetään tämä tällä kertaa tähän. :')


keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Kaksi ensimmäistä viikkoa

14.7.2014 Ensimmäinen ulkoilu, viisi päivää synnytyksestä :)
Heii! Meidän pikkutyttö täyttää tänään kokonaiset kaksi viikkoa, hurjaa! :'o <3 Aika on mennyt valonopeudella, sillä juurihan me vasta kotiuduimme synnäriltä!? Toisaalta tuntuu että elämämme on aina ollut tällaista, enkä osaa enää kuvitella millaista se olisi ilman tätä ihanaa vauvaa.<3 Olemme onneksemme saaneet todellisen ihmelapsen, joka nukkuu paljon ja itkeskelee oikeastaan vain ollessaan nälkäinen. Maitoa tosin menee roppakaupalla, sillä mikään pieniruokainen ei tämä prinsessamme ole! x3

Vauva-arki on hiljalleen alkanut asettua aloilleen ja rutinoitumaan. Suurimman osan ajasta minä olen se joka vauvaa hoitaa. Imettäminen sekä Mikon työssäkäyminen asettavat tasavertaiselle vauvahoidolle haasteita, ja vaikka ensimmäisinä päivinä pyrimmekin jakamaan kaiken (yöhoitamisia myöten) puoliksi, nyt asiat sujuvat paljon sutjakkaammin. Öisin minä imetän ja hoidan, ja Mikko koittaa saada mahdollisimman hyvin nukuttua jotta jaksaisi sitten töissä. : ) Vaikka se kuulostaakin osaltani tavallaan rankalta, tämän vaatimattoman tyttösen kanssa *koputtaa puuta* asiat sujuvat melko luontevasti ja vaivattomasti näin. ^^

Mikon ollessa kotona vuorotellaan vaipanvaihdoissa sekä pesuissa. Isin hommiin kuuluu useimmiten lisämaidon lämmittäminen (kun tissimaito ei nälkäkurkillemme riitä), pullosyöttäminen sekä kylvettäminen. Sylittely ja röyhyttäminen ovat samoin luonnollisesti osa isin ja tyttösen päivittäistä vuorovaikutusta. :')



On aivan uskomatonta huomata, miten jo näinkin pienessä ajassa prinsessamme on kasvanut ja kehittynyt! Päivä päivältä hän on yhä enemmän hereillä ja yhä enemmän saamme häneltä katsekontaktia sekä uusia ihastuttavia ilmeitä. ^^ Ensimmäiset "hymyt" saimme neidiltä jo synnytysvuodeosastolla, ja sellaisilla hän onkin hurmannut kaikki kylään tulleet vieraammekin. :3 Hurjan pitkät ripsetkin ovat aiheuttaneet ihailua ja ne saivat huomiota jopa lastenlääkäriltä. >.< Minusta räpsyttimet ovat selkeästi periytyneet isältä, mutta toisaalta äitini väittää myös minulla ollen lapsena ja vauvana erityisen pitkät luomilisäkkeet. :'D

Tyttönaperomme voi siis enemmän kuin hyvin ja on lähes 95% ajasta erittäin tyytyväisen oloinen! Loput viisi prosenttia hän itkeskelee kun minä olen tisseineni hetkellisesti suihkussa tai kun lisämaidon lämmittämisessä menee hänen mielestä aivan liian kauan. :'3 Äitinä olo on tuntunut minusta yllättävän luontevalta! Hoivaamisen vaistot heräsivät synnytysvuodeosaston ensituntien alkujäykkyyden "Apua, en mä uskalla ottaa sitä syliin! Mitä jos se hajoaa?" jälkeen salamannopeasti. ^^ Tuntuu että homma on hallussa, eikä tässä ole mitään hätää! : ) Tästä onnesta on toki kiitettävä pikkuista leppoisaa vauvaamme sekä periaatteessa myös Mikkoa, joka on kuulemma itsekin ollut aikoinaan juuri samanlainen megarauhallinen pikku-tuhisija. >.<



Synnytyksen jälkeinen palautumiseni on sujunut aika hyvin. : ) Ensimmäinen vaunulenkki (ylin kuva) tehtiin jo viidentenä päivänä synnytyksestä ja istuminenkin on jo joitakin päiviä tuntunut kovallakin penkillä varsin normaalilta. : D Kiloja jäi sairaalaan mukavat kuusi kappaletta, ja uskokaa tai älkää, nyt niitä on lähtenyt yhteensä jo lähes KYMMENEN! >.<' Kertyihän niitä raskauden aikana aivan liikaa, noin 25kg, mutta en olisi kuitenkaan uskonut niiden ropisevan kehostani tätä vauhtia! :''') Mitään dieettiä (ellei vieraiden käyntien yhteydessä herkkujen mässäilyä lasketa) en luonnollisestikaan ole vielä aloittanut, enkä edes suunnitellut aloittavani jotta maidon tulo jatkuisi mahdollisimman runsaana. Haluan vakaasti uskoa imettämisen toimivan hyvänä laihdutuskeinona, ja onhan kohdullakin vielä matkaa entiseen kokoonsa supistumiseen (=vatsani pienenemiseen o/). Särkylääkkeitäkään en ole enää muutamaan päivään ottanut, vaikka kyllähän se lantion seutu ahkeramman liikkumisen jälkeen yhä jomottelee...

Yhä odotellaan lopullista palautumista, jolloin pääsisin pitkästä aikaa juoksulenkille ja energiaa riittäisi muuhunkin kuin vauvan hoitoon. :') Toistaiseksi näin on kuitenkin hyvä, sillä eihän näillä helteillä mieluusti ulkona hikoilisikaan... Juoksulenkille pakasteosastolle? ;)

Tällaisia kuulumisia meillä näiden kahden ensimmäisen viikon ajalta. Asiat alkavat sujua, vaikka vieläkin sitä opetellaan. : ) Viikonloppuna olisi tarkoitus jättää pikkuinen illaksi hoitoon mummulaan (famulle), mutta saapi nähdä kuinka pitkään maltetaan olla Mikon kanssa liikenteessä. Minulle ainakin iskee jo pienen kauppareissun aikana niin suunnaton ikävä tyttöä, etten tiedä osaanko olla poissa tuntia pidempää... ^^''

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Synnytyskertomus

Kuten monella muullakin naisella, synnytys oli elämäni järisyttävimpiä kokemuksia. Ehkä jopa se ykköstittelin voittaja. Jotain niin kamalaa ja tuskaista muuttuu lopulta niin kauniiksi ja rakkaudentäytteiseksi. Se hetki kun tapaa oman lapsensa, kehonsa ja rakkaudensa hedelmän ensi kertaa on jotain niin uskomatonta, että tämän läpikäytyäni näen kaikki synnytyksen kokeneet äidit aivan uudella tavalla.

Minun synnytystarinallani on onnellinen loppu, josta en voisin olla kiitollisempi.<3 Kaiken muisteleminen pistää silmäni kosteiksi, mutta siitä huolimatta haluan jakaa tämän täällä.

Synnytykseni lähti käyntiin hieman tylsästi käynnistyksellä, ilman sitä dramaattista "tämäkö se nyt on?" -hetkeä. Minulle oli varattu käynnistysaika synnytysvuodeosastolta tiistaina 8.7.2014 klo 8.00. Heräsin kyseisenä aamuna jo viideltä enkä jännityksissäni malttanut enää nukkua. Mikko heräili samoin hieman ennen herätyskelloa ja yhdessä jaoimme hermostuneita ajatuksia viimeisen kahdenkeskeisen aamupalamme kera lapsettomana pariskuntana. Saavuttuamme osastolle saimme heti meille varatun huoneen ja paikan. Hetken päästä potilashuoneen kaksi muutakin potilaspaikkaa saivat käyttäjänsä, joista yksi oli meidän tavoin yliaikaisuuden vuoksi käynnistykseen tullut pariskunta.

Lääkäri määräsi minulle kolme kohdunsuulle laitettavaa Cytotec-tablettia, joiden tarkoitus oli kypsyttää ja lyhentää kohdunkaulaani ja antaa näin synnytykseni käynnistymiselle lisävauhtia. Sain ensimmäisen tabletin noin yhdeksän aikoihin. Sen mukana tuli muutama kuukautiskipua muistuttava tuntemus. Jossain vaiheessa alavatsaa vihlaisi melko kipeästi, mutta muuten tabletin vaikutus alkoi hiipua tuottamatta erityisiä tuloksia. Palloilimme Mikon kanssa pisin osastoa ja mietimme kuinka typerältä tuntuukaan olla "muka synnyttämässä", kun mitään ei tunnu oikein tapahtuvan. Hoitaja tuli tarkistamaan kohdunsuun tilannetta. Reilun sormellisen auki, kanavaa jäljellä n. 1cm. Neljän aikoihin iltapäivällä sain toisen annoksen, ja siitähän se kaikki sitten alkoi.

Noin vartin verran toisen tabletin laiton jälkeen totesin pöksyjeni kastuneen. Lapsivettä oli mennyt melko vähän, noin kolmen desilitran verran, mutta tiesin että se voi lähteä tulemaan pikkuhiljaa yhden suuren kertarykäyksen sijaan. Vessassa pyttyyn ilmestyi myös hieman verta, joten aloin olla hyvin varma että tästä tämä lähtee. Huvittava osuus tästä tilanteesta tapahtui n. 10 minuuttia minun vesieni menon jälkeen, kun samassa tilanteessa oleva huonetoverini soitti hoitajalle että hänenkin vedet taisivat juuri mennä. >. <' Kyseisen pariskunnan kanssa edettiin koko synnytyksen ajan niin samoissa vaiheissa samoihin aikoihin, että tuntui suorsataan naurettavalta miten lopulta lapsemmekin syntyivät vain kahden tunnin aikaerolla. ^^' Ei mennyt kuin puolisen tuntia vesien menosta, kun aloin tuntemaan aivan uudenlaisia supistuksia. Enää ne eivät olleet menkkamaista jomotuksen ja paineen tunteen sekaisia, vaan tunsin nyt selkeästi niiden alun ja lopun. Aina uuden supistuksen tullessa puhuminen kävi vaikeaksi ja piti vain keskittyä hengittämään selviytyäkseen voimistuvasta koko kehon valtaavasta kivusta.

Tuskailtiin kipujeni kanssa reilut kaksi tuntia. Käsittääkseni juuri tämä vaihe oli minulla näin synnytyksen käynnistetyllä erityisen kivulias, verraten luonnollisesti käynnistyneen synnytyksen kipuihin. Käynnistystablettien huono puoli nimittäin oli juurikin tämä, synnytyskipuja voimistava vaikutus. Aina vähän väliä vatsani ympärille kiinnitettiin sikiön sydänääniä sekä kohdun supistuksia seuraavat läpyskät. Samaisten läpysköiden avulla piti saada sikiön sydänkäyrä mahdollista kivunlievityslupaa varten. Kun lämpötyyny ei tuntunut enää auttavan, toivoin minäkin naapuripedin naisen tavoin kipulääkitystä. Minulle sanottiin että voisin saada lihaspistoksena toteutettavan Oxanest-lääkkeen, mutta sitä varten minulta olisi lääkäriä varten saatava hyvä ja laadukas sikiön sydänkäyrä vatsapeitteiden päältä. Yritimme käyrän ottoa jonkin aikaa, mutta vauvamme ollessa niin kovin aktiivinen liikuskelija, hyvää käyrää ei hänestä sillä tavoin saatu. Olin jo hyvin kipeä ja uuden supistuksen tullessa aloin ulvoa ja äännellä pitkiä vokaaleja, Mikon hieroessa akupunktiopisteitäni ja selkääni. Sitten noin seitsemän aikoihin saimme luvan siirtyä vuodeosastolta synnytyssalin puolelle.

Maatessani sairaalasängyssä ja Mikon työntäessä minua synnytyssaliin läpikävin mielessä koko raskaudenaikani. Muistelin kuinka toivottu tämä tuleva lapsemme onkaan ja kuvittelin miten aivan kohta tulen näkemään hänet ihan oikeasti.<3 Liikutuin aivan kamalasti ajatellessani että tässä tämä hetki nyt sitten on koittanut. Nyt minun on todella tehtävä parhaani, sillä tästä alkaa minun tärkein suoritukseni vauvamme ulos saamiselle turvallisesti. Kyynelehdin siinä sängyssä, keskellä synnytysosaston käytävää Puolet pisaroista olivat silkkaa kivun ja tuskan aiheuttamaa itkua ja toiset puolet onnen ja jännityksen tuomia liikutuskyyneleitä. Pääsin saliin, jossa minut vastaanotti ihanan tarmokas kätilö. Heti alkuun piti tutkia kohdunsuun tilanne ja laittaa vauvan päähän anturi, jolla saataisiin luotettavat ja laadukkaat sydänkäyrät loppusynnytyksen ajaksi. Kätilön alkaessa asentamaan anturia, yhtäkkiä alkoikin taas valua! Ainakin puolentoista litran verran lapsivettä tulvi ulos suihkulähteen tavoin! :'D Pöyristynyt kätilö kysyi etteikö vesien ollut pitänyt jo mennä aikaisemmin -"Joo, kyllähän osa niistä meni jo vuodeosastolla. Näköjään aika pieni osa."

Sain lihaspistoksen Oxanestia, mutta supistukset vaan jatkuivat. Ulvoin yhä jokaisen supistuksen kohdalla enkä kyennyt vastaanottamaan puhetta tai vastaamaan kysymyksiin. Kätilö kuitenkin sanoi että kohta lääkkeen pitäisi alkaa vaikuttaa ja että tässä vaiheessa Mikon kannattaisi mennä vaikka käymään kotona syömässä ja lepäämässä. Kun lääke alkaisi vaikuttamaan, minun olisi hyvä hieman levätä ja vaikka nukahtaa pariksi tunniksi kerätäkseni voimia. Mikko lähti ja jäimme kätilön kanssa kahdestaan. Noin puolen tunnin kipuilemiseni jälkeen kätilö toteaa että lääkkeen olisi pitänyt jo tähän mennessä vaikuttaa, mutta nähtävästi minun kipuihin se ei tepsinyt. Saan ilokaasua, ah mikä helpotus!<3 Kun tunnen supistuksen tulevan, imaisen putkesta kolme-neljä kertaa ja kipu on poissa! Tilalla sen sijaan ihana hiprakka ja alankin muistella koska viimeksi mahdoin edes olla näin pöhinöissä. xD Onnekseni kaasu sopii minulle hyvin, enkä tule siitä huonovointiseksi. Reilun tunnin ajan makoilen yksin pöydällä, rentoudun ja pyörittelen huuruisessa mielessäni kaikkea mahdollista. Hymyilen ja naureskelen itsekseni. Tämä on ehdottomasti kivuttomuudensa vuoksi yksiä parhaimpia hetkiä koko synnytyksessä ja alankin miettiä onko tämmöinen ilokaasuissa pöhinöinti edes laillisesti sallittua kun on niin kivaakin. XD

Iltavuoro vaihtuu yövuoroksi, ja noin puoli kymmeneltä luokseni saapuu uusi kätilö. Mukava tapaus onneksi tämäkin. :') Juttelemme hetken ja kerron että minun pitäisi soittaa miehelleni, joka lähetettiin pari tuntia sitten kotiin. Mikko saapuu ja saamme olla hetken kahdestaan. Herra naureskelee ilokaasuisille höpöttelyilleni eikä suostu kokeilemaan kaasua vaikka ehdotankin sitä hänelle. x3 Supistukseni voimistuvat, ja huomaan vetäväni kaasua yhden supistuksen aikana neljän kerran sijaan yli kymmenen kertaa. Kätilö palaa takaisin ja kyselee vointiani. Toteamme yhdessä että ilokaasun teho ei tahdo enää riittää, sillä supistukset kovenevat. Minulta kysytään haluanko epiduraalia ja haluanhan minä. Vaikka olenkin monen muun synnyttäjän tavoin punninut ja pohtinut kyseisen puudutteen riskejä, hyötyjä ja haittoja, niin lopulta päädyn ratkaisuun että kun muutkin ovat siitä selvinneet ja kovasti kehuneet, niin miksen minäkin!

Paikalle kutsutaan anestesialääkäri, jonka on tarkoitus suorittaa epiduraalikatetrin laitto. Minut kiinnitetään miljoonaan piuhaan ja letkuun, joilla varmistetaan kaiken pysyvän puudutuksen ajan kunnossa. Jännitin kovasti osaanko pysyä puudutuksen laiton aikana täysin liikkumatta sikiöasennossa paikallani. Käskin jopa Mikkoa tulemaan pitämään minusta kiinni, mutta lopulta kaikki onnistui pelkin kätilön ja lääkärin voimin. :'D Neulan työntyminen selkärankaan on melko oudon tuntuista. Ei se oikeastaan erityisemmin sattunut, mutta tuntui niin erilaiselta, ettei siihen osannut varautua. Kun puudutetta aletaan ruiskuttamaan sisään, se lääkärin sanoin tuntuu aivan pieneltä sähköiskulta, mutta ei yhtään sen pahemmalta. Olin erittäin positiivisesti yllättynyt kuinka nopea ja kivuton toimenpide tämä olikaan! :') Katetrin laiton jälkeen lääkäri kuitenkin toteaa "En haluaisi mitenkään pelotella, mutta tämä nyt meni niin helposti, että voi olla sen menneen väärään kohtaan. Usein kun tämä käy näin nopeasti, jonkun ajan päästä todetaan ettei puudute toimi, ja joudutaan pistämään uusi reikä." Kauhusta kankeana tietysti ajattelen että jotain pahaa tapahtuu, halvaannun! Onnekseni kuitenkin heti seuraavan supistuksen tullessa huomaan kaiken olevan toisin. Supistus alkaa normaalisti, ja alan imemään ilokaasua, kunnes NAPS ja mitään kipua ei ole! Supistus jää "kesken" ja minä ihmettelen mitäs nyt tehdään. : D

Puudutus tehosi minuun täydellisesti! En tuntenut kohta yhtäkään supistusta, vaan kehooni levisi rento ja rauhoittava kivuttomuus.<3 Jalatkaan eivät menneet tunnottomiksi, vaikka lievää viluisuutta niissä olikin. Samoin jalkani tuntuivat jotenkin hassusti kutisevilta, ja minun oli pakko raapia niitä aina vähän väliä. >.<' Ennen epin laittoa olin vasta 3cm auki, ja vielä oli siis pitkä matka lopulliseen avautumiseen. Ei auttanut muu kuin odottaa. Epiduraali ja samoin odotus kesti n. klo 23-06. Sinä aikana hengailimme Mikon kanssa synnytyssalissa. Olimme suurimman osan ajasta kahden ja juttelimme niitä näitä. Toivottiin että vauva ehtisi syntyä yön aikana, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Yritin nukkua ja sainkin nukuttua ehkä puolisentoista tuntia. Kymmenen minuutin välein kättä puristava verenpainemittari sekä yleinen jännitys vaikeuttivat nukahtamista. Mikkokin sai nukuttua muutaman tunnin verran keinutuolissa. Muuten tämä seitsemän tunnin odottelu oli kyllä melko hermoja raastavaa. Tuntui että odotusta on takana ikuisuus ja edessä vielä toinen samanlainen. Aina välillä kätilö tuli tarkistamaan paljonko olin avautunut, mutta hitaastihan se avautuminen eteni. Tuntui tuhauttavalta, kun en voinut auttaa asiaa mitenkään, ja lojuin vain toimeettomana lahnana pöydällä. -__-'

Kuuden aikoihin aamulla tilanne alkoi vihdoin edistyä. Aloin tuntemaan erikoista paineentuntua lantiossa ja pyysinkin kätilöä katsomaan paljonko olin avautunut. "Noin kuusi senttiä. Ei tässä vielä mitään ole alkamassa." Kun sanoin että minua ponnistuttaa, kätilö kuitenkin otti sanani enemmän tosissaan ja sanoi että voisin yrittää pikkuhiljaa ponnistella. Ponnistin hieman ja olinkin jo kahdeksan senttiä auki! Sanoin että minua ponnistuttaisi lisää, mutta kätilö käski odotella rauhassa loput avautumisesta. Seitsemän aikaan kätilö lähti raporttiin, sillä oli aamuvuorolaisten aika tulla töihin. Tuntui inhottavalta kun kätilöni vaihtuivat koko ajan, mutta ihan mukavia ne silti kaikki lopulta olivat.

Seitsemän aikaan alkoi koko synnytykseni kamalin painajainen. Kipu alkoi yltyä ja supistukset kovenemaan sietämättömiksi. Huusin kipujani ja Mikko raukka joutui hieromaan selkääni ja lantiotani. Olimme onneksi ottaneet etukäteen selvää muutamista hierontatekniikoista ja -paikoista, ja nyt pääsimme toteuttamaan ne tositoimissa. Puoli kahdeksan aikaan aloin olla todella kivulias. Huusin ja ulvoin, ja Mikko päätti hälyttää paikalle apua. Oli ahdistavaa olla synnytyssalissa kaksin, kun kumpikin tiesimme että kohta tämä oikeasti syntyy. Hoitaja vastasi Mikon soittoon hieman tympeän sävyisesti "Kohta tullaan..." Odotimme vielä kymmenen tuskaista minuuttia, kun minulta todella alkoi menemään hermot. Painoin nappia ja ajattelin sanoa sinne että vauva on NYT oikeasti syntymässä, mutta sen sijaan sainkin kohdata entistä kipeämmän supistuksen ja onnistuin vain huutamaan tuskanhuutoani. Huuto taisi kuitenkin tehota, sillä muutaman minuutin sisällä huoneessa oli jo kolme kätilöä.

Huusin nyt tämä syntyy, vaikka kätilö yrittikin ilmoittaa etten ole vielä kokonaan auki. Sanoin että minun on pakko ponnistaa, ja hetken päästä sainkin luvan siihen. En oikein tiedä, miten tämä kävi niin, mutta nähtävästi olin auennut muutamia senttejä erittäin lyhyessä ajassa tai vaihtoehtoisesti ponnistamisen yhteydessä. Ja siitä alkoi kymmenen minuuttia kestänyt ponnistusvaiheeni.

Ponnistaminen oli kamalaa. Tuntui maailman ristiriitaisemmalta puskea tavaraa ulos, kun joka ikinen kehoni solu huutaa ettei sinne enää mahdu. Samanaikaisesti järki sanoo ettei tässä nyt ole vaihtoehtoja, ja ainoa suunta on se oikea suunta. Tiesin ettei minun auta muu kuin kaikesta huolimatta ponnistaa, vaikka tuntuikin että repeän ja silmät pamahtavat päästäni. Kun tämän ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen alan todella olemaan epätoivoinen ettei mitään tapahdu, huomaankin kätilöiden ja Mikon kasvoissa innostusta. "Pää näkyy jo! Nyt on pakko puskea loppuun asti! Anna mennä! Nyt heti perään uusi työntö!" Kolme finaalityöntöä, ja tyttö oli maailmassa! :'') <3 Itkin ja nauroin samaan aikaan enkä osannut uskoa että urakka on vihdoin ohi! Jokin ihmisen näköinen punakka mötikkä oli jalkopäässäni ja se olikin meidän vauva! >.<' Sain vauvan rinnalleni ja tiesin heti ettei yksikään tuskainen huutoni ollut turha, vaan aivan mitätön hinta tällaisen aarteen saamiseksi.<3 Mikko kyynelehti vieressä ja siinä me vain hölmöinä ihastelimme tätä uutta pientä, meidän tekemää ihmettä.<3  Neiti kuulemma rääkäisi kerran, mutta minä muistan vain sen tuhinan ja suuret tuijottavat silmät. Täydellinen lapsi, ajattelin.<3


Olin kuullut kamalia kauhutarinoita siitä, miten istukan synnyttäminen olisi kuin toisen lapsen puskeminen vielä ensimmäisen perään. Näin ei onneksi kohdallani kuitenkaan käynyt, vaan istukka pötkähti kätilön vetämänä sisältäni täysin vaivatta. "Täydelliset jälkeiset" kuulosti kätilön suusta hyvältä, sillä kaavintakin on kuulunut yksiin pelkoa aiheuttavien tekijöiden listaani. :'D Synnytyksen jälkeinen hetki olisi ollut täysin täydellinen, jos ei minua olisi tarvinnut vielä ommella. T_T' Ponnistusvaiheen loppumetreillä minulle nimittäin tehtiin episiotomia, eli välilihan leikkaus, joka piti synnytyksen loputtua luonnollisesti saada ommeltua kiinni. Itse leikkaaminen ei ponnistusvaiheen kipujen yhteydessä tuntunut juuri miltään, mutta ommelten laitto oli kyllä inhottavaa... Yritin siinä lempilastani -huumoria apuna käyttäen tinkiä kätilöltä että eiköhän nuo tikit jo riitä, ei sillä ulkonäöllä niin väliä, mutta kaikesta huolimatta jouduin  kestämään toimenpiteen loppuun asti. Onneksi rinnalla oli yhä maailman ihanin ihme, niin tuonkin inhottavan osuuden synnytyksestä muistaa tietynlaisissa vauvanhuuruisissa jälkimainingeissa.

Sitten saimme onnittelukahvit. En muista onko koskaan kahvi ja leipä maistunut niin hyvälle, varsinkin kun takana oli noin neljäntoista tuntia paastoa. ^^' Sitten Mikko lähtikin kätilön kanssa punnitsemaan ja mittailemaan vauvaa. 49cm, 3210g. Meidän pikkuinen siro tyttö.<3 Mutta ainakin lapsivedestä tehtyä uima-allasta oli riittämiin, kun suuren sf-mitan vuoksi aikanaan epäiltiin  liian suurta sikiötä. :'D Painoarviotkin olivat menneet mönkään, sillä pari päivää ennen, maanantaina arvioiksi annettiin 3,8kg:n verran painoa.. Sillä aikaa kun Mikko oli kätilön kanssa punnitsemassa, minä päätin lähteä käymään vessassa. Oloni oli vallan mainio, enkä todella osannut odottaa seuraavaa. En tiedä järkytyinkö peilistä tuijottavia verensuonipurkaumia täyttä olevia kasvoja ja hartioitani (sekä toinen silmäni, jonka purkauma on tässä ajan myötä vielä kasvanut ja näytän tällä hetkellä lievästi zombielta) vai veren täytteistä vessanpyttyä. Minä nimittäin ensi kertaa elämässäni pyörryin. Koko vessareissu oli kestänyt vain muutaman vaivaisen minuutin, mutta pyörtyminen vei ajantajuni kokonaan. Havahduin hereille kätilön huutoon vessan oven takaa. Olin laittanut oven lukkoon ja sainkin kuulla siitä melkoisen saarnan... Pyörtyminen on kuulemma ensisynnyttäjillä melko yleistä, ja voi johtua vaikkapa ponnostusvaiheen rajuudesta tai menetetystä hapesta. Onneksi pyörtymisessäni ei kuitenkaan käynyt mitään, sillä olin onnistunut saamaan seinästä tukea ja pitämään itseni pystyssä. Siitä pääsinkin heti sänkyyn ja meidät alettiin viemään takaisin vuodeosastolle. 


Kaiken kaikkiaan minulle jäi erittäin hyvä muisto synnytyksestä enkä voisi olla onnellisempi ja kiitollisempi että kaikki meni näinkin hyvin.<3 Sain olla suurimman osan ajasta kivuttomana, ja kaikki kohtaamani ammattilaiset kohtelivat minua pääosin kiitettävästi. Minulla oli tukenani maailman ihanin mies ja lapseni isä, joka auttoi ja kannusti minua läpi synnytyksen. Onnistuin synnyttämään terveen tytön ja voimani riittivät loppuun saakka ponnistamaan vauvan maailmaan ilman ulkopuolisia apukeinoja. Minulle tai tyttärelleni ei sattunut erityisiä vahinkoja, vaan selvittiin nopeasti paranevin pintanaarmuin. :') (Tytölläkin on kummassakin silmässä pienet verenpurkaumat, äitiinsä tullut >.<') Ja mikä mielestäni oli synnytyksessäni kaikkein tärkeintä; koin väistämätöntä onnea ja rakkautta syntynyttä pienokaistamme kohtaan!<3

En olisi valmis ryhtymään samaan rumbaan heti uudestaan, mutta joskus vielä voisin harkita toisen lapsen tekemistä. Jos minulta kysyttäisiin, olisinko ollut valmis läpikäymään synnytyksen, jos olisin tiennyt kuinka paljon se tulee tekemään kipeää, olisin miettinyt asiaa kauemmin mutta kuitenkin lopulta päättänyt ryhtyä siihen. Jos taas olisin tiennyt kuinka valtavan onnen oman lapsen syntymä tuo tullessaan, en olisi epäröinyt lapsen hankintaa hetkeäkään.<3

sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

VAUVA

9.7.2014 klo 07.50 meille syntyi maailman ihanin tyttövauva.<3 Nämä päivät ovat menneet kuin unessa, sillä vieläkään en osaa uskoa todeksi kuinka mieletön uusi ihminen on vihdoin luonamme. Olemme aivan uskomattoman onnekkaita kun saimme perheeseemme näin suuren lahjan enkä osaa kuvailla sanoin kuinka valtava onnemme nyt on.<3 Nyt meistä kahdesta tulikin kolme ja kissoineen laskettuna perheemme kasvoi jopa viisihenkiseksi! >.<' Maailman ihanin, suloisin ja kiltein vauva<3<3

Tyttö syntyi käynnistyksen jälkeisenä päivänä, keskiviikkona. Perjantaina pääsimme jo kotiin ja siitä asti ollaankin oltu ja ihmetelty tätä uutta elämäämme pikkuisen kanssa. Eilen ja tänään kestittiin malttaamattomia sukulaisiamme, jotka hekin olivat odottaneet vauvamme syntymää kuin kuuta nousevaa jo useamman viikon ajan. Tästä lähtien opettelemme uusia rooleja, äitinä ja isänä olemista. Totuttelemme uuteen rytmiin ja sopeudumme hiljalleen muuttuneeseen elämäämme, jossa pikkuisen taarpeet menevät omiemme edelle. Suunnatonta onnea ja tärkeää vastuuta.

Haluan ehdottomasti kirjoittaa tänne muistiin synnytyskertomukseni heti kun ehdin ja jaksan. Toistaiseksi päivät ovat menneet niin nopeasti että tuskin maltan pysyä perässä! :') Blogi siis arvatenkin hiljentyy hetkeksi, kunnes kaikki tasaantuu ja arki alkaa pyöriä mutkattomasti.

Ihania kesäisiä päiviä sinne!<3 Sellaisia mekin täällä vietämme vaaleanpunaisessa onnen kuplassa.<3

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Käynnistäminen

Minä täällä hei! Kello on 5.38, enkä minä vessahätäni vuokseisen yöherätyksen jälkeen malta enää jännityksissäni nukkua. Ai mikäkö tässä jännittää? No kuulkaas se että muutaman vaivaisen tunnin sisällä minun on tarkoitus lähteä sairaalaan ja palata sieltä kotiin vasta pieni nyytti sylissäni!<3

Käytiin siis eilen maanantaina minulle varatussa äitiyspoliklinikan yliaikaiskontrollissa. Kaiken sanottiin toimivan edelleen mainiosti, istukan tuottavan verta ja vauvan olevan liikkuvainen ja hyvänvointinen. Kohdunsuu oli sormelle auki, mutta kohdunkaula ei ollut vielä lyhentynyt yhtään. Kerroin lääkärille lähes jokailtaisista supisteluistani sekä irronneesta limatulpasta(!!!), mikä kaikki vaikutti hänen korviinsa erittäin lupaavalta ja viittaisi vahvasti synnytyksen omin päin, luomusti käynnistymiseen. Kaikesta huolimatta tänään tiistaina raskausviikkoja tulee täyteen jo huimat 41+5, ja aletaan olemaan melko lähellä todellista yliajalle menon -vaaraa.

Lääkäri toivotti että synnytys käynnistyisi saman päivän tai viimeistään tulevan yön aikana, ja käynnistäminen voitaisiin näin jättää välistä. Sitä mekin toivoimme ja aloimme illan mittaan melkein uskomaankin että näin meille pääsee tosiaanki tapahtumaan. Noin viiden aikaan illalla minulla alkoi lempeät ja aaltoilevat supistukset alavatsassa. En ensiksi osannut yhdistää niitä yhtään "normaalista poikkeaviksi", mutta tiheän välinsä (n.5-20min) sekä voimistuvat kipunsa vuoksi aloin todella uskoa tämän olevan menoa nyt!

Kellotettiin supistuksia koko illan. Vielä kahdeltatoista yöllä niitä tuli muutama pikkuinen kipale, mutta sitten ne loppuivat kuin seinään. Ei mitään, ei supistuksia, ei lapsivettä, ei edistystä. Päätimme siis mennä nukkumaan ja toivomaan että kesken unien heräisin johonkin näistä.

Tässä sitä kuitenkin ollaan, aamuviideltä hereillä pirteänä ja kivuttomana kuin peipponen. Ei kai auta muu kuin lääkkeelliseen emätin-tabletin avulla käynnistykseen meneminen. Toivottakaahan minulle onnea, sillä käynnistämisiin liittyy aina "tavallista" synnytystä enemmän riskejä, esimerkiksi repeämiseen, tavallista suurempaan kipuun, verenvuotoihin sekä lapsen hapensaantiin. :'( En voi olla pelkäämättä kaikkia näitä, mutta tähän ratkaisuun oli lääkärini mielestä päädyttävä.

Hyvää tiistaita teillekin. Ainakin minulle se tulee olemaan vähintäänkin jännittävä ja uusi kokemus!

torstai 3. heinäkuuta 2014

Liian mukavat oltavat

RV 41+0
Vauva alkaa olla kokonaisen viikon myöhässä luvatusta saapumisajasta. Olenko järjestänyt sisälleni vähän liiankin mukavat oltavat? :D Käytiin aamupäivällä viimeistä kertaa raskauden seuranta -neuvolassa. Tämän jälkeen mennään maanantaina äitiyspolille katsastamaan tilannetta tarkemmin ja ehkä jopa käynnistämään! :'o Vaikka tietystihän vauva ehtii syntyä jo ennen sitä, joohan??

En millään haluaisi pitkittää synnytystä käynnistämiseen saakka! :( Luonnollisin keinoin, itsestään alkanut synnytys menee yleisesti ottaen aina käynnistettyä paremmin eikä sisällä niin paljon riskejä äidille ja vauvalle. Synnytyshän on aina keholle suuri ja mulistava koettelemus. Voin vain toivoa että kaikki menisi mahdollisimman sulavasti ilman ylimääräisiä kompliaatioita ja sekä minä että vauva säilyttäisiin mahdollisimman vähin ruhjein! :'S

Pelottaa ja jännittää. Joka päivä petyn uudestaan ettei mitään taaskaan tapahtunut. Toisaalta huokaisen helpotuksesta, sillä vielä yhden päivän olen saanut olla rauhassa odottelemassa tulevaa. Sitten kun synnytys todella alkaa, minun on osattava toimia. Sitten rento löhöily ja menkkamaista jomotusta valittava voivottelu on kaukana takana päin.

Kyljestäni porautuu kipeästi pikkuisia kantapäitä. En osaa uskoa että aivan pian ne pikkuiset jalat ovat jo masun tällä puolen, kutiteltavissa ja pusuteltavissa<3 Vaikka jännitänkin tätä kaikkea aivan hullusti, tiedän palkinnon olevan sen arvoinen! Kyllä minä pärjään, sillä tämä on juuri sitä mitä haluan!