perjantai 30. tammikuuta 2015

Pyörryttävä tunteiden tulva

Äitiys jos jokin on yllätyksiä täynnä. Tiesin elämämme muuttuvan vauvan myötä, ja arvelin minunkin mahdollisesti muuttuvan äidillisemmäksi persoonaksi. Toisaalta olin aina ollut lapsirakas, eikä ajatukseen sinänsä tarvinnut totutella. Uskoin suurimpien muutosten tapahtuvan ihan ensimmäisten kuukausien aikana, sillä silloin kaikkeen uuteen olisi eniten opettelemista. Tietysti vauvan kasvaessa kasvetaan myös itse vanhempina, sillä lastenkasvatusta ei oikein pysty harjoittelemaan ilman itse lasta.

Eräs asia kuitenkin yllätti minut, nimittäin se miten tulee muuttumaan minun rakkauteni lastani kohtaan.

Okei, kuulostaa varmaan hiukan oudolta, sillä tottakai rakastuin Taikaan heti hänen synnyttyä. Rakkaussuhde alkoi oikeastaan hänen ollessa jo mahassani, vaikkei tietenkään silloin kyseessä ollut kuin mystinen mielikuva pienestä tuntemattomasta sisällään potkivasta veijarista. Saatuani hänet syliini ensi kerran, tunne oli uskomaton ja ainutkertaisen mieletön. "Niin pieni ja suloinen! Meidän oma rakas vauva!" Nyytti vietiin kotiin ja ihasteltiin sitä joka päivä.

Valvottamisten ja itkujen myötä omat tunteet väistämättä menivät välillä vuoristorataa. Ihastumisen ohella toisinaan oli myös vihastumista, sillä aina ei vain jaksanut olla onnellisuutta puhkuava äiti 24/7. Taustalla kukki kuitenkin kasvava rakkaus, enkä ikipäivänä olisi suostunut antaa muruani pois. Toisaalta kun miettii, tätä samaahan on ihan parisuhteessakin? Vaikka välillä riideltäisiin ja turhauduttaisiin toisiinsa, kuitenkin sisimmissään tietää rakastavansa ja haluavansa jatkaa suhdetta väliaikaisista ongelmista huolimatta.

Vastasyntynyt vauva oli rakas mutta vielä melko vieras olento. Vaikka sitä varjeli ja hoiti alusta lähtien, kiintymys puhkesi ja syveni vasta pikkuhiljaa. Päivä päivältä häntä oppi rakastamaan yhä enemmän, kunnes yhtenä päivänä totesi tämän suurenmoisen tunteen olevan huipussaan.

Mieleni koki kuitenkin mullistuksen. Aivan lähiaikoina, pari viikkoa sitten tapahtui jotain kummallista. Heräsin aamulla tavalliseen tapaan hoitamaan Taikaa, kun yhtäkkiä huomasin pakahtuvani rakkaudesta! Pitelin Taikaa sylissäni ja minun oli vaikeaa hengittää. En yllätyksekseni osannut käsittää miten valtavasti rakastin tuota viatonta ihmislasta ja miten mahdottoman tärkeä hän oli minulle! Rakkauden tulva oli niin järisyttävä että sen käsitteleminen oli pyörryttävää. Olisin voinut hukuttaa siihen kaikki maailman orpolapset, sillä niin tuhottomasti sitä yllättäen oli. Itketti ja nauratti samaan aikaan. Sisälläni myllersi tunnekuohujen kirjo kaikissa onnellisuuden sävyissä ja sydän meinasi repiä rinnan kahtia.

Järkyttävän häkellyttävää! Entinen kovanaama-minä ei olisi ikinä-ikinä-ikinä uskonut minun vielä jonain päivänä muuttuvan näin herkkikseksi. Totaalisen epätunteellisesta tosikosta tyypiksi, joka levittelee ympäriinsä ällösöpöä siirappiunelmaa sateenkaarilla ja keijukaisten pölyllä! Ja tiedättekö mitä, tätä hullunmyllyä jatkuu siitä hetkestä lähtien ihan joka päivä. Viimeksi tänään menin makuuhuoneeseen hakemaan Taikan päiväunilta ja niagran putoukset levisi taas käsistä.

Apua.<3

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Mihin minä uskon?

Pyrin välttelemään blogissani syvällisempiä ja mielipiteitä jakavia aiheita. Päätös on melko tietoinen, sillä tarkoitukseni ei ole provosoida blogillani ketään. Toisinaan kaipaan kuitenkin antavani itsestäni enemmän.

Uskonto on aihe, josta jaksoin vielä jokunen vuosi sitten väitellä taukoamatta jopa riitaantumiseen asti. Opiskellessani lukiossa filosofiaa maailmankuvani avartui ennen kokemattomalla tavalla ja ymmärsin ettei kaikki olekaan niin yksiselitteistä mitä olin ennen ajatellut. Kiinnostuin silloin myös uskontotieteistä ja haalin niistä tietoa kuin nälkäinen haukka. Vertailin uskontoja keskenään ja esitin kiperiä (jopa hieman loukkaavia) kysymyksiä erinäisille uskonnon edustajille, käytyämme kurssilaisten kanssa tutustumiskäynnillä heidän kirkossa. Jos joku kertoi olevansa uskovainen, päädyin helposti ivailemaan tältä onko hänen perustelunsa uskomiseensa järkeviä vai ovatko ne vain kasvatuksen myötä tulleita iskostettuja aivopesun jälkiä. Halveksuin jälkimmäistä ryhmää ja syytin heitä tyhmyydestä ja ajattelemattomuudesta.

Tänä päivänä suhteeni uskontoon on hieman rauhallisempi. En enää kiivastu jonkun mainittaessa seurakunnasta, mutten vieläkään siedä uskontoaan tuputtavia himouskovaisia. En jaksa tentata miksei tapakristilliset eroa kirkosta, haluavat uskonnottomuudesta huolimatta kastaa lapsensa seurakunnan jäseniksi ja mennä kirkossa naimisiin. Kaikesta huolimatta en vieläkään ymmärrä heitä.

Synnyttyäni minut kastettiin kirkkoon. Siellä ei kuitenkaan erityisemmin käyty, muuta kuin sukulaisten kastetilaisuuksissa ja koulun kirkollisissa tilaisuuksissa. Pienenä kävin silloin tällöin sunnuntaisin lähikerhollamme järjestetyssä pyhäkoulussa, vaikka suoraansanoen pelkästään saadakseni lammastarroja ja kerryttäkseni käyntikertoja (koska niistä sai tietyn määrän jälkeen laulukirjan tai hopeisen ristikaulakorun).

Vanhempani eivät ole koskaan olleet erityisen uskonnollista väkeä. Meillä ei luettu rukouksia, laulettu virsiä tai käyty messuilla. Oli kuitenkin aina selvää heidän uskovan jumalaan ja Jeesukseen ja kunnioittavan perineisiä kristillisiä arvoja. Toisaalta meillä puhuttiin myös reinkarnaatiosta, entisistä elämistä ja hengistä. Vanhempani olivat kiinnostuneita energia- ja vaihtoehtoishoidoista sekä sielun henkisestä kehityksestä. Kasvoin rikkaan ja moniulotteisen eri uskontojen ja uskomusten kirjon keskellä enkä osannut aina erottaa mikä niistä on faktaa, fiktiota, totta ja tarua.

Tultuani vanhemmaksi aloin hiljalleen kasvaa uskonnosta erilleen. Mitä enemmän ymmärsin elämää, sitä vähemmän uskoin. Ensimmäinen kunnon yhteentörmäykseni tapahtui aloitettuani rippikoulun, ja osallistuttuani sen myötä kirkon jumalanpalvelukseen. Lausahdus olemme kaikki syntisiä ja ansaitsisimme kuolemaa särähti pahasti korvaani. Pappi saarnasi ettemme ansaitsisi elämää, sillä synnyimme siihen syntisinä. Tulisimme olla ikuisesti kiitollisia jumalalle joka meidät armahti. Jäin miettimään tätä ja minua jäi vaivaamaan miten ihmeessä pieni vastasyntynyt vauva voi olla syntinen? Eihän se ole ehtinyt tekemään vielä yhtään mitään? Onko olemassa puhtaampaa ja viattomaampaa kuin pienen pieni lapsi? En kestänyt kuunnella valheita  ja teeskennellä olevani samaa mieltä. Jätin rippikoulun kesken, käymättä edes itse leirillä.

Siitä hetkestä aloin kyseenalaistamaan minua ympäröivää uskonnollisuutta. Ymmärsin ettei uskonto todellakaan ole mikään totuus tai se ainoa oikea vaihtoehto. Ikäiseni sanoivat olevansa ateisteja, mutta pidin sitä liian radikaalina mielipiteenä. Luettuani filosofiaa pyrin jatkuvasti löytämään vastauksia kysymyksiini maailman synnystä, olemassaolosta ja elämäntarkoituksesta. Alkuräjähdys ei riitä korvaamaan mysteeriä elämän alusta ja jumalasta, sillä pitihän sen alkuräjähdyksenkin nyt jostain alkaa?

Täysi-ikäistyttyäni erosin kirkosta ja minulle oli selvää etten tule koskaan kastamaan lastani uskontoon johon en usko. Minusta tuntuu typerältä uskoa luterilaiseen kristinuskoon, sillä en ymmärrä perisyntiä ja sen tuomaa negatiivisuutta. Mitä tahansa teimme ja huolimatta siitä kuinka hyviä ihmisiä olimme, meitä silti aina puhuteltiin syntisinä elämää ansaitsemattomina typeryksinä. Ainoa pelastuksemme olisi rukoilla jumalaa ja elää mahdollisimman oikein. Mutta jotta asia ei olisi niin selkeä, kaikista virheistä huolimatta jumala aina armahtaa ja antaa anteeksi. Eli siis täh? Ristitiita ei vain kuulosta minusta vakuuttavalta, jos ensin pelotellaan ja käsketään toimia oikein, ja sitten perutaankin kaikki rangaistukset ja annetaankin anteeksi. Sama kuin tuhmalle sääntöjä rikkovalle lapselle sanottaisiin "kun et kerran osannut olla kiltisti, jäät tänään ilman jälkiruokaa" ja siitä huolimatta annettaisiin sitä hänelle. Miksi totella, uskoa, rukoilla tai käydä kirkossa jos kuoltuaan jumala kuitenkin armahtaa?

En myöskään käsitä luterilaisen kirkon joustavuutta kaikkea kohtaan. Jos uskotte Raamattuun, uskokaa siihen sitten kunnolla?! Kristinuskon paheksuma homous, esiaviollinen sukupuolielämä, himokkuus ja maallisista houkutuksista nauttiminen (näin muutaman mainitakseni) ovatkin nykypäivänä silkkaa lasten leikkiä. Kirkon pääjehuilla ei olekaan enää "varaa" potkia väärin käyttäytyviä pihalle, vaan he ovat myöntyneet olemaan muka-suvaitsevaisia. Miten kukaan voi uskoa johonkin vain puolittain tai väittää olevan jonkin uskonnon harrastaja, hyväksymällä silti samalla myös täysin uskontonsa vastustamia arvoja? Tiedän aika monenkin elävän juuri tällaista elämää, mutta väitän kuitenkin sen pidemmän päälle ajateltuna kuulostavan aika feikiltä.

Opiskeltuani eri kulttuurien uskontoja totesin niiden kaikkien olevan hieman pöpiä. Jokaisessa oli jokin kummallinen käytäntö tai uskomus, joka ei vain käynyt mielestäni järkeen, Miksi jumala, buddha, allah, mikä vaan olisi luonut ihmisen kärsimään? Miksi elämän pitäisi olla nautintoa tuovien asioiden välttelyä jos jumala itse loi ne meille? Miten joku koko elämänsä uskottomana pysytellyt "paha" henkilö voisi koska vain tuosta vain kääntyä lähes mihin vain uskontoon ja muuttua niin "hyväksi"?

Ajattelette ehkä minun olevan näiden ajatusteni myötä ateisti? -En ole. Ihmiset helposti mieltävät uskontoon kuulumattoman ateistiksi, vaikka termi itsessään tarkoittaakin vakaumusta siitä että jumalaa ei ole olemassa. Se ettei koe kuulivansa mihinkään uskontoon ei tarkoita sitä etteikö uskoisi jumalaan tai johonkin suurempaan voimaan.

Jos kuitenkin puhutaan minusta, voin kertoa olevani agnostikko. Agnostikko väittää ettemme voi tietää onko jumalaa tai jumalia olemassa. "Vaikka agnostikko kieltää tiedon mahdollisuuden, agnostikko ei välttämättä ole ateisti eli hän saattaa silti uskoa jumalan olevan olemassa." (Lainaus Wikipediasta) Minä en usko jumalaan mutta toivoisin jonkin sellaisen olevan. Minua lohduttaisi ajatus kohtalosta, kuolemattomasta sielusta, elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen ja jonkinlaisesta ideasta, jonka mukaan meillä olisi jokin suurempi tarkoitus edetä ja kehittyä. En voi sanoa uskovani mihinkään tähän, koska miellän uskomisen tietynlaisena valmiutena pysymään sanojensa takana. Vaikka ymmärränkin uskon ja tiedon olevan kaksi eri asiaa, en halua sanoa uskovani johonkin, josta minulla ei ole todisteita.

En voi siis kieltää jumalan olemassaoloa mutten myöskään usko sen olevan olemassa. Vaikken kuulukaan kirkkoon, väitän ajattelevani näitä asioita paljon perus tapauskovaista enemmän. Siltikin sukulaiset katsoivat pitkään ja puolitutut haukkuivat minua selkäni takana, kun en halunnut kastaa lastani. Minusta on samantekevää mihin ihminen uskoo tai on uskomatta, kunhan hänen perustelunsa siihen ovat pätevät ja hän on oikeasti ajatellut päätöstään. Kaiken kieltävät ääriateistit ovat minusta siis aivan "yhtä pahoja" kuin kaiken nielevät ääriuskovaiset.

Tässä siis minun näkemykseni kaikessa lyhykäisyydessään. Mikä on teidän suhteenne uskontoon?

maanantai 26. tammikuuta 2015

Arkikuvahaaste 1

En useinkaan innostu netissä törmäämistäni haasteista, mutta tämä Lähiömutsilta lukemani arkikuvahaaste osui ja upposi. Ei sitä etteikö täällä blogissani muutenkin olisi melko arkisia kuvia ja meininkejä, sillä useinkaan en jaksa välittää mahdollisesta taustalla näkyvästä sotkusta tai meikittömyydestä. Silti jollain tasolla kaipaisin tänne blogiin enemmän realismia ja kosketusta itse elämästämme.

Lähes poikkeuksetta kuvat ovat aina enemmän tai vähemmän lavastettuja, poseerauksineen ja järjestelyineen sekä viimeistään photoshopin leikkaus-, väri-, ja valomuokkauksineen. Niitä oikeita tosielämän tilannekuvia tulee ikuistettua melko harvoin, sillä jostain kumman syystä todellisen arkielämän näkyminen puutteineen ja virheineen on meistä noloa. Kaikki sen kuitenkin tietävät, ettei koti ole aina siivottu, kaapin ovet suljettu tai tukka harjattu. Kotipaidassa voi olla reikiä, neuleessa eilisiltaista puklua ja collareissa venyneet polvipaikat.

Yllä näkyvä otos on tältä aamulta, parin tunnin takaa. Siinä kiteytyy kaikki aamuinen tunnelma mitä meidän perheessämme on.

- Mustikkaisen aamupalapuuron syöttämistä pyörivälle suttunaamaiselle vauvalle.
- Beben kädet eksyvät aina suuhun, minkä vuoksi hihat on käärittävä ylemmäs, ja äidillä aina oltava vierellä (tässä tapauksessa kädessä) pala talouspaperia.
- Aikuisten leivät on sulatettu pakkasesta, mutta odottavat yhä vuoroaan tulla loppuun asti tehdyiksi.
- Kahvipannu porisee, sillä vaikei isi itse juo kahvia, hän tietää äidin olevan sen myötä paremmalla tuulella. Äitin jätti kahvimuki odottaa pöydällä malttaamattomana.
- Pöydässä istuu hyvistä unista huolimatta väsynyt, kilpirauhaslääkkeitä odotteleva äiti. Aamut ovat erityisen rankkoja...
- Astianpesukone on täynnä puhtaita edellisiltana peseytyneitä astioita, mutta siitä huolimatta tasoilta löytyy jo uusia likaantuneita yksilöitä.
- Tyhjiä maito- ja korvikepurkkeja taitellaan ahkerasti pahvikeräykseen, mutta silti niitä tulee lisää koko ajan.

Pyrin toteuttamaan arkikuvahaasteen tasaisin väliajoin, vaikkapa viikon välein niin pitkään kuin muistan. Arki kun on kuitenkin sitä todellisinta siloittamatonta elämää joka päivältä, mikä on kaiken muun erikoisuuden ja juhlan perusta. Ilman tavallista ei ole erikoista, ilman tylsää ei ole jännää. Se ei kuitenkaan tarkoita ettei toinen olisi toista parempi tai tärkeämpi ja ainakin itse toivoisin osaavani nauttia ja nähdä kauniina myös ne arkiset tilanteet ja päivät jolloin mitään kummoista ei tapahdu.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Treffi-ilta

Käytyämme alkuviikosta Raumalla moikkaamassa pikaisesti vanhempia, saimme yllättävän tarjouksen vauvavapaasta perjantai-illasta. Mikolla olisi lauantaina iltavuoro, mutta kyllähän se edeltävä ilta voisi siitä huolimatta venyä hieman pidemmäksi.

Eilen siis hoitoapu saapui noutamaan vauvan mukaansa, ja me pääsimme Mikon kanssa aloittamaan pikaisesti suunnitellun treffi-iltamme. Alustavasti ohjelmassa oli ainoastaan elokuviin meno, mutta hetken mielijohteesta päätettiinkin viettää parisuhde-iltaa pidemmän kaavan kautta. Ensiksi menimme Ravintola Torre:en syömään. Ennestään tuntematon paikka osoittautui nopeasti erittäin kelvoksi, saatuamme alkuruoaksi seisovan herrrrkullisen välimerellisen salaattipöydän antimia! Normaalisti laimeahkot ilmaiset alkusalaattitarjoilut olivat tuolla mielettömän maukkaita, ja sisälsivät paljon lemppariainesosia, kuten graavilohta, oliiveja, marinoituja hillosipuleita(?), aurinkokuivattua tomaattia, sienisalaattia, sipulirouhetta ja siemeniä perinteisten kasvisten lisäksi. Niilläkin vatsa olisi täyttynyt, mutta onneksi jätin tilaa tilaamalleni mehukkaalle pulled pork -burgerille. Punaviinikin maistui loistavasti, ja muistinkin että kotimme monta viikkoa tyhjänä olleet punaviinivarastot kaipaisivat pikaisesti täydennystä!

Paita-Lindex, Hame-H&M, Kengät-SkoPunkten, Laukku-Ois


Olimme varmuuden vuoksi varanneet ravintolaan kolme tuntia aikaa ennen elokuvan alkamista (klo 22), mutta syötyämme huomasimmekin meillä yhä olevan luppoaikaa ennen leffateatteriin menoa. Päädyimme Bar Kuka:an nauttimaan jälkiruoaksi yhdet irish coffeet ja kuuntelemaan (koh, ei niin meille mieluista) bändin live-esiintymistä. Juomien äärellä onneksi viihtyi ja aloimmekin muistella "niitä vanhoja hyviä aikoja" kun tuli tehtyä sitä ja tätä. Kellon lähestyessä kymmentä suuntasimme Finnkinolle katsomaan kaikkien kehumaa Interstellar:ia. Kolmen tunnin tauoton leffapläjäys siihen aikaan illasta arvellutti, koska ollaan nykyisin niin iltaunisia, mutta yllätykseksemme kumpikaan ei nukahtanut kesken. Ei edes pilkkinyt! Mystistä...

Ja mitä itse elokuvaan tulee, niin HUH-HUH! Melkoinen kokemus, tosiaan! Ei kyllä ollenkaan kaduttanut rahojen lahjalippujen käyttäminen sillä kokemus oli todellakin sen arvoinen. :) Muutama yksityiskohta jäi leffan juonesta kutkuttamaan "miten hän nyt sen muka tajusi" ja "ei tuo nyt noin voisi toimia", mutta kaiken kaikkiaan  mielenkiintoinen kokonaisuus ja pidin kyllä kovasti. :))

Tuntuu edelleenkin oudolta käydä jossain ilman vauvaa. Varsinkin katsottuamme edellämainittua perhekeskeistä elokuvaa oltiin kumpikin ihan "nyyh nyyh missä meidän vauva??" :'D Taikan piti palata kotiin vasta sunnuntaina, mutta olin niin ikävissäni että saimme hänet takaisin jo tänään. >.<' Yhteiset treffi-illat ovat kuitenkin niin huippuja ja parisuhdetta vahvistavia, että näitä pitäisi harrastaa enemmänkin. :')

perjantai 23. tammikuuta 2015

Kilpirauhasen vajaatoiminta

Noniin. Tiesinhän minä että jokin on pielessä. Muutama vuosi sitten aloitettuani painoskarppaamisen kiloja alkoi karista jo muutaman ensimmäisen viikon jälkeen kun olin lopettanut turhien hiilareiden mättäämisen ja rajoittanut herkuttelun minimiin. Odotin tälläkin kertaa saman systeemin toimivan, mutta useamman tuloksettoman kuukauden jälkeen aloin ihmetellä. Mitä mä teen väärin? Kyllä nyt edes pari kiloa olisi pitänyt jo lähteä!

Aloitin kuntoilun, toivoen edes sen lisäävän painonpudotukseeni puhtia ja saavan prosessin alkamaan. Viikkoja, kuukausia... Eikä siltikään MITÄÄN muutosta! Okei, ehkä raskauden jälkeen paino vain lähtee vaikeammin? Mutta pitäisi kai sen JOSSAIN vaiheessa alkaa lähteä?? Hiljalleen innostus hiipui ja tilalle tuli epätoivo ja ahdistus. Mitä järkeä tässä itsensä kiduttamisessa on jos mitään ei kuitenkaan tapahdu?... 

Eräänä päivänä päätin että haluan oikeasti tuloksia ja selvyyttä tilanteeseen. Olin jonkin verran kuullut (ja opiskellut sh-koulussa) kilpirauhasen vajaatoiminnasta, jonka tiesin vaikuttavan kehoon merkittävällä tavaalla. Muistin lukeneeni siitä ihmisten kirjoittamia kokemuksia blogeissa, ja aloin googletella niitä käsiini uudestaan. Tarinat kuulostivat liian yhteneviltä omaan elämääni, joten niiden rinnalle päätin tarkastella kilpirauhasen vajaatoiminnan viralisia oireita. Kappas, aika moni näyttäisi sopivan minuun. Painonnousua, epäonnistuneita laihdutusyrityksiä, väsymystä, palelua, kuivaa ihoa, nivel- ja lihaskipuja, turvotusta, uupumusta, uneliaisuutta...

Luin myös ihmisten kertomuksia hoitoon pääsystä ja sen vaikeudesta julkisessa terveydenhuollossa. Aavistin heti ettei minun kaltaista tervettä nuorta ihmistä otettaisi sinne noin vain tutkittavaksi, joten päätimme varata ajan yksityiseltä. Sain lääkäriajan nopeasti ja parin päivän päästä menin verikokeeseen. Tuntui typerältä toivoa kokeiden näyttävän että kilpirauhaseni toiminnassa olisi jokin pielessä, mutta se oli ainoa jäljelle jäänyt oljenkorteni ajatella että jotain voisi olla tehtävissä. Myös kalliiden testejen ottaminen "turhaan" olisi jälkeenpäin harmittanut, vaikka olisihan se vaihtoehto ainakin suljettu pois.

Eilen illalla tuli lääkäriltä odotettu puhelu tuloksista. Sain mielenrauhan ja helpotuksen kuultuani minussa todella olevan vikaa. Kilpirauhas-arvoni olivat selkeästi viitearvojen yläpuolella, mikä viittasi epäilemääni kilpirauhasen vajaatoimintaan, eli hypotyreoosiin. Lääkäri lähettää minulle tänään postissa tulokseni paperilla sekä reseptin tuleville hormonilääkkeille. Lopullinen lääkeannos selviää vasta kuukausien päästä, kun kontrolliarvojen jälkeen sopiva annos löydetään.

En vielä tiedä tuleeko lääkitykseni olemaan elinikäinen vai normalisoituvatko arvoni vaikkapa parin vuoden päästä. Ei myöskään ole varmuutta miksi minulle ylipäätään tuli vajaatoimintaa, sillä viitteitä tai erityisiä sukurasitteita ei minulla tietääkseni ole. Tutkittuani asiaa netistä, yhdeksi vaihtoehdoksi ajattelen "synnytyksen jälkeistä kilpirauhasen autoimmuunitulehdusta, sillä ennen raskautta näitä ongelmia ei ollut.  

Toivottavasti tämän myötä elämäni ja laihduttamiseni kuitenkin helpottuu. Tuntuu ainakin hyvältä että asia on hoidossa eikä minun tarvitse enää tyytyä arvailuun. Raportoin aiheesta lisää kun saan lääkkeet käsiini ja koen niiden hyödyn näkyvän. Jos jollain lukijalla heräsi epäilys omasta kilpirauhasen voinnista, suosittelen lämpimästi lukea aiheesta enemmän. Suuri osa suomalaisista kun sairastaa kilpirauhasen vajaatoimintaa tietämättään ja kärsii oireista vuosia. Miksi turhaan jättää sairautta hoitamattomaksi, jos hoidettuna elämänlaadun pitäisi selkeästi parantua monella tavalla. Lisäksi hoitamattomana kilpirauhasen vajaatoiminta voi johtaa merkittävään terveysriskiin.

perjantai 16. tammikuuta 2015

"Äiti"

Nyt se sitten tuli! Ensimmäinen äiti.<3

Oli se sitten vahinko (luultavasti) tai ei, vannon kuulleeni sen ihan oikeasti omin korvin! Ja ehkä myös liikuttuneeni hieman.. :')

Kaikki meni siis näin. Makoilimme Taikan kanssa perinteisesti heräämisen jälkeen sängyllä ja hassuttelimme. Kuten olen aiemmin jo maininnut, Taika on alkanut nyt selkeästi käyttää ääntään enemmän kuin ennen. Hän löytää joka päivä uusia konsonantteja, ja hänen lempipuuhiinsa kuuluu erinäinen höpöttely ja tapailu.

Jo tutuksi tulleen bababababa:n tilalle tänään Taika alkoi toistaa tätätätätä:ta. Matkin häntä hieman ja jatkoimme tätä vuorottelua jonkin aikaa. Sitten Taika lausahti "tjäjti" ja silmäni menivät pyöreiksi! Tartuin saman tien tilanteeseen, katsoin häntä silmiin ja lausuin pariin kertaan sanan äiti.

Minä: "Ä-i-t-i, ä-i-t-i"

Taika: "Tätätätäitä"

Minä: "Äääiiiitiii"

Taika: "TjäitiÄITI"


ÄITI! Se sanoi äiti!! Lasketaanko se?? >.<' Ei Taika nyt ainakaan ymmärtänyt sanan merkitystä, mutta moniko lapsi ymmärtää sitä ensimmäisen sanan sanottuaan? Ja oliko tämä sitten ensimmäinen sana vai ei, koska onhan Taika jo höpötellyt babbabbabba:ta, jonka lomassa on saattanut tulla esimerkiksi pappa ja mamma. Niin, ja huudellut toisinaan "ämmä!" :'DD

Tänään hän kuitenkin toisti tuon äiti:n selkeästi perässäni, eikä kyseessä siinä mielessä ollut vahinko! :') Oivoi, äidin kuusi kuukautinen, iso tyttö-muru.<33


Btw, muistatteko kun puhuin tekemättömästä valokuvatilauksesta? Noh, eilen illalla se tuli vihdoin tehtyä! Paras motivaatio siihen löytyi yllättäen sähköpostista, ifolorin lähetettyä minulle viestiä kahden päivän aikaisesta -50%:n tarjouksesta. Eilen illalla oli arvatenkin tarjouksen voimassaolon viimeinen päivä, ja alennus loppui puolen yön aikaan. Siinä paniikissa puoli yhdelätoista lähdin sitten selaamaan kaikki jäljellä olevat kuvat läpi (ja niitähän riitti..) ja puoli kaksitoista aloin ladata ne sivusolle. Jälkimmäisessä meni tuhottomasti odotteluaikaa, mutta ihme ja kumma ehdin ajoissa. :') ...Ja toivon mukaan en munannut lataamisen säädöksissä.. heh.. 

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Aikalisä

Heips! Mikon loma loppui eilen ja jäljelle jäi tyytymätön tyhjyys ja tekemättömiä asioita. Okei, kuulosti hiukan dramaattiselta lausahdukselta mutta ihan totta, tuntuu ettei olla MITÄÄN saatu aikaiseksi mitä piti, vaikka KOKO ajan oli ohjelmaa! Hmm... Kävin kyllä kolmena päivänä jumpassa (=salilla), yhtenä iltana Mikon vahtiessa Taikaa ystävien järjestämässä leffaillassa (Sin Sity 2), ollut itse Taikan kanssa kotona sillä aikaa kun Mikko vietti ystävän kanssa iltaa Turun yössä, kestinyt vauvallisia vieraita, hoitanut yhden mystisen päivän verran kuumeista lomalaista ja käynyt koko perheen voimin erinäisillä ostosreissuilla milloin missäkin kaupassa (nettikaupat mukaanlukien, heh).

Paljon kaikenlaista tuli touhuttua mutta yksikään ennalta suunniteltu juttu, tiedättekö sellainen pitkään lykätty kuten valokuvien nettitilauksen tekeminen ja hammaslääkärin tarkistusajan varaaminen, on yhä tekemättömien listalla. Hoh... Niin, ja olinhan minä optimistisesti ajatellut viikon loman riittävän hyvin myös sisältääkseen yhden Rauma-reissun. Kuinka väärässä olinkaan ajatellessani tämän kultaisen ajan olevan ikuinen, sillä hujauksessahan se tietenkin taas meni.

Lähes kaikki - H&M, kengät - suomalaista käsityötä.

Bloggailukin on arvatenkin jäänyt, vaikken tosiaan koekaan saaneeni tässä ajassa mitään kunnollista aikaiseksi. Tykkäisin ottaa enemmän asukuvia, mutta näiden parempaan en tällä hetkellä kykene. Joitakin olisi kyllä vielä jemmassa noin kuukauden takaa, mutta meh meh katsotaan mitä keksitään...

Tällä hetkellä elämässä iloitsen
- pienistä vapaista hetkistä koneen ääressä
- omasta ajasta kuntoilun parissa salilla
- Taikan hyvistä päivistä, jolloin hymy on herkässä, uni tulee helposti, ruoka maistuu ja kiukut ovat poissa
- yhteisestä perheajasta kun Mikko on kotona
- tilaamistani uusista puhelinkuorista, jotka laitan nykyisin käyttämääni Mikon vanhaan puhelimeen
- tulevasta 3DS LX:stä (!!!!!)
- herkullisista salaateista, joista tulee kevyt ja raikas olo toisin kuin juuri nyt pöydällä olevista pannarin palasista ja pasteijoista, joita tehtiin tänään tulleille vieraille
- hetkistä ystävien kanssa rennon hengailun merkeissä


lauantai 10. tammikuuta 2015

Puolivuotias

Voi apua, meidän pieni vauva on jo puoli vuotta vanha! Eilen aamulla klo 7.50 tuli täyteen kuusi kuukautta täysipäiväistä äitinä oloa ja vanhemmuutta. Jotenkin moinen aika tuntuu järkyttävän pitkältä, vaikka juurihan tämä pieni jössikkä vasta syntyi. :'D

"Okay okay, but let me first take a selfie"
Taika on kehittynyt viime kuukauden aikana jonki verran. Eniten ehkä sellaisessa sosiaalisessa mielessä, eikä niinkään paljoa fyysisesti. Ääääää:n tai Blöööö:n tilalla muru tapailee selkeitä tavuja ja (ainakin meidän mielestä) yrittää matkia joitakin sanomiamme sanoja. MAMAMAMA, BABABABA, HEEIII, ÄMMMMÄ, ÄIIIIIJJÄ, EEIIII, MUMMUMMU ja TATTA ovat yksiä tutuimpia Taikan lausahtamia juttuja. Tavujen lisäksi myös muu ääntelyjen kirjo on laajentunut ja saanut useita eri äänenkorkeuksia. Välillä kiljutaan, toisinaan kurlutellaan, joskus hyräillään ="lauletaan" hennolla äänellä Hää-äää, häää-äää, hää-äää tai sitten höpötellään omiaan vauvojen kielellä. ^.^ Typy hakee jatkuvasti huomiota, eikä suostu olemaan hetkeäkään yksin. Hän kuuntelee tarkasti mitä hänelle puhutaan ja vastaa jollain edellämainitulla tavalla. Vielä ei olla huomattu vierastamista, sillä kuka tahansa kivan näköinen tyyppi kelpaisi tälle höpölle mieluisaksi kaveriksi. :'3

Hymytytöstä on myös tullut todellinen ilopilleri, ja ihan vain pelkkä hassu ilme saa Taikan purskahtamaan nauruun! Kaupan käytävät täyttyvät kovaäänisestä käkätyksestä ja ohikulkevat asiakkaat kääntyvät hämmentyneinä katsomaan tätä ihmevauvaa. Melkein mikä vaan naurattaa häntä, kunhan päällä on oikea mielentila. Jos päiväunilta taas herätään väsyneinä liian aikaisin, kiukkuvauvaa ei piristä oikein mikään kikkakolmonen.

Isi naurattaa kaupassa
Taikan kädet on nykyisin entistä vahvemmat ja varmemmat. Tavarat eivät tipahda niistä enää niin vain vahingossa, ja auta armias jos neiti tarraa niillä jotakuta kasvoista! @__@' Hiukset ovat aina perus ultimate-tulilinjalla, joten kotona pidän hiuksiani _aina_ ponihännällä tai nutturalla. Oikeastaan mikä tahansa on Taikasta äärimmäisen kiinnostavaa kosketeltavaa! Pitäessä häntä sylissä pöydän ääressä kaikki lähellä olevat vaaralliset tai epämääräiset esineet on ehdottomasti siirrettävä muualle, sillä muuten ne ovat välittömästi Taikan käsissä ja nanosekunnin päästä suussa.

Tytöllä on tällä hetkellä kaksi selkeää hammasta alaikenen keskellä, noin viiden millimetrin pituisina. Toistaiseksi muita ei ole näkynyt, vaikka lähipäiväiset iltakiukut saattaisivat viitata uusiin tulokkaisiin...! Istuminen onnistuu jo melko hyvin, mutta on yhä arvaamatonta ja horjuilevaa ilman pientä tukea. Seisoessaan Taika ottaa jaloilleen jo todella hyvin, ja on vain lyhyen ajan kysymys milloin hän alkaa ottaa ensimmäisiä avustettuja askelia. Vielä jalat eivät ihan kävelyä tajua.

Nukkuminen onnistuu taas melko hyvin, vaikka jokin aika sitten siinä mentiinkin takapakkia. Tällä hetkellä muru nukkuu taas täysiä öitä, heräen ensimmäisen kerran klo 21-22 jälkeen vasta kuuden tienoilla. Toisinaan unet keskeytyvät aikaisemmin, mutta aina ne jatkuvat sitten ainakin yhdeksään.

Ruoka maistuu meidän tytylle hyvin, vaikka lähiviikkoina onkin ollut lievää keskittymisvaikeutta. Viereen tullut kissa kiinnostaisi paljon enemmän, vaikka onhan tämä lohiherkku aika hyvää... Aamuisin meillä syödään korvikkeeseen tehtyä puuroa, mutta korvike (tai mikään juotava muutenkaan) ei ollenkaan innostaisi murua. Syöminen ja jyrsiminen on se juttu. Uusien makujen maistelu on ihan parasta sekä se, kun äiti antaa toisinaan maissinaksun.


Taika on keksinyt uusia tapoja hassutella, joista uusin on ehdottoman hulvattomin on pään pyörittäminen puolelta toiselle. ^.^ Tätä tehdään erityisesti syöttötilanteissa, mutta joskus myös muulloin kun hän haluaa tehdä toisin kuin sanotaan. Myös varpaat ovat löytäneet reittinsä käsien kiinni napattavaksi! Selällä maatessa muuta kuin varpaista pitämistä ei enää edes ehdi tehdäkään. :'>

Tällainen on meidän kuusi kuinen neiti nyt. :3

maanantai 5. tammikuuta 2015

Suurenmoinen vuosi 2014

Mennyt vuosi oli minulle ihana, vaikea, tärkeä ja odotettu. Tapahtui paljon suuria asioita, enkä voisi olla kiitollisempi kaiken menneen nykytilannetta ajatellen äärimmäisen hyvin. Vielä viime syksyn alussa olisin ollut täysin hämilläni saadessani kuulla millaista elämäni tulisi olemaan tammikuussa 2015. Tänä aikana olen kokenut paljon ja ehdottomasti kasvanut ihmisenä.

Pari kuukautta ennen viime vuoden alkamista sain tietää olevani raskaana ja tammikuussa teimme uutisesta julkisen. Kuulostaa kliseeltä, mutta uskon jokaisen lapsiperheen esikoisen tulon olevan parisuhteelle sitä suurinta ja mullistavinta aikaa. Sitä se oli ainakin meille. Pitkään toivottu perheenlisäys sai vihdoin alkunsa ja onnesta soikeat odottajat pyrkivät tekemään kaikkensa ollakseen täydellisen valmistautuneita uuden jäsenen saapumiseen. Kevät olikin meille silkkaa vauvatarvikelistaa ja mahakasvuni ihailua.

Raskauden tuomista rajoituksista huolimatta käytiin kykyjemme mukaan kaikissa mahdollisissa ystäviemme järjestämissä pippaloissa (minä tistysti selvin päin) ja onneksi kävimme, sillä mennyt vuosi sisälsi huikean määrän unohtumattomia kohtaamisia ja illanistujaisia! Tulimme itsekin järjestäneeksi melkoisen siistit 90'-bileet Mikon synttäreiden kunniaksi. :)

Myös opintojen osalta tekemistä keväällä riitti, sillä päätin radikaalisti suorittaa kaikki jäljellä olevat (normaalisti kahdessa vuodessa suoritettavat) puuttuvat läsnäoloa vaativat kurssit vajaan puolen vuoden sisällä. Ja siinähän riitti tekemistä! Oli päälekkäisiä moduuleja, pitkiä päiviä, tuntien samanaikaisuudesta johtuvia korvattavia oppitunteja, tehtäviä, opinnäytetyön alustamista (joka piti jättää äitiysloman jälkeiseksi touhuksi, mutta päätinkin aloittaa sen jo keväällä), ryhmätöitä ja rutkasti koko opintojeni vaikeimpia tenttejä. ~.~' Ajatuskin niistä nyt ahdistaa, enkä käsitä miten onnistuinkaan tekemään ne kaikki lukuunottamatta kahta jäljelle jäänyttä uusittavaa tenttiä.

Toukokuussa suunnitelmissa ollut soteekki-harjoittelukin joutui menemään kesken, sillä ennakoivien supistusten, liitoskipujen sekä matalasta verenpaineesta johtuvan huimauksen vuoksi en kokenut turvalliseksi juosta lasten perässä tai työntää vanhuksia pyörätuoleissa pisin kaupunkia. Olin ajatellut saavani nuo kaikki suoritettua ennen lomalle jäämistä, joten "luovuttaminen" tuntui melko turhauttavalta ja koin itseni epäonnistujaksi. Totuus oli kuitenkin se, että omien suoritusten ja aikaansaannosten tilalle tärkeysjärjestyksen kärjessä oli masuvauvan vointi sekä oma terveyteni raskauden loppumetreillä.

Vatsani oli TOSI ISO. Siis aiiivan valtava! Jo toukokuussa minua katsottiin kaupassa Huh, toivottavasti tuo ei alkaisi synnyttämään ainakaan täällä -katseilla ja läheiset varmisti ettenhän varmasti ole kantamassa sisälläni kaksosia. :'D Suorittaessani tenttejä koulumme auditoriossa minulle järjestettiin erityispaikka koska en mahani kanssa mahtunut istumaan muiden oppilaiden tavoin valmiissa penkkirivistössä. Oloni oli tukala ja tunsin paisuvani päivä päivältä kuin pullataikina. Liikkeelle lähteminen oli vaikeaa ja väsyin nopeasti jo yhden vaivaisen kauppareissun jälkeen. Jännitin tulevaa synnytystä, mutta päälimmäisenä tunteena oli ajatus Huh, tulis jo!

Toukokuussa jäin äitiyslomalle ja aika pitkälti lojuin vain kotona aina kun ei ollut mitään erityisiä menoja. Kaupoissa käyminen rajoittui aika pitkälti vain ruokaostoksiin tai vihoviimeisiin vauvatarvikkeisiin. Vaatteiden katselu ei erityisemmin kiinnostanut ja ostinkin sellaisia raskauden aikana vain pakollisen minimi-määrän. Suurin osa niistä koostui kaksia housuja, muutamia sukkahousuja ja paria t-paitaa lukuunottamatta normaalia kokoani suuremmista perusvaatteista sekä venyvistä trikoohameista. Kenkävalikoima pieneni myös turvotuksen vuoksi, ja loppuraskaudesta hiihdin lähinnä kumisilla puutarhatossuilla. Luettuani "kauhukertomuksia" pelkäsin ettei jalkani palaudu enää entiselleen, mutta onneksi ainakin suurin osa kopsuttimista mahtuu yhä päälle. :')

Helle on raskaana olevien helvettiä. Onneksi kuumuusaalto oli minun kohdallani toukokuun lopussa ja seuraavan kerran kesä-heinäkuun vaihteessa eikä KOKO sinä aikana. Pari viikkoa ennen laskettua aikaa järjestin luonani baby shower- juhlat lähimpien ystävieni kesken. Söimme herkullista ruokaa ja teimme yhdessä tulevalle vauvalle baby mobile:n.<3 Juhannuksena D-day oli jo melko lähellä, joten passasimme Mikon kanssa riehakkaista juhlista Jyväskylässä, ja kävimme vain pikaisesti Raumalla moikkaamassa sukulaisia purjeveneessä. Laskettu aika oli ja meni, mutta satunnaisia supistuskohtauksia lukuunottamatta mitään ei tapahtunut. Menimme Mikon sukulaisten järjestämiin sukukekkereihin lähikunnan leirikeskukseen, ja kysymykseen "Maria, koskas se sun laskettu aika sit on?" sain huvittuneena todeta "Eilen."


 Mikon työvuorot sairaalassa menivät ristiin rastiin ja toivoimme vain ettei synnytys alkaisi juuri sellaisena hetkenä jolloin ei saataisi hänelle sijaista. Lopulta kaksi viikkoa LA:n jälkeen synnytys käynnistettiin, ja vaikka itse toimenpide haluttiinkin tietysti kaikin keinoin välttää, toisaalta oli hyvä saada näin taattua Mikon läsnäolo itse synnytyksessä ja siihen valmistautumisessa. Olisi ollut äärimmäisen kurjaa käydä se läpi yksin. :'<

Itse synnytys oli näin jälkikäteen ajateltuna hyvinkin nopea ja kaiken kaikkiaan melko kivuton, kiitos kipulääkkeiden. Koin sen monien muiden naisten tavoin hyvin voimaannuttavana kokemuksena ja kunnioitan itseäni sen myötä paljon enemmän. Sitä ei tajua ellei itse koe, mutta kaikesta rankkuudesta, karuudesta ja pitkästä paranemisesta huolimatta synnytys oli ehkä paras hetki koko tähän astisessa elämässäni! Huh, tuntuu hullulta myöntää se, mutta niin se vain on.

Se hetki kun kaikki työ on vihdoin ohitse ja saa rinnalleen kehollaan tekemän, sisältään putkahtaneen ihmisen alun on niin uskomattoman epätodellinen, etten usko samanlaista tunnetta kokevan mistään muusta ikinä maailmassa. Sinä päivänä synnytin maailmaan täydellisen tyttäreni Taikan.<3



Alku ja totutteleminen vauvaperheenä olemiseen oli rankkaa. Mikolla ei ollut päivääkään isyyslomaa, joten aloitin äitinä olemisen yksin. Pyrin kuitenkin kouluttamaan Mikkoa kaikkeen oppimaani aina kun hän oli kotona jottei hän vieraantuisi uudesta vauvastamme. Kaiken totuttelun keskelle järjestettiin lisäksi muutto toiseen kaupunkiin ja kohtutuore vauva vierellä purattiin Porin asuntomme laatikoiksi. Muutimme Turkuun päivää ennen kuin Taika täytti kuukauden. Vielä viikon sen jälkeen Mikko teki viimeistä työviikkoa Porissa ja vasta sitten siirtyi luoksemme uuteen kotikaupunkiin.

Tiesimme alusta asti että vauvan hoito tulisi olemaan uuvuttavaa Mikon tehdessä jatkuvia pikkusijaisuuksia ja molempien vanhempiemme asuessa toisessa kaupungissa. Emme kuitenkaan halunneet luopua haaveestame Turussa asumisesta ja katua sitä loppuelämän.

Kaksi suurta asiaa yhden kuukauden sisällä on aika paljon, ja tajusimmekin vasta jälkikäteen miten paljon kaipasimme tästä kaikesta toipumista. Stressi pukkasi salakavalasti niskoihimme, mutta tukemalla toisiamme ja saamalla ystäviltä ja vanhemmilta apua, selätimme ahdingot pois.

Jälkeen päin ajateltuna, miten helpolla me oikeasti päästiinkään tässä kaikessa! Synnytys eteni loistavasti eikä minulle tai Taikalle tullut mitään ongelmia tai jälkiseurauksia ja Taika oli alusta saakka melko rauhallinen ja helppohoitoinen vauveli. :3 Kämpänkin kanssa kävi aivan loistotuuri päästyämme juuri oikeaan aikaan melkeinpä vahingossa unelmiemme asuntoon.<3 Niin, ja unohtamatta tietysti Mikon saamaa työpaikkaa, jonka soppari alkoi heti vanhan Porin kesätyöpaikan jälkeisenä päivänä! Siis ihan uskomattomia onnen potkuja! Kiitos karma ja kaikki mahdollinen  mikä suinkin vaikutti tai oli vaikuttamatta asioiden kulkuun!<3 :'DD


Muutettuamme elokuun 8. päivä järjestimme heti seuraavana viikonloppuna ex-temporet tuparit. Muutaman tunnin varoitusajalla koti täyttyi ihmisistä ja grillailimme uudella pihallamme ystävien kanssa kauniina ja lämpimänä kesäpäivänä. Oli muuten yksi kivoimmista illoista koko kesänä. ^^ Pikkuhiljaa alettiin asettua taloksi, kunnes jouduttiin ottamaan todellinen loppuspurtti päätettyämme järjestää Taikan nimiäiset kuukauden päästä muutosta. Heh, taidetaan oikeasti olla aika rauhatonta porukkaa kun kaiken täytyy tapahtua niin nopealla aikataululla...

Syyskuu oli kaikin puolin hektinen kuukausi. Nimiäisten järjestelyjen tuoma stressi ja kaksikuisen vauvan selittämätön "koliikkiaika" veivät todellakin meidän vähäisillä yöunilla saadut voimamme. Silmäpussit roikkuivat polvissa ja otsarypyt uurtuivat syvälle. Oli vaikeaa uskoa että jo ihan muutaman kuukauden päästä elämä olisi paljon helpompaa ja arki alkaisi sujumaan kaikilla meillä huomattavasti paremmin.

Syksyllä aloin tarkkailla ruokailujani ja pyrin tietoisasti vähentämään turhia hiilareita. Vaikkei perunan, leivän, riisin ja pastan poistaminen ruokavaliosta ollutkaan minulle erityisen vaikeaa, herkkujen pois jättäminen ei millään tahtonut onnistua. Aina hetkellisesti ruotuun päästyäni tielle tupsahti jokin spessumpi tilaisuus herkkuineen ja alamäki taas alkoi. Sokeririippuvuus on laihduttajalle todellinen ongelma.

Haasteiden lisäksi syksy sisälsi myös paljon kivoja menoja ja tapahtumia! Saimme hoitoapua Mikon vanhemmilta ja pääsimme näin viettämään silloin tällöin aikaa kahdestaan tai osallistumaan ystävien kanssa järkättyihin kemuihin.<3 Vuorottelimme myös Mikon kanssa ja kävimme siten melkein kaikissa pienemmissäkin kavereiden peli-illoissa ja kekkereissä. :) Olen saanut paljon myös omaa aikaa ja viettänyt iltoja tyttöjen kesken shoppaillen ja jutellen kaikesta mahdollisesta tyttöhömpästä. :'3 Toki Taikan hoito on aiheuttanut meille tarvetta järjestellä asioita paremmin saadakseen omaa aikaa, mutten oikeastaan koe jääneeni vauvavuoden vuoksi erityisemmin mistään paitsi. Turussa asuessa pääsee näkemään ystäviä lähes viikottain (joskus jopa useammin), joten on sanomattakin selvää olevani nyt paljon aktiivisempi sosiaalisesti mitä silloin kun asuimme Porissa! :D

Marraskuussa pidimme huikeat Halloween-bileet, jotka olivatkin jo muodostuneet perinteisesti meidän hostaamiksi juhliksi. Hankimme myös minulle kauan toivomani salikortin Elixiaan ja pääsin aloittamaan urheiluharrastuksen, joka sopi täydellisesti meidän rytmiin ja Mikon vuorotyöhön! Ja uusi harrastukseni on tosiaan kestänyt! :) Ainakin toistaiseksi olen jaksanut käydä ahkerasti ryhmätunneilla, vaikka välillä (kuten tänään) jokin muu yllättävä meno (kavereiden leffailta) saa minut painamaan varauslistan peruuta-painiketta.

Loppuvuosi meni hujauksessa pikkujoulujen ja lahjavalamistelujen merkeissä. Kävimme risteilemässä pienemmällä kokoonpanolla ja osallistuin puoliksi amerikkalais-pariskunnan Thanksgiving-kemuihin. Pääsimme viettämään kahta joulua molempien vanhempiemme luona ja kävimme sukuloimassa välipäivien aikana mummuloissa. Taikan ensijoulu jää varmasti muistoihimme ikuisesti.<3 Vuosi vaihtui ystävien kanssa tuparibileissä syöden, nauraen ja jaellen kaikille rakkaille uuden vuoden suukkoja.

Aika mieletön ja muutosten täytteinen vuosi 2014. Viime vuoden aikana saimme tyttären, muutimme Turkuun, Mikko valmistui ammattikorkeakoulusta, pääsimme juhlistamaan jopa kaksia ystävien häitä sekä seuraamaan vierestä Taikan lisäksi myös toisen pienen vauvan elämän alkua. :') Toivottavasti tuleva vuosi on sitäkin hienompi, vaikka paremmaksi enää on aika vaikeaa päästä. ^-^ Kaipaisin samoin pientä rauhoittumista, joten toivottavasti tänä vuonna radikaalisia muutoksia ei tulisi niin paljon. :D


torstai 1. tammikuuta 2015

Hyvää Uutta Vuotta 2015!

Wuhuuu!!! Uusi vuosi herättää minussa aina jonkinlaista jännitystä ja säpinää tulevasta. Niin kävi tälläkin kertaa viettäessämme vuoden vaihtumista ystävien kesken tuparien muotoisissa kemuissa. ^-^ Älyttömän hauska ilta, kuten tällä porukalla arvata saattaakin. ;)

Mietittiin pitkään miten toimitaan uuden vuoden suhteen Taikan kanssa, sillä aluksi olin kovasti hoitoon viemistä vastaan. :( Jotenkin vuoden vaihtuminen tuntui minusta liian tärkeältä hetkeltä viettääkseni sitä ilman lastani, mutta sitten minut saatiin ympäripuhuttua että eihän se puolivuotias vielä sellaisista mitään ymmärrä saatikka muista. Niiinn...

Huiput kemut parhailla tyypeillä on kyllä parasta mitä uuden vuoden aattona voi tehdä, eikä päätöksemme lopulta yhtään kaduttanut. Sikakivat bileet enkä voisi olla onnellisempi omistamistani ihanista ystävistä.<3 Silti jokin pieni osa minusta potesi huonoa omatuntoa ettei pieni vauvani ole kanssani. u.u'

Mekko-Nelly, Korvikset-H&M, Vyö-Seppälä
Illan asuna toimi Aasialais-henkinen mekko Nelly:ltä, jonka tilasin alennuksien houkuttelemana lähiaikoina. Pari kymppiä oli enemmän kuin sopiva hinta, mutta netistä tilaaminen on aina vaatteen istuvuutta ajatellen hieman riskipeliä. Onneksi paketti oli perillä ajoissa ja vetoketjukin meni kiinni mallikkaasti. :') Näyttäisihän tuo hieman paremmalta ollessani vaikkapa viisi kiloa kevyempi, mutta kelpuutin sen juhliin näinkin.

Ja painosta puheenollen! Nyt uuden vuoden kunniaksi aloitan tosissani oikean laihduttamisen (ehheh, tietysti eilen ystävältä saadun myöhäisen itsetehtyjen konvehtien muotoisen joululahjan tuhoamisen jälkeen :'''DD). Mitään virallisia uuden vuoden lupauksia ei tänäkään vuonna tullut tehtyä, mutta painon suhteen on kyllä tapahduttava liikettä. Haluttuun suuntaan!! Ilokseni kuntosalillanikin alkoi taas vuoden vaihduttua läjä uusia ryhmätunteja enkä voisi olla niistä innostuneempi, latinotansseja ja core ball! 8))

Huomisen jälkeen Mikolla alkaa pienimuotoinen "talviloma" mikä tarkoittaa rentoa perheaikaa yhdessä. Jjjjjeeee! ^.^ Vielä tuolle ajanjaksolle on tiedossa vasta muutama meno, mutta voin vain kuvitella miten meidät tuntien "vahingossa" joka päivälle kehittyykin jotain enemmän tai vähemmän tärkeää ohjelmaa. :'DD Me ei vaan osata olla pitkiä aikoja kotona tekemättä mitään jos ollaan kumpikin vapaalla. >.<'

Niin, ja huomenna päivällä lähdetään ihanien tyttösten kanssa kiertelemään alennusmyyntejä, wuhuu! 8)) Kaikkea hauskaa siis tiedossa!<3 Nauttikaa tekin elämästä ja silleen. :D