torstai 29. lokakuuta 2015

Voi PAKASTIN!

Pitkästä aikaa vlogijuttuja, joilla tällä kertaa poikkeuksellisesti on myös jokin selkeä aihe, hehe. :'D Meikän tukka on myöskin vaihtanut vähän väriä, ollessaan nyt kylmän ja tumman lila. Luonnossa näyttää ennemminkin mustalta, mutta haalistuu varmaan tässä jo muutaman pesun jälkeen.

Mutta siihen videoon! Klick, klick!

tiistai 27. lokakuuta 2015

Merkkivaatteiden merkitys ja uuden takin esittelyä

Lupailin esitellä täällä uusimman Naketanon takkini, joten tässä sitä tulee! :) Pimenevästä ulkoilmasta huolimatta kuvista saa sen verran irti, että pääpointit tulee selviksi, vaikka parempaa laatua voisikin toki otoksilta toivoa... Myöskin kuvauksissa kököksi rypistynyt vekkihameen reuna ärsyttää ainakin itseäni melko paljon, mutta menkööt tämän kerran jakoon siitä huolimatta. Toisaalta olen silti usein pohtinut, että vaikka valokuvien pienet virheet häiritsevätkin, juuri ne tuovat kuviin sitä jotakin. Jollain hassulla tavalla tykkään siitä epätäydellisyydestä ja elämänmausta, joka tämän kaltaisista arkisista asukuvista huokuaa ja on melkein käsin kosketettavissa.

Mutta palataanpa aiheeseen, eli takkiin! :D Kuten siis aiemmin kerroin, tilasin jokunen aika sitten itselleni Naketanon verkkokaupasta alennustakin. En omista juurikaan Kånkenia ennempää merkkituotteita, joten tämä takki oli siis harvinainen poikkeavuus sääntöön. Pari vuotta sitten minua alkoi meinaa toden teolla ärsyttämään, että uusina ostetamani vaatteet, kengät tai laukut hajoavat käyttökelvottomiksi mielestäni aivan liian nopeasti! Kun kyse on 2nd hand -hankinnasta, tavaran kunnon romahtaminen ei haittaa niin paljoa, koska yleensä sen hinta on ollut pieni ja toiseksi, sitä ostaessaan osaa olla ns. varautunut, että ennen minua tätä on jo joku muukin käyttänyt.

Uusien asioiden suhteen taas odotan saavani oikeasti hyvän ja ennen kaikkea kestävän tuotteen. Kaikki uutenakaan myytävät vaatteet tai kengät eivät tietenkään silti tarkoita sitä, että ne olisivat hyvän laatuisia, mutta kyllä ainakin minä alan näkemään väistämättä punaista, jos esimerkiksi ostamani kengät menevät rikki jo toisella käyttökerralla. Aina tähän kestävyyteen ja laatuun ei osaa sanoa juuta eikä jaata, kun kyseistä tavaraa valitsee kaupassa. Joskus laadukkaan oloiset kenkäkaupan klopsottimet paukahtavat pirstaleiksi jo ensi kertaa ulos astuessa, kun taas marketin perus halppispopot kestävät rankkaakin käyttöä vuodesta toiseen ja säilyvät vielä moitteettoman näköisinä. Vasta jokin aika sitten tajusin, että merkkivaatteissa kyse ei olekaan aina siitä uuu niin cool:ista brändistä, vaan joskus ihmiset hankkivat niiden tuotteita ihan vain siksi, että niiden kestävyyteen voi oikeasti luottaa.

Reilu vuosi sitten hankin elämäni ensimmäisen Kånkenin. Olin haaveillut ketturepusta pikkutytöstä lähtien, ja vaikka olinkin lievästi ärsyyntynyt sen olevan nykyisin jokaisen koululaisen must have -juttu, päätin olevani ansainnut sellaisen monen vuoden mietintöjen jälkeen. Se, mikä kyseisessä repussa kuitenkin oli minulle muotoilua tärkeämpää, oli ehdottomasti siitä kuulemani palaute ja laatu. Kånkeneiden sanotaan kestävän melkein mitä vaan, ja järjellä ajateltuna, onhan Fjallraven merkkinä kuitenkin retkeilyä, eli kantamisen ja kovan käytön kestämistä suunnitteleva yritys. Nyt vuoden verran Kånkenia käytettyäni, siinä ei näy vieläkään mitään moitittavia merkkejä kulumisesta (ellei kissan pureskelemaa nahkaista hihnaa oteta huomioon). En toki nyt mitään tiiliskiviä ole siinä päivittäin kantanut, mutta silloin tällöin aika täpötäyteen, esimerkiksi yökyläreissuille pakannut. Olen yhä ostokseeni todella tyytyväinen, vaikka silloin satasen hinta tuntui kyllä melko suolaiselta ja kirpaisi kuukausibudjettia jonkun verran.

Törmäsin Naketano-merkkiin pari vuotta sitten, sen mainoksen ilmestyttyä facebookkini reunalle (aikamoinen mainoksen voima, mutta ei mietitä sitä nyt). Ihastuin niiden huppareiden malleihin, ja siihen, että niistä oli osattu tehdä tyylikkään sporttisia. En ole juurikaan koskaan pitänyt urheiluvaatteista, kirkkaine väreineen ja unisex-leikkauksineen. Jollain tavalla ne eivät vain yhtään tunnu omilta, ja enintään voisin käyttää niitä juoksulenkillä, mutten todellakaan nykymuodin tavoin jokapäiväisessä arkikäytössä. Ne vain tuntuvat niin persoonattomilta ja vain korostavat meidän suomalaisten tuulipukukansalaisuutta. Kuitenkin Naketanon vaatteisiin törmättyäni aloin lämmetä ajatukselle, että minäkin hankkisin vielä joskus itselleni jonkun laadukkaan ja kestävän perusvaatteen. Ajatus jäi hautumaan mieleni perukoille, kunnes noin kuukausi takaperin aloimme puhua mikon kanssa tästä aiheesta uudelleen. Haluaisimme hankkia kummallekin ainakin yhdet perus takit/hupparit, jotka näyttäisivät hyvältä vielä vuodenkin päästä, ja joiden lahoaminen ei alkaisi heti ensimmäisen pesun jälkeen.

Löysin itseni pitkän tauon jälkeen Naketanon nettisivuilta ja huomasin jälleen ihailevani niiden takkien ja huppareiden muotoilua. Jokin siinä vain nappaa, vaikka en oikeastaan osaa kunnolla edes selittää mikä. Sitten huomasin tämän takin. Wou! Täähän on magee! Tollanen sporttinen, mutta rockahtava ja voisi sopia yhdistettäväksi vaikka hameenkin kanssa! Sillä kyseessä on välikausitakki, sitä tulisi käytettyä Suomen oloissa hyvinkin paljon, aina kosteista kevätkeleistä, viileään kesään ja tietysti myös näin tuulisina syyspäivinä. Takki oli onnekseni vieläpä alennuksessa ja maksoi vain kuusikymmentä euroa. Onhan se rahana aika isokin summa, mutta takista se ei mielestäni ollut mikään järjettömän tyyri hinta. Lisäksi kun oikeasti tarvitsin tämän kaltaista lyhyttä jokapaikan-takkia, sillä muutama kuukausi sitten juoksutakkini vetoketku rikkoutui ja maastonvihreä (ikuisuuden vanhan) takkini repesi. Kun tajusin, että pidän tästä takista oikeasti koko nettisivun takkivalikoiman tarjonnasta eniten, totesin minua lykästäneen 50%:n alennuksen kanssa toden teolla! Mikonkaan suostutteleminen ei ollut järin vaikeaa, kun hänestäkin takin hankkiminen kuulosti järkiostokselta. :)

Saatuani takin kotiinkuljetettuna kotiin (haha, aikamoista luksusta! Mutta muita toimitusvaihtoehtoja ei ollut xD), ihastuin siihen livenä uudelleen! Aivan ihanaa materiaalia, ja niin hyvän näköinen etten kestä. <3__<3 Kokokin oli minulle juuri sopiva, vaikka pelkäsinkin sen olevan, näin ennestään tuntemattomalta merkiltä ostaessa, liian pieni. Nyt takana on noin viikon aikaa käyttöä, eikä ole toistaiseksi muuta kuin positiivista sanottavaa, suosittelen! :) Juuri tätä mallia ei tosin enää nettipuodeista löydy, joteh huh-huh, onneksi ehdin tilata sen ajoissa! :'oo Eipä tarvitse ainakaan pariin vuoteen hankkiauutta välikausitakkia, jes! ^^



Oli alunperin tarkoitus esitellä uuden ostoksen lisäksi myös tuota päivän asuani, mutta tällä kertaa kuvamareriaali oli niin surkeaa etten todellakaan kelpuuta niitä näytille. XD Huoh... Aina ei vain ole valokuvauksellinen päivä, jos tuo yllä näkyvä tukanlaitto-kuva on kaikista otoksista siedettävin. :'DD No mutta, kaikki kamppeet kirppikseltä (paitsi tietysti se takki). Maiharit ovat kolmisen vuotta sitten lahjarahoilla ostetut, aitoa nahkaa sa suomalaista käsityötä. Ovat muuten nekin kestäneet jo useamman talven, lukuunottamatta vetoketjun vetoklipsiä (mikä lie), jonka joskus hätäisesti paikkasin avaimenperä-renkaalla. >.<' Voisi ehkä viedä suutarille tai johonkin missä saisivat siitä hieman asiallisemman näköisen. :'D

Tuon näköisenä käytiin eilen koko poppoo mehukattimaassa ystäväperheen kanssa. Muksut leikkivät isien kanssa ja mammat hörppäsivät kahvia. Tai oikeastaan minä hörpin. Mutta kaverimamma istui sentään vieressä syömässä. :) Kyllä minäkin siellä sitten kiipeilin Taikan kanssa pisin kiipeilytelineitä ja liukumäkiä, vaikka paras osuus olikin äitikaverin haaste ilmakiekkopeliin! Huh, sentään voitin. >:'D (ai mitenniin olen kilpailuhenkinen?)

Tänään mennään lähikirjaston lasten teatteriin ja ulkoilemaan. Liedellä myös valmistuu valehtelematta liki pari tuntia paloittelemani ja kuorimani hokkaido-kurpitsa, josta piti tietysti (huoh) nyppiä talteen myös kaikki perhanan siemenet. Katsokaas kun ne pitää paahtaa, niin tottakai puolen tunnin näperrys on sen vaivan arvoista (NOT X_X).

Paras tulla pirun hyvä keitto sitten...

maanantai 26. lokakuuta 2015

Biisien tekoa!

Olen aiemminkin maininnut olevani aika kovaa innostuja-tyyppiä. Porskuttelen muiden ihmisten tavoin perus arkea ja perhe-elämää, teen tarvittavat työt ja etenen päivän kerrallaan. Kun kuitenkin tielle eksyy jotain kiinnostavaa, innostun siitä aivan suunnattomasti ja alan työstämään kyseistä ideaa täysillä, energiaa ja kyltymättömyyttä puhkuen!

Lähiviikkoina inspiraationi ja innostukseni kohteena on ollut musiikki ja uusi ihana bändini. En malta millään odottaa seuraavia bänditreenejä, vaikka vasta eilen palailin kotiin edellisiltä. Pitkän tauon jälkeen musisointi tuntuu mahtavalta, ja tuntuu että voisin tehdä sitä yöt ja päivät 24/7. Tähän saakka bändiläisillä on ollut tapana soittaa vanhojen rock-biisien covereita ja esiintyä niiden kanssa baareissa. Se oltiin todettu voimivaksi ratkaisuksi, ja vaikka omien kappaleiden teko onkin kiinnostanut heitä alusta lähtien, sille ei koskaan tuntunut löytyvän omaa saumaa tai tarpeeksi innostunutta työstäjää. Mutta kuinkas sitten kävikään? Bändiin liittyi innostuja-Maria ja johan alkaa uudet sävelet raikua lujina!

Sain muutaman päivän sitten erikoisen päähänpiston aloittaa koskettimien soiton "puhtaalta pöydältä". En useinkaan jaksa keksiä musiikiksi mitään omaa, vaan etsiskelen sävelistä korvakuulolta jotain randomeja elokuva soundtrackeja ja yritän mukailla ja toistaa niitä. Silloin kuitenkin päädyin naputtelemaan mieleen juolahtavia ääniyhtälöitä ja huomasin, miten muutaman sävelen kulusta tulikin yllättäen miellyttävää kuunneltavaa. Hmm, täähän vois olla jonkun biisin intro-melodia kitaralle... Ja tästä soinnusta sitten lähtis itse säkeistö...

Olen joskus ennenkin kokeillut säveltämistä, mutta lähes aina kokonaisen kappaleen tekeminen on tuntunut liian työläältä. "Ei tää nyt niin hyvä ollu, ettäkö sitä jaksais työstää enempää.." tai "No katotaan jos sitä sitten joskus jotain.." -pohdintoja ajatellessani kaikki biisi-ideoiden tyngät ovat jääneet siihen. Tällä kertaa kuitenkin takaraivoon pomppasi bändi. Kerrankin minulla olisi oikeasti hyvä syy olla jättämättä sointukuviota kesken, vaan nauhoittaa se puhelimeeni ja jatkaa kokonaiseksi kappaleeksi asti! Seuraavana päivänä (eilen) palasin nauhoitukseni ääreen ja menin kiipparille. Tsadam, ja yhtäkkiä olin luonut intropätkälle kokonaisen säkeistön. Hetken päästä aloin miettimään kertsiä ja lopulta sanoituksia sekä laulumelodiaa.

Illemmalla oli treenit, joissa suunnittelin ottavani keskeneräisen biisini puheeksi. Paikan päällä alkoi kuitenkin jännittämään. Mitä jos ne ei tykkääkään? Ajattelevat kuitenki et toi uus laulaja on ihan liian innostunu kakara, ja muutenki kuvittelee itestään liikoja. Onkohan tää edes esittelemisen arvonen? Treenailtiin ennalta sovittuja covereita ja yhteissoitto sujui jälleen lämpimän mutkattomasti. Vitsailtiin hyvässä hengessä ja muokattiin tunnetusta pop-kappaleesta heavy-versiota yhteisvoimin. Oli hirmu hauskaa, ja treenien lopussa lämpenin oman kappaleeni esittelemiseen uudestaan.

Tunnustelin ensin tikulla jäätä, onko kukaan heistä sattumoisin saanut aikaiseksi työstää omaa settiä? Ei ollut. Sitten varovaisesti ehdotin että minulla voisi ehkä olla jonkinlainen visio sellaisesta. Bändikamujen innostuneet ilmeet sekä kannustukset saivat minut pujahtamaan koskettimiston ääreen ja tärisevin käsin näppäemään heille keksimääni intro-pätkää. Selitin mongertaen sekavia visioitani biisin tyylistä ja etenemisestä ja soitin tulevan säkeistön sointuja. "Joo! Just hyvä!" sekä "Tosta sais aika siistiä settiä!" -kommentit ilahduttivat ja antoivat puhtia jatkaa eteen päin! Olisi kuulemma kivaa jatkaa kappaleen työstämistä ja ottaa se kunnolla työn alle heti ensi kerralla, jipii! ^^

Illalla vielä whatsappailtiin sointulappuja ja tänään pistin eteen päin vielä uusimpia nauhoituksia. Ei vitsit miten jännää! Aaaaaa!! X)

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Pohdintaa joululahjoista ja Taikan joululahjatoiveita

Koska minä rrrrakastan joulua, olen jo nyt alkanut miettimään läheisilleni ihania ja heille (toivottavasti) mieluisia joululahjoja! :) Inhoan jos kaikkien lahjojen hankkiminen jää joulukuuhun, ja olenkin siksi lähivuosina pyrkinyt aloittaa niiden katselun jo heti syksyn alkaessa. Sillä tavalla päästään koko perhe välttymään järkyttävästä, tunnelmaa latistavasta joulustressistä ja keskittymään joulun alla nauttimaan niistä oikeasti mukavista jutuista.<3 Toki muutamien lahjojen etsiskeleminen voi joskus joulukaupoissa olla ihan hauskaakin, mutta metrin pituista lahjalistaa etsiessä on joulumieli jo jossain hyvin kaukana.

Meillä on paljon sukulaisia ja ihania ystäviä. Haluaisin ehdottomasti ilahduttaa niistä jokaista mieluisalla paketilla, vaikka olenkin lähiaikoina pohtinut miksi ihmeessä tästä kulutuskeskeisestä tavasta ei olla vielä luovuttu. Onhan se nyt järjellä ajateltuna melkoisen typerää tuhlata vuosittain satoja euroja siihen, että ostelee kaikille mummoilleen ja mammoilleen turhia, arpapelillä valittuja random esineitä lahjaksi. Silti jokin sydämellisyys siinä toiselle valmistaman yllätyksen antamisessa piilee, enkä kyllä itsekään olisi vielä valmis  siihen, että lahjojen antaminen vain lopetettaisiin kokonaan.

Jos jonkun suhteellisen järkevän lahjananto-tavan kuitenkin haluaa itselleen järjestää, kannattaa vielä aikuisenakin väkertää lahjatoivelistoja! Meidän perheessä olemme harrastaneet sellaisia jo muutamana vuotena, ja tänäkin vuonna ajattelin tehdä samoin. Lahjatoive- tai idealistan avulla vältytään nimenomaan niiltä typeriltä tai turhilta lahjoilta, eikä lahjan antajankaan tarvitse repiä hiuksia päästään yrittäessään keksiä toiselle sopivia asioita lahjoitettavaksi. Aloitin tänä vuonna tärkeimmästä (mutta toisaalta myös helpoimmasta) lahjansaajasta, eli perheemme pienimmästä jäsenestä.

Taikan lahjatoivelistan tekeminen on hieman hankalaa, sillä tyttö ei vielä osaa kertoa itse mitä toivoisi saavansa lahjaksi. Siitä huolimatta tytön kanssa päivittäin ollessani osaan jo jonkin verran tulkita tätä ja tiedän millaisista asioista hän tykkää ja mitkä jutut taas eivät niinkään innosta. Näin äidin näkökulmasta pystyn myös hieman ennustamaan millaiset lelut ja tavarat voisivat olla meidän murulle mieluisia myös tulevaisuudessa, ja mistä tämä innostuisi esimerkiksi tulevana keväänä. Ainakin typyn isovanhemmat ovat jo nyt kyselleet, mitä Taikalle voisi suunnitella antaa joululahjaksi.

Tällaisia ideoita keksin Taikan joululahjatoivelistaan tällä kertaa:

- Potkupyörä: Minusta lahjalistassa on aina hyvä olla sekä pienempiä että isompia (=kalliimpia) lahjatoiveita, joista potkupyörä kuuluu selkeästi jälkimmäisten ryhmään. Itselläni ei ole erityisemmin kokemusta tällaisesta potkupyörä -kapistuksesta, ja olinkin vielä jokin aika sitten varma, että meille tulee riittämään tuo parvekkeella majaileva, 1-vuotis lahjaksi saatu työnnettävä kolmipyörä. Siitä huolimatta törmäsin jossain vaiheessa netissä tähän tasapainoa ja lapsen omatoimisuutta kehittävään taaperopyörään ja ihastuin sen nerokkuuteen! Kun asiaa oikein kunnolla alkoi miettiä, mikä onkaan parempi tapa oppia pyöräilemistä ja tasapainoittelemista kuin juurikin tuollainen jalkojen tukea vaativa potkupyörä?

Ainakin minua pyöräilemisen opetteleminen jännitti ja pelotti aikoinaan juurikin siksi, että pelkäsin kaatumista. En luottanut tasapainooni, enkä myöskään uskaltanut ottaa kunnon vauhtia, jonka vuoksi pyöräileminen oli vain hankalampaa. Opin lopulta pyöräilemään vasta kouluikäisenä, vaikka nuorempana isoisäni vetikin minua usein kolmipyöräisen kanssa pitkin pihoja. Potkupyörällä kaatuminen on melkein mahdotonta, sillä aina kun tasapaino tai ajaminen tuntuu epävarmalta, pyörän saa helposti pysäytettyä pistämällä jalat maahan. Potkupyörällä vältytään tehokkaasti myös liian kovasta ja kaatumiseen johtavasta vauhdista, sillä vauhdin ottaminen onnistuu ainoastaan omien jalkojen voimia käyttäen potkimalla, eikä ketjureaktiota aiheuttavalla polkemisella. Potkupyörän avulla tasapainon löytäminen ja pyörällä ajaminen opitaan kuin itsestään, sillä lapsi pääsee harjoittelemaan sitä itsenäisesti, turvallisesti ja omaan tahtiin.

- Haukkuva lelukoira: Sain tämän idean itseasiassa tämän aamuisien lastenohjelmien lelumainoksesta! :'D Taika rakastaa eläimiä, ja erityisesti tykkää kun ne ääntelevät. Haukkuva koira voisi olla hauska "oma pikku lemmikki", joka on melkein kuin elävä koira, mutta jolla voi kuitenkin leikkiä ja hassutella vapaasti niin paljon kuin haluaa.

- Lasten soittimia: Olemme alusta saakka totuttaneet Taikaa musiikkiin ja hälinään ja tyttö onkin oppinut nauttimaan laulamisesta, tanssimisesta ja soittamisesta. Typy tykkää pimputella koskettimillani, rämplätä isin kitaroita, puhaltaa nokkahuiluun ja soitella kellopeliä. Ikiomat lasten soittimet marakasseineen ja rumpuineen olisivat hauska lisä koko perheen yhteiseen musisointiin. ^^

- Lastenkirjoja: Kerroin jo aikaisemminkin, miten paljon meidän taapero tykkääkään kirjoista! Niitä on paljon, mutta Taika ilahtuisi varmasti saatuaan sellaisia lisää lahjaksi. Kirjat eivät myöskään pitkään "vanhene", vaan niitä voi lueskella pitkin lapsuutta ja kaivaa pienen tauon jälkeen uudelleen hyllystä katseltavaksi. Lisäksi kirjat lisäävät yleissivistystä ja opettavat lapselle uusia sanoja.

- Duploja: Taikan saatua 1-vuotis lahjaksi tädiltään elämänsä ensimmäisen Duplot, leikkimme rikastuivat monella kerralla! Legoilla rakentelu on huippuhauskaa ja kehittävää, joten mikä olisikaan hauskempaa kuin saada lahjaksi lisää Duploja? Uusien lisäosien avulla lego-leikit vain monipuolistuvat ja muuttuvat jännemmiksi.

- Pieniä eläinhahmoja: Taika innostuu aina hirmuisesti löydettyään lelukorista aikoinaan kindermunista saamiani (ja säästämiäni) pieniä Barbapapa- ja eläinhahmoja! Niille rakennetaan palikoista koteja ja majoitetaan edellämainittuihin Duplo-taloihin. Joskus kuntosalin lapsiparkissa huomasin tytön kanniskelevan ympäriinsä sikäläisiä PetShop -leluja, ja aloinkin pohdia jospa sellaiset tai vastaavat voisivat kiinnostaa meidän neitiä kotonakin.



Tietenkään tämä lista ei tarkoita, etteikö lapsellemme voisi antaa lahjaksi myös jotain ihan muuta, mutta sen avulla voi saada vinkkejä ja osviittaa siitä, minkä tyyppiset jutut kiinnostavat taaperoamme tällä hetkellä eniten. :)

Mitä mieltä te olette lahjalistoista? Hyvä idea vai ehdoton nou-nou? Entäs oletteko itse tehneet itsellenne tai lapsellenne sukulaisille ja ystäville menevää idealistaa?

perjantai 23. lokakuuta 2015

Little things that make me happy

Heipä hei!

Pienimuotoinen bloggaustauko pääsi tahattomasti muodostumaan, lähdettyämme alkuviikosta ex-temporelle reissulle sukuloimaan. Isosiskoni soitti ja kutsui tyttärensä syntymäpäiville. Pahoitteli että kutsu tuli aivan viime tipassa, mutta yhtä lailla oli itse juhlatkin järjestetty. Ensimmäinen reaktioni oli tietysti "Juu, kiitos. Mutta ei kyllä taideta päästä. On niin pitkä matka toiseen kaupunkiin, ja Mikkokin on töissä. Yksin en Taikan kanssa puolentoista tunnin automatkaa vielä oikein viitsi lähteä, kun takapenkillä täytyisi olla joku viihdyttämässä.." Sitten sisko kysäisi, josko isämme voisi tulla Turun lähikunnan työpaikaltaan hakemaan meidät kotimatkallaan heille. "Öööh ai että iskä hakis? Aika villi ajatus! Vaikka toisaalta, mikäs meitä estää tässä lähtemästä?" Ja niin hetken pohdittuani, lähdimme Taikan kanssa parin tunnin varoitusajalla reissuun. IHAN KAHDESTAAN. (Vaikka toki iskän ja muiden perheenjäsenteni avustamana, hehe. :'D)

Nähtiin synttäreillä sukulaisiani ja hekin pääsivät näkemään Taikaa pitkästä aikaa. Tyttö oli niin innostunut uudesta haltioituneesta yleisöstään, ettei malttanut lainkaan pysyä pöksyissä! Esiintyi vain taukoamatta sukulaisten keskellä kaiken huomion päätähtenä tanssahdellen, kierien ja varpustellen, awws.<3 >.<'

Siskon tyttö täytti muuten kymmenen. Ei vitsit, miten järkyttävän vaikeaa onkaan keksiä tuon ikäisille lapsille lahjaa! :'O Toisaalta kyseessä on vielä aika pieni lapsi, mutta samalla kyseessä on jo murrosiän kynnyksellä oleva nuori, joka ei enää niinkään piittaa leluista, mutta on vielä aivan liian pieni teinien tai aikuisten jutuille. Tiedän, että raha on usein päivänsankarin toivotuin lahja, mutta itse yritän välttää niin mielikuvituksettoman lahjan antamista. Pähkäilin pitkään mitä ihmettä keksisimme tytölle lahjaksi, kunnes asia ratkesi kaupassa, nähtyäni lehtihyllyllä jälleen yhden Aikuisten värityskirjan. Kirja siis on kuin onkin suunnattu ensisijaisesti aikuisille, mutta minusta se sopii myös loistavasti lapsen ja aikuisen välimaatsossa oleville tenaville, joille perus värityskirjojen värittely on jo ihan liian noloa ja lapsellista, mutta AIKUISTEN värityskirjan kanssa väsääminen coolia ja jännää. Kyseessä kun kuitenkin on vain hieman monimutkaisemmat kuvat, joiden teemat rajoittuvat luonto-aiheisiin kukkajuttuihin ja abstrakteihin kiemuroihin. (Ei siis mitään varsinaisia aikuisten aiheita, hehe. :'D) Värityskirjan lisäksi napattiin tytölle lahjaksi helpon, mutta hauskan Yazy-pelin sekä kotona ollessamme päädyin äkkiä kutomaan loppuun melkein valmiina olevat raidalliset villasukat ja lisäämään ne paketin sisältöön. Minusta jokin itse tehty lisä on aina pieni, mutta tärkeä sydämellinen osoitus rakkaudesta, sillä todellisuudessa sellaiset lahjat ovat kaikkein arvokkaimpia. :'3 Instagramissa saatoitte nähdä myös tekemäni "kortin". Sellaiset ovat aina hyvä syy harjoittaa sopivin väliajoin nykyisin niin harvoin käyttämiään piirustustaitojaan.


Oltiin yötä vanhempieni luona ja Mikko tuli hakemaan meidät kotiin seuraavana päivänä. Lähtiessämme pikkusiskoni tarttui mukaan kyytiin, ja pääsi viettämään ensimmäiset syyslomapäivänsä meillä, hihi. ^^ Ensimmäisenä iltana pelattiin yhdessä lautapeliä ja valmistin meille itsetehtyä kaakaota, jonka kruunasimme minivaahtokarkeilla, NAMS!<3 Toisena päivänä kävimme yhdessä Ikeassa hamstraamassa kynttilöitä, kokkasimme kiinalaista päivällistä, pelasimme pingistä, söimme jätskiä ja katsoimme elokuvan Iris. Kolmantena päivänä kävimme kaksistaan siskoni kanssa kirppistelemässä (löysimme Taikalle ulkovaatteita), söimme Mikon tekemää thaimaalaista sapuskaa sekä pelasimme Wii:llä. Illalla väsäsin pikapiirakan ja siskoa hakemaan tullut iskä käväisi kylässämme kahvilla ja piirakalla. Sitten he lähtivät kotiin ja me katselimme Mikon kanssa pari jaksoa Twin Peaksia ja minä aloitin uutena kutomaprojektinani lapaset.

Mukavaa kun on koko ajan pientä tapahtumaa ja tekemistä. Viime sunnuntainakin kävimme koko perheen voimin ystäväpariskunnan luona peli-illassa, samalla kun lapset leikkivät yhdessä ja tehtiin herkullista pizzaa. Juuri sellaiset pienet arjen jutut piristävät minua valtavasti ja antavat voimia jaksaa ja innostua jokaisesta päivästä enemmän.

Muita kivoja juttuja ovat mm. tänään aamulla postimiehen tuoma, täydellinen Naketanon takki, jonka päädyin tilaamaan itselleni alennuksesta. En oikeasti juurikaan koskaan tilaa itselleni vaatteita (etenkään kalliita vaatteita), joten tämä kuudenkympin merkkivaate-ostos oli jotain todella villiä. Olen kuitenkin kyllästynyt ainiaiseen tavaroiden hajoamiseen, joten päätin kerrankin panostaa laatuun. Ja noh okei, olihan se takki myös aivan perhanan siisti!! <3__<3 Lisää tulette näkemään luultavasti jossain asukuvassa, stay tuned! 8)

Lisäksi sunnuntaina on jälleen yhdet bänditreenit, ja olen kyllä valtavan innoissani pääseväni treenikselle taas!!! Wihii! ^-^ Sain myös hieman typerän idean hankkia sinne sellainen laulajien käyttämän korkean baarijakkaran, mutta hahaa katsotaan tuleeko tämä koskaan toteutumaan kunnolla. xD

Sellaisia kuulumisia täällä. Mukavaa viikonloppua teillekin!

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Laihdutuskuulumiset

Pitkästä aikaa päivitystä laihiksen tiimoilta!

Painonpudotus-operaationi on tällä hetkellä ollut hieman jumissa, oltuani nyt samoissa lukemissa varmaan kuukauden verran. Kilpirauhasongelmien vuoksi laihduttaminen tuntuu toisinaan hyvinkin turhauttavalta, sillä paino ei vain putoa lainkaan niin tehokkaasti, mitä joskus ennen olin onnistunut tällä samalla kropallani tiputtamaan. Paljon vähemmällä vaivalla kilot vähenivät silmissä ainoastaan sillä, että vältin pastaa, riisiä, sokeria, perunaa ja leipää (<-paitsi aamupalaksi). Tällä kertaa joudun kuitenkin tarkkailemaan kaikkea syömistäni jatkuvasti, eikä pelkästään sitä mitä syön, vaan myös kuinka paljon sitä saakaan syödä. En ole mielestäni koskaan ollut erityisen isojen annosten ystävä, mutta nykyisin joudun pienentämään ne entisestään, jotta jotain edistystä haluttuun suuntaan tapahtuisi.

Pyrin olemaan ottamatta laihduttamisesta liian isoa stressiä. Olenhan minä sentään jo viiden kilon päässä lukioaikojen painostani, ja se ei ole mielestäni lainkaan paha, näin reilu vuosi sitten synnyttäneeltä, 25 kiloa raskauden aikana kerryttäneeltä mammalta. Siihen painoon, jossa eleilin ennen raskautta, matkaa olisi vielä yhdeksän kiloa. Yhdeksän pitkää kiloa. Mutta eipä tässä kai ole mikään kiire... Olen melko varma, ettei kilpirauhas-lääkitykseni ole vieläkään aivan kohdillaan, mutta tk-lääkärini on asiasta eri mieltä. Voisin toki lähteä selvittämään asiaa yksityisen, ammattitaitoisen endokrinologin luokse, mutta tällä hetkellä kukkaroni ei anna myötä parin sadan euron yksityiselle labra+lääkäri -reissulle. Vointi on kyllä ollut ihan hyvä, ja ainoat oireet jotka enää vaikuttavat jollain merkittävällä tavalla elämääni, ovat nimenomaan nämä painonpudotus-vaikeudet sekä varpaiden palelu.

Mutta niin, siitä laihdutuksesta! Vaikka välillä tuntuukin, ettei tässä ole juurikaan mitään tapahtunut, joskus on hyvä palata ajassa taaksepäin . Kaivoin blogista esiin miltä minä olen näyttänyt vuosi sitten, ja vertaillut siihen miltä minä näytän nyt.

Syyskuu 2014

Lokakuu 2015
Siis WOU! Oikeesti, katsokaa nyt näitä!!

Kuvien oton välissä on vuosi, ja noin kahdeksan kiloa eroa. Siitä huolimatta tuntuu, kuin olisin jälkimmäisessä kuvassa hypännyt aikakoneeseen ja nuorentunut kymmenen vuotta vanhemmasta kuvasta, haha. :'D Onhan tuossa nyt tapahtunut ihan selkeä muutos! (Kai?)


Ainakin maha on pienentynyt, ja se jos jokin on kyllä selkeä kroppani ongelmakohta. Vaikka ihmekös tuo, siitä on kuitenkin alle puolitoista vuotta kun olin mallia rantapallo.

Kelataanpas aikaa vieläkin taaemmas...

Scroll..

Scroll...

Scroll.....


STOP.

Whoaaa, JESTAS sentään! :'D Vaikka raskausaika olikin ihana ja ainutlaatuinen, eipä tuota jättimahaa ole kyllä yhtään ikävä. Kun TÄTÄ viimesilläni olevaa raskauskuvaa katsoo, niin lähinnä leukaluut loksahtaa ammolleen.

Miten, siis miten oikeesti ihmiskeho edes kykenee jotakuinkin palautumaan TUOLLAISESTA tällaiseksi?? Wou!

Ihan kiva muistuttaa itseään aina välillä, että "hei, chillaas nyt vähäsen! Annas nyt kroppallesi hiukan aikaa levätä, jooko? Tai älä sentään vaadi siltä liikoja. Kato millasen työn se on jo tässäkin ajassa tehnyt!" Puolitoista vuotta, ja rantapallosta on muuttunut jopa ihan siedettävän ok perus maha. :)

Tuntuu, että jokapäiväisessä arjessa keskittyy näkemään itsestään vain niitä huonoja puolia, unohtaen miten paljon hyvää sitä kuitenkin on myös olemassa. Tavoitteet on ja pysyy, mutta tämäkin on jo aika jees.<3

perjantai 16. lokakuuta 2015

Viimeaikoina

Viimeaikoina...

- Olen pyrkinyt nauttimaan ihanista syksyisistä keleistä ja kauniista ruskaisista maisemista. Syksy on aina ollut lempivuodenaikani.

- Minua mietityttää tuleva vuosi ja sen käännekohdat. Olen mm. harkinnut palaavani opintojen pariin, jonka myötä Taika tarvitsisi hoitopaikkaa ja minun pitäisi saada selkoa, millaisessa muodossa opiskeluni jatkuvat. Tämä ei ole ihan niin yksinkertaista, sillä sekä opiskelupaikkaani että päiväkotipaikkaan liittyy useampi mutka matkaan, jotka kieltämättä painavat jatkuvasti mieltä.

- Olen jo hieman ahdistunut joulusta ja sen mukana tulevasta joululahjastressistä. Ollaan onneksi melko aikaisin liikenteessä, ettei vielä tosiaankaan ole mitään hätää. Lahjojen hankinta -aihe ei kuitenkaan rajaudu siihen, sillä jo nyt syksyllä saamme metsästää ja pähkäillä lahjuksia useammalle lähisukulaiselle, sen lisäksi että isänpäivä on aivan nurkan takana. (Äääk mitä ihmettä keksin Mikolle??)

- Olen surkutellut tämän vuoden Halloweenien menevän minulta täysin ohi suun. :<

- Mutta kuitenkin intoillut pääseväni piiiitkästä pitkästä aikaa oikealle KEIKALLE! 8---) Kun saimme Taikan isovanhemmilta ehdotuksen, että tämä tulisi heille hoitoon ensi kuun seitsemäntenä päivänä, koimme suorastaan velvollisuudeksi varata sille illalle lähes naapuritalossa tapahtuvaan Logomoon liput Mustache:n keikalle! ^^ Vaikka itse bändi ei varsinaisesti kuulukaan suosikkieni listoille, Ralfia on tullut kuunneltua (ja laulettua) jo jokusen kerran.

Neule-Lidl, Paita-2nd hand, Hame-H&M, Kengät-Sko Punkten, vyö-Seppälä
- Olen ihmetellyt mitäs hitsiä tälle tukalleni pitäisi seuraavaksi tehdä? Leikata polkka, antaa kasvaa, värjätä tumman violetilla, pistää shokki liilaa vai jotain ihan muuta? Äääää olisko kellään ideoita??

- Ollaan työstetty parisuhteemme solmuja ja pyritty saamaan asioita järjestykseen. Toisinaan hyvin, ja toisinaan huonoin tuloksin. Niin kauan ei ole hätää, kun molemmat osapuolet jaksavat olla läsnä ja tsempata toinen toista.

- Flunssailuni on jatkunut ärsyttävän on/off:n tavoin. Joinakin päivinä olo on terve kuin pukilla, kun taas toisina kurkkua särkee ja räkä tulvii sieraimista. Perus syksy, vissiin...

- Olen perunnut useamman jumpan edellämainituista syistä tai muuten siksi, että aika ja jaksaminen ei ole sillä kertaa riittänyt. Pakko myöntää myös motivaation olevan tällä hetkellä melkoisen hukassa, sillä kuntosalijäsenyyteni on lähenemässä loppuaan eikä uutta ole tulossa tilalle. Olen kuitenkin ajatellut aloittavani lenkkeilyn, vaikka littanat jalkapohjani eivät siitä oikein tykkääkään.

- Ollaan tehty paljon nettiostoksia, joiden tuloa odotellaankin jännittynein tunnelmin! Lähes kaikki niistä ovat aikaisemmin mainittuja lahjuksia läheisille, mutta eilen tuli hankittua jotain myös minulle! :> Kyseessä on välikausitakki, joka ainakin kuvissa näytti aivan mielettömän siistiltä ja täydelliseltä! Toivottavasti se vain olisi oikean kokoinen. :o

- Olen seurannut Toisenlaisia äitejä ja pillittänyt yksinäni jokaisen jakson kohdalla. :''D

- Sekä katsonut monen vuoden tauon jälkeen Twin Peaksia, tällä kertaa yhdessä miehen kanssa. Siinä sarjassa vain on jotain lumoavaa. >.<

- Olen kerta toisensa jälkeen häkeltynyt Taikan uusia taitoja ja miettinyt mihin aika on oikein mennyt?


Mitäs te olette viimeaikoina tehneet?

torstai 15. lokakuuta 2015

Lapsettomuudesta(ko?)

(Kyseisen tekstin sisältö ei välttämättä sovi lapsille, K18)




Kuva
Kuten moni tätä blogia lukeva jo tietääkin, meillä on reilun vuoden ikäinen tytär. Siitä ette kaikki kuitenkaan tiedä, ettei lapsen saaminen ollut meille niin itsestäänselvää mitä se on monelle muulle nuorelle parille. Kun jätimme ehkäisyn pois, odotimme tulevani heti raskaaksi, tai ainakin viimeistään muutaman kuukauden päästä. Eihän siinä nyt mitään ongelmia pitäisi olla, kun kumpikin ollaan nuoria ja terveitä. Eihän sellaista sattuisi meille.

Aihe oli ja on vieläkin minulle hieman arka. Emme ole erityisemmin mainostaneet tästä tutuille, ja oikeastaan siitä tietävät vain äitini ja muutama läheinen ystävä, jotka tiesivät että olimme silloin yrittämässä raskautta. Muutamalle urpolle "Olikos tää muksu suunniteltu?" -kysyjälle saatoin joskus vastata että "Kyllä on. Sitä on itseasiassa yritetty saada alulle vuoden päivät." Jotenkin ala-asteen lopulta saakka päähän taottu ajatus, "jos ei käytä ehkäisyä, tulee vauvoja" ei jättänyt pienintäkään epäilystä etteikö se joskus olisi toisin. Niin, no niillä jollain vanhemmilla pareilla saattaa sitten olla ongelmia, kun myöhemmällä iällä alkavat suunnitella perheenlisäystä, ajattelin. Aina ei kuitenkaan mene niin kuin oli suunnitellut. Toisinaan elämä yllättää.

Tämän tekstin tarkoitus on rohkaista ja tukea muita samassa tilanteessa olevia henkilöitä, sillä muistan miten itse kahlasin aikoinaan läpi joka ikisen netistä löytyneen tarinan tahattomasta lapsettomuudesta ja siitä miten siihen oltiin onnistuttu löytämään ratkaisu.

Kaikki alkoi siitä kun jätin e-pillerit rutinoituneesta aamutoimesta poiketen hyllyyn. Olimme jo pitkään jutelleen miehen kanssa, että yhteinen vauva olisi ihana ja haluttu lisä perheemme kokonaistamiseksi. Olimme molemmat aina haaveilleet lapsista ja perheestä, ja siinä aika tuntui olleen kypsä uuden askeleen ottamiseen. Molempien koulut olivat vielä kesken, mutta päätimme siitä huolimatta olevamme valmiita uuden tulokkaan saamiselle. Pillerit roskiin ja eikun peitot heilumaan!

Ensimmäisen yritys-kuukauden päätteeksi raskaustestit odottelivat jo valmiiksi kaapissa. Kuukautiset kuitenkin yllättivät odottamatta tulollaan. Niinkuin kävi myös kuukauden päästä, ja sitä seuraavana kuukautena. Ennen jokaista aikuisten illanviettoa oli kuitenkin tehtävä testi, ihan vain varmuuden vuoksi, ettei vain tulisi nautittua kiellettyä alkoholia "siunatussa tilassa". Juotavista kieltäytyminen ja nihkeily kun olisi ollut outoa ja epäilyttävää, varsinkaan kun ei edes ollut vielä raskaana. Sovimme miehen kanssa alusta saakka ottavamme koko homman kanssa rennosti. "Ei oo sit mikään kiire! Tulee jos on tullakseen!" ja sen sellaiset mantrat hoettiin toisillemme kerta toisensa jälkeen, kun tikulle piirtyi kahden sijaan yksi ja seuraavana päivänä menkat taas alkoivat. Ei haluttu huolestua asiasta. Onhan se nyt normaalia, että yrittämiseen menisi oma tarvittava aikansa. Puoli vuotta yrittämistä on ihan tavallista, varsinkin jos kyseessä on pitkä parisuhde ja naisen elimistö on "tottunut" miehen sukusoluihin.
Kuva

Noin neljän kuukauden jälkeen alkoivat epäröivät ajatukset kuitenkin hiipiä hiljalleen mieleeni. Mikäköhän siinä mättää? Entäs jos jommassa kummassa meistä on joku ongelma? Tehdäänkö me tää homma jotenkin väärin? Voiko tän homman muka tehdä väärin?! Aloin googletella kaikkia mahdollisia keinoja, miten hedelmöittyminen voisi onnistua paremmin.

- Ovulaatiotikut kertovat, milloin on hedelmällisin päivä tulla raskaaksi.
- Tietyissä asennoissa painovoima auttaa siemennesteen etenemistä haluttuun suuntaan.
- Foolihappo -lisän syöminen edistää hedelmällisyyttä ja on hyväksi myös raskaana ollessa.
- Tiettyjen ruoka-aineiden sanotaan lisäävän hedelmällisyyttä.
- Itse lisääntymisaktia on hyvä harrastaa juuri ennen ovulaation ajankohtaa, johon on suotavaa parin päivän ajan "säästellä" siemennestettä, jotta mahdollisimman moni siittiö olisi mahdollisimman laadukas. Mutta toisaalta...
- Ovulaation aikaan on kuitenkin hyvä yrittää lasta useana iltana, jotta varmasti irronneen munasolun aikana paikalla olisi odottavia siittiöitä.
- Erityisesti naisen olisi suotavaa kuntoilla ja liikkua sekä syödä terveellistä ja monipuolista ruokaa.
- Stressi voi todellakin haitata raskautumista, joten paras tapa tulla raskaaksi olisi vain "unohtaa" suorituskeskeinen vauvan tekeminen kokonaan.

Phuuhh.. Ainakin minun korviini nuo erinäiset ohjeet olivat paikoitellen hyvinkin ristiriitaisia keskenään, ja osittain niiden toteuttaminen saattaa käydä hyvinkin vaikeaksi. Esimerkiksi tuo stressi-kohta, jota ei opiskelujen ja harjoittelujen täytteinen (eli valmiiksi stressaava) elämä ainakaan helpota, kun alkaa murehtia onkohan sitä mahdollisesti lisäksi viallinen lisääntymään. Voin kuitenkin sanoa, että lähes kaikkia ohjeita tuli testattua, kunnes jossain vaiheessa alkoi iskeä se ihan oikea uskon puute koko hommaan.

Puolen vuoden jälkeen petipuuhistakin lähtee maku, kun kaiken touhuamisen tarkoitukseksi muodostuu vain yksi ja ainoa selkeä tavoite: vauva. Ovulaatioita odotetaan kuin kuuta nousevaa, ja kalenteriin merkataan ylös ne päivät, jolloin makkarin puolella pitäisi tapahtua. NIINPÄ, miettikääpä miten karseaksi alkaa hommat ajautua tässä vaiheessa, kun seksistä tulee pakkopullaa eikä hetken mielijohteesta syntyvää, kuplivan rakkauden ja lemmen osoitusta! Siinä vaiheessa ei kuitenkaan halua enää menettää yhtään mahdollista hyvää irronnutta munasolua, ja jättää sen kuukauden mahdollisuus käyttämättä. Jos jonain potentiaalisena kalenteri-iltana tilanne jääkin syystä tai toisesta käyttämättä, iskee jäätävä morkkis. Kun menkat jälleen alkavat, niistä alkaa syyttämään itseään. Olisi vain pitänyt yrittää enemmän! 

Kuva
Kun netistä tilattu ovulaatiotikkujen tukkupaketti alkoi lähenemään loppua, eikä raskaustestissä ollut vielä näkynyt edes yhtään haamuviivaa (kyllä, tässä vaiheessa kaikki termistö oli jo hallussa), iskee oikea huoli siitä, miksei tämä "luonnollinen elämän jatkumisen prosessi" tahdo meillä toimia. Kaivan netistä kaikki mahdolliset lapsettomuusblogit ja haen niistä lohtua. Etsin tietoa, miksei joskus se "itsestäänselvä" raskautuminen onnistukaan, vaikka kaiken pitäisi olla kunnossa. Avaudun asiasta äidilleni, mutta tämän lausahdus "kaikille pareille ei vain suoda lasta" ei kuulosta yhtään lohduttavalta. Lueskelen, että joillakin raskaaksi tuleminen voi hyvinkin kestää sen kahdeksan kuukauden ajan, vaikka mitään varsinaista syytä siihen ei tahdokaan löytyä. Joidenkin naisten kuukautiskierto menee e-pillereiden vuoksi niin sekaisin, että sen tasaantumiseen menee useampi kuukausi, jolloin kropan hormonitoiminnan normalisoitumisessa menee oma aikansa. Uskottelen itselleni, että meilläkin on kyse vain siitä. Kun kuitenkin yhdeksän kuukauden pykälä täyttyy, toivo hiipuu kovaa vauhtia kohti nollaa.

Jos olisin heti yrittämisen alussa tullut raskaaksi, meillä olisi nyt vauva. Tuntuu pahalta ajatella, että kaiken logiikan mukaan minun kuuluisi jo olla raskaana. Katkeruutta eivät auta sukulaisten vastasyntyneet vauvat, eikä tuttavien raskausuutiset, vaikka pariskunta on tuntenut toisensa vähemmän aikaa mitä me olemme miehen kanssa yrittäneet tehdä yhteistä lasta. Epäreilua! Ei haikaralähetys-jonoa voi noin vain ohittaa! Meidän olisi kuulunut olla ennen teitä! Hävettää olla tällainen, vihainen ja kamala, mutten voi tuntemuksilleni mitään. Kaupat ja kadut tulvivat raskaana olevia, hehkuvia naisia. Erityisen ärsyttävää on nähdä sellaisia, joilla on mukanaan myös pieni lapsi. Se odottaa jo TOISTA muksua! Vaikka tuo ensimmäinenkin on vaikka kuinka pieni! Tiedän ettei toisten onni ole meiltä pois, mutta tuntuu silti pahalta jäädä itse ilman sitä suurinta toivomaansa ja pitkään odottamaansa palkintoa, kun toisilla tuntuu onnistuvan heti ensimmäisestä päähänpistosta, yhdestä ainoasta kerrasta. Isovanhempien vihjailut "Koskas teiltä saadaan kuulla vauvauutisia?" kiukuttavat. Tekisi mieli huutaa vastaan "TÄSSÄ SITÄ KUULKAAS OLLAAN JO JONKUN AIKAA YRITETTY!" mutta päädyn olemaan hiljaa ja niellä kyyneleeni yhtenä isona palana kurkusta alas.

Tulee syksy ja vuosipäivämme alkaa lähestyä. Ei, ei seurustelumme tai kihlautumisemme vuosipäivä. Alkaa täyttyä vuosi siitä, kun me aloimme toivoa vauvaa ja jätimme ehkäisyn pois. Masennus valtaa mieleni. Missään ei ole mitään järkeä ilman vauvaa. En halua elää tällaista elämää, sillä tiedän minun olevan luotu äidiksi. Kaamoksen lisäksi valo tunnelin päässä alkaa himmetä. Vuosi yrittämistä tarkoittaa sitä, että voi hakeutua lapsettomuushoitoihin. Vuosi yrittämistä todella tarkoittaa sitä, että jokin meidän työkaluissa on pielessä. Itkettää lukea lapsettomien naisten blogeja, mutta vain niistä koen saavani ymmärrystä. Alkaa pelottaa, että meidänkin kohtalomme on joutua kokemaan hormonihoitoja, inseminaatioita ja hedelmöityshoitoja. Tiedän että on tullut aika mennä lääkäriin, mutten uskalla kuulla sitä mahdollista tuomiota, joka saattaa olla kohdallamme kohtalokas. Mitä jos me ei vain voida saada lapsia? Koskaan? Ikinä? Ollenkaan? Mitä jos lääkärikäynnin myötä se pieninkin toivo viedään meiltä pois?

Eräänä päivänä kerään rohkeuteni nyrkkiin ja päätän varata ajan gynekologille. Saan äitini sponsoroimaan ajan yksityiselle, jonne pääsisi nopeasti ja saisi mahdollisimman kattavan tutkimuksen. Istumme miehen kanssa odotusaulassa ja pidetään toisiamme kädestä. Sydän hakkaa, mutta yritän olla rauhallinen ja hyväntuulinen oma itseni. Mukavan naislääkärin vastaanotolla kerron ensin kummallisista alavatsakivuista, joita olen kokenut pillereiden lopettamisen jälkeen. Keskustelemme kivuista ja lääkäri kertoo niiden saattavan johtua monesta tavallisesta syystä, kuukautisista, ovulaatiosta ja sen sellaisesta. Lopuksi hän kysyy, olisiko minulla vielä jotain mistä haluaisin keskustella. "No tuota, joo... Ollaan nyt vuoden ajan yritetty miehen kanssa raskautta. Tuloksetta..." Sen sanominen ääneen tuntuu vaikealta. Jokaisen sanan ulos pusertaminen on työlästä, mutta lopulta kun kaikki oli sanottu, tuntui kuin suurenmoinen taakka olisi lähtenyt harteiltani. Lääkäri toteaa, että toisilla raskautumiseen menee enemmän aikaa kuin toisilla. Hän kirjoittaa lähetteen lapsettomuustutkimuksiin, mutta sanoo ettemme kiirehtisi. "Odotelkaa rauhassa ja menkää sinne vaikka tammikuussa, vuoden vaihduttua. Jos ei siihen mennessä ole vielä tärpännyt." Hän ultraa munasarjani ja tarkistaa ettei niissä ole mitään vikaa. "Kaiken pitäisi olla kunnossa. Tuossa näkyy komea kypsyvä munasolu, joka on seuraavaksi irtoamassa."

Tuntuu helpottavalta kuulla että olen terve. Eihän se tietenkään vielä tarkoita sitä, että lapsen saaminen olisi taattua, mutta pieni osavoitto kuitenkin. Kerron miehelle kuulumiset ja lähdemme tyytyväisinä kotiin. Mapitamme huolellisesti lapsettomuustutkimusten lähetteet, mutta päätämme vielä odottaa. Miestä alkaa huolestuttaa, mitä jos vika onkin hänessä? Ajatus tuntuu hänestä kamalalta, mutta toisaalta siittiöiden kanssa pelaaminen on usein yksinkertaisempaa kuin munasolujen, joten näin päin ongelma olisi "helpompi". Toivoa ei kuitenkaan ole vielä menetetty, sillä lääkärin kannustavat sanat saavat meidät uskomaan luonnolliseen raskauteen.

Kuva
Lähes harrastukseksi muodostunut jokapäiväinen nettiselailuni tuottaa uuden päähänpiston. "Hei, mä tilaan meille tällasen. Se on joku liukuvoide, joka auttaa sperman kulkemista munasolun luo ja parantaa siittiöiden selviytymistä." Miehen mielestä tuote kuulostaa humpuukilta, mutta keskustelipalstalla joku sanoo sen toimivan. Pre-Seed -voide saapuu postissa ja menee heti kokeiluun. Voidetuubi näyttää kauhean pieneltä. Eihän tätä ohjetta noudattaessa sitä riitä edes ensi kuulle! Kiroan, että taas taisi pari kymppiä lähteä taivaan tuuliin, mutta tulipahan sitten kokeiltua tätäkin.

Ovulaatio tulee ja menee. Ollaan tyytyväisiä, että "hommat tuli hoidettua", vaikka jonain iltana ei niin olisikaan kiinnostanut. Kuukautiskierron lopulla alkaa taas piinan hetket. Jokaisella vessareissulla jännittää, näkyykö vessapaperissa punaista, ollaanko me taas feilattu. Eräänä iltana minusta tuntuu kummalliselta. Tiedän, että raskaustesti kannattaa tehdä aamuisin, jotta virtsan HCG-arvo olisi mahdollisimman korkea, mutta jostain syystä menen vessaan, nappaan raskaustestin, pissaan purkkiin ja upotan siihen tikun. Rutiininomainen toimenpide sujuu ulkomuistista, mutta ilmassa leijuu omituista jännitystä. Ei tässä vaiheessa kiertoa edes mitään voisi vielä näkyä! Mitä hemmettiä sä nainen taas sekoilet? Kiusaat vain itseäs näillä ainiaisilla raskaustesteillä! -ajattelen.

Yritän olla katsomatta testiä, ennen kuin tuloksen pitäisi olla valmis. Siitä huolimatta päädyn tuijottamaan kontrolliviivan viereistä tyhjää tilaa. Mitä jos siihen kuitenkin ilmestyy jotain? Hetken päästä joudun hieromaan silmiäni. Olen näkevinäni jotain, mitä en ole vielä koskaan ennen tuossa kohtaa nähnyt! MIKÄ TOI ON? Onko se joku haamuviiva?! Kuvittelenko mä vaan? Onko siinä jotain?! Kävelen häkeltyneenä miehen luokse olohuoneeseen. "En tiiä voiko tää olla totta mutta tässä on ehkä haamuviiva!" Tuijotetaan yhdessä testiliuskaa emmekä ole uskoa silmiämme. Siinä todella on viiva! Kaksi viivaa! Olen raskaana

Tunne oli aivan uskomaton! Kaiken sen odottamisen jälkeen ei osannut odottaa, että jonain päivänä minäkin saisin vihdoin tehdä positiivisen raskaustestin. Meidän kohdallamme emme koskaan saaneet tietää miksi raskautuminen antoi odottaa itseään niin kauan. Yritimme vauvaa yli vuoden verran, mutta lopulta raskaus alkoi itsestään, ilman minkäänlaisia hoitomuotoja. Aikaisemmin mainitsemani Pre-Seed -voide saattoi olla kysymyksiemme vastaus, vaikka todellista laitaa emme siitä tiedä. Ehkä voiteen kokeileminen ja raskautuminen oli vain yhteensattuma? Tai sitten se ei ollut.


Kuva
Olin alunperin päättänyt jättäväni tämän minulle aran aiheen blogini ulkopuolelle, mutta muutama päivä sitten koin tarvetta kirjoittaa siitä sittenkin. Ehkä joku saa tarinastani lohtua tai jopa apua? Mikä voikaan olla tärkeämpää kuin oman onnen jakaminen myös muille? Meidän piinaava "lapsettomuus"-vuosi sai lopulta helpon ja onnellisen lopun ja voin vain nostaa hattua kaikille niille pariskunnille, jotka joutuvat taistelemaan oman onnensa puolesta useita vuosia. Jos jotain omasta kokemuksestani pääsin kuitenkin oppimaan, niin sen, ettei lapsia todellakaan tehdä vaan niitä saadaan. Raskaaksi tuleminen tuntui lottovoitolta, ja sitä arvosti aivan erilaisissa sfääreissä kuin jos olisin pamahtanut paksuksi heti ensi yrittämällä.

Jos joku tätä kirjoitusta lukeva on kokenut saman kuin minä, kuulisin mielelläni teidän tarinoitanne lapsettomuudesta tai "lapsettomuudesta" ja siitä, miten löysitte ongelmaanne ratkaisun. Toivotan myös lämpimästi onnea kaikille niille, joiden yritys on yhä käynnissä. Alkää menettäkö toivoanne, sillä tavalla tai toisella teidänkin vauva tulee lopulta löytämään kotiin.<3


(Postauksen neljä ensimmäistä kuvaa on lainattu netistä. Kuvien alla on linkit niiden lähteisiin.)

maanantai 12. lokakuuta 2015

Oon Bändissä!

No heippa tyypit!

Muistatte varmaan kun kerroin teille uudesti syntyneestä musiikkielämästäni, pistettyäni hakemuksen muusikoiden.net -palstalle? :) Lukuisista yhteydenotoista huolimatta koko bänditouhu vaikutti minusta kauhean kaukaiselta ajatukselta ja muistutti lähinnä jotain haavekuvitelmaa jostain mahdollisesta kaukaisesti tulevasta sitten ehkä joskus -jutusta. Nämä taka-alalle jätetyt kuvitelmat muuttuivat sitten eilen vihdoin todeksi, kun tapasin ensi kertaa uuden bändini jäsenet!!

Eilen illalla pidimme siis ekat treenit tämän aiemmin mainitsemani Clamor-nimisen bändin kanssa, ja vaikka oltiinkin juteltu useampaan otteeseen netin välityksellä yhden jäsenen kanssa etukäteen, itse paikalle saapuminen oli melkoisen jännä paikka! :'D Aaaaaaa jännitti ihan SIKANA mennä koko paikanpäälle, koska vasta automatkalla realiteetti iski päälle ja tajusin, että "Apua, nyt mä ihan OIKEESTI oon menossa sinne! Apua mitä jos feilaan ja oonki ihan paska? Apua, mitä jos ne onkin jotain ihan hirveitä nihkeilijöitä! Apua, apua, ääää!!" Kädet täristen ajoin parikymmentä minuuttia kohti treenistä, keskelle metsää. Yksi tyypeistä tuli onneksi vastaan lähimmälle Abc:lle, ja opasti siitä minut perille asti. "Huhh.. No tuo nyt ainakin vaikuttaa ihan mukavalta... Toivottavasti sitten ne loputkin on edes siedettäviä."

En tiedä miksi olin varautunut pahimpaan, ja pelkäsin ettei kuitenkaan tultaisi toimeen. Että olenkin vähän liian värikäs rääväsuu ja liian outo tyyppi muutenkin. Sitten astuin sisälle ja minut vastaanottivat nuo ihanat sydämelliset tyypit! Siis ei voi olla totta, miten mukavaa jengiä!! *o* Heti ensikättelyssä jännitykseni oli tiessään ja muutaman ensimmäisen juttutuokio-minuutin jälkeen tunsin olevani kuin kotona. Meininki oli mielettömän rentoa, ja ne jutut!!! :'D Siis miten vapauttavaa onkaan olla seurassa, jossa omia heittojani ei tyrmätä liian hävyttömiksi, ja miten siistiä olikaan tajuta, etten todellakaan ole edes se porukan pervoin. XDD Teki välillä oikeasti kipeää pidellä vatsasta kiinni, kun nauratti niin paljon, eikä sitä yksinkertaisesti vain saanut loppumaan! :''D Ihan kuin olisin ollut vahingossa eksynyt sketsiohjelmaan, joka olikin täynnä poikkeuksellisesti sitä oikeasti hyvää läppää, hahaa! :----D "Apua, näähän on aivan älyttömän hauskoja heppuja! Niiden kanssa tulee niin helposti juttuun! Mitä ihmettä!?" Olin niin häkeltyneen tyrmistynyt koko päänsisäisen varuilla olo -kelkkani muutettua suuntansa täysin vastakkaiseen. En osannut yhtään odottaa siinä käyvän niin!

No entäs sitten se MUSIIKIN puoli (kröhöm)? :'D Kieltämättä koko musisointi melkein jäi kokonaan taka-alalle, kun oli vain niin hulvatonta, mutta onneksi niin ei kuitenkaan käynyt. Tyypithän oli aivan loistavia soittajia!! :Q Kaikki jäsenet oikeasti handlasi osuutensa ja kommunikoi keskenään, jos jokin kohta tuntui epävarmalta tai hassulta. Ihan se osaamisen tasokin oli jo niin hyvää, että minulla on kyllä selkeästi takana päin ne päivät, jolloin bändiläiset saapuivat treeneihin miten sattuu, eivätkä muistaneet harjoitella sovittuja kappaleita kotona, jolloin niitä piti luonnollisesti alkaa opettelemaan treeniaikana. Tällä hetkellä MINÄ olenkin se "heikoin lenkki", jolla on rutkasti biisejä kahlattavana! Oh god! :'D

Pojat olivat kyllä aivan ihanan kannustavia! He kehuivat ääntäni ja sanoivat etten vain ottaisi koko touhusta mitään stressiä. :''> Ainakin omasta mielestäni meillä synkkasi tosi hyvin yhteen, ja tultiin heti mutkattomasti toimeen! Ja tämä bändiläisten välinen kemiahan on se kaiken tiimityön A ja O, jonka päälle kaikki muu rakentuu. :)

Kun lopuksi he sitten kysyivät, kiinnostuinko liittymään heidän joukkoonsa, ei mielessäni ollut mitään epäröintiä vastata "tottakai oon!" jonka jälkeen tosin lisäsin "...jos te vaan kelpuutatte mut mukaan?" :D Tykkäykset olivat onnekseni molemminpuoliset, ja jo nyt meillä on sovittuna seuraava treenikerta tälle viikolle. 8)) Ihan varmasti tämän euforisen alkuhuuman jälkeen iskee myös pettymyksiä ja ärsytyksiä, mutta ainakin toistaiseksi olen tähän kaikkeen erittäin tyytyväinen! ^-^

Onpas jotenkin niin inspiroitunut ja energinen olo eilisen jälkeen! Kaipa tämä musiikin pariin pääseminen oli juuri sitä mitä minä oikeasti tarvitsin. :) Kyllä ne hullut päähänpistot, kuten minulla se bändihakemuksen tekeminen, voivat joskus oikeasti olla todella hyviä ideoita, jotka ovat lähtöisin jostain alitajunnasta joka yrittää viestittää meille sitä mitä me oikeasti tarvitsemme juuri sillä hetkellä.


Nämä valokuvat ovat viime viikon alulta. Oli suunnattoman kaunis syyspäivä ja minulla päällä kivan erilainen asukokonaisuus. :'> Kivaa viikon alkua teille!<3

perjantai 9. lokakuuta 2015

Lokakuu 2010-214

Törmäsin Juulian blogissa hauskaan historialliseen katsaukseen menneisiin vuosiin. Postauksessa käydään läpi kaikkien blogivuosien varrelta napattuja (lemppareita) asukuvia, joista jokainen on kuvattu samana kuukautena, vuoden välein.

Sillä nyt on lokakuu, päädyin valitsemaan mieleiseni kuvat lokakuussa otetuista asuista. Joinakin vuosia asukuvia tuli otettua enemmän kuin toisina (johtuen milloin kameran rikkoutumisesta, ja milloin kuvaajan puutteesta), mutta tällaiset asut läpäisivät tiukat arviointikriteerini, heh. :)

Kaksi ensimmäistä otosta ovat vanhan blogini puolelta, mutta koin niidenkin kuuluvan tähän oman bloggaamiseni historiaan.


Lokakuu 2010-2014

Lokakuu 2010
Oivoi, minä vielä niin pienenä ja viattomana. :'3 Olin juuri täyttänyt 18 ja etsiskelin vielä itseäni ja itselleni sopivaa tyyliä. Siitä huolimatta asu on mielestäni hyvin onnistunut! Voisin hyvin pitää tuollaista vielä tänäkin päivänä. Itseasiassa hame, neule ja kaulakoru taitavat olla vieläkin tallessa...

Tukassakin taitaa olla vielä omaa naturellia väriä, ellei nyt jotain pientä blondia raitaa ole sekaan laitettu. Hiustyyli itsessään ei kyllä enää oikein istuisi tämänhetkiseen mielentilaani, vaikka eloveenatyttö-look olikin ihan söpö. Vähän liian kilttityttömäinen.

Lokakuu 2011
No tuossa on sitten hieman enemmän asennetta, haha! :'D Asuttiin tuolloin jo selkeästi omassa kämpässä, ja ulkomuotokin muuttui entistä rohkeampaan suuntaan! Tukka muuttui oranssiksi, sukkahousut värillisiksi ja huulta koristi madonna-lävistys. Silloin tuntui suorastaan nerolta matchata sukkikset ja paita yhden värisiksi, vaikka toisaalta kun miettii, taidanpa tehdä sitä ihan vieläkin. ^^' Ihan niin villejä värejä, mitä silloin, en jaloissani nykyisin enää osaa käyttää. Tuo metsänvihreä vielä menisi juuri ja juuri, mutta muut mm. sähkön siniset ja kirkkaan pinkit pölyyntyvät onnellisesti kaapin perukoilla.

Muuten asu on ihan ok. Ei niin kiva mitä ensimmäinen, mutta tuolta ajalta ei kovin monia blogiin ikuistettuja asuja oikein löytynyt. :(

Lokakuu 2012
Yhyy, olinpas minä pieni! 8( Taidan olla tuossa kuvassa hoikimmillani mitä olen koskaan aikuiselämässäni ollut. Ja pakko myöntää itsevarmuuteni kropan suhteen oli kyllä huipussa! :D Ei hävettänyt pukea tuotakaan makkarankuori-mekkoa, ja lähes minkä vain mallinen vaate näytti päällä hyvältä! Tämän näköisenä lähdin vetämään I Feel Good:ia Valimon bändi-iltaan.

Kengät, vyön ja sukkikset (jotka muuten ovat tuossa kuvassa aika vinksallaan) omistan vieläkin, ja vau, kun tätä oikein miettii niin aika mageeta että tuo vyö mahtuu päälle vieläkin. O_o Mutta niin. Kiva asu, ja voisin hyvinkin pukea päälleni nytkin jos vain olisin taas noissa mitoissa. :') Noita kenkuleita ei ole itseasiassa tullut pidettyä aikoihin, vaikka meinasinkin marssia niissä viikko sitten olevaan kaveriporukan ravintolailtaan. Hrr, liian huterat! Jos mä suosiolla odottelen vielä hetken...


Lokakuu 2013
Kylläpäs sitä ollaan murheellisen näköisinä... Tuon kuvan ottamisesta meni muuten noin pari viikkoa, kunnes raskaustesti näytti positiivista! Ehkä siitä johtuukin tuo surumielisyys, kun ei vielä tiennyt millainen onnentärppi siellä ovella jo odottaakaan, haha. :'D

Ostin tuon mekon vielä vanhempieni luona asuessa (oikeasti, melkein kaikki mun vaatteet on aika vanhoja), mutten tuolloinkaan ollut vielä kunnolla oppinut käyttämään sitä. Se oli hieman liian iso, mutta samalla inan liian myötäilevä. Näin kuvasta katsottuna näyttää kyllä silti ihan hyvältä, että olikohan vika oikeasti mekossa vai päässäni? Onnistuin antamaan sen eteenpäin ystävälle, jonka luona se pääsee toivottavasti ahkerampaan käyttöön!~ :)

Lokakuu 2014
Ja lopuksi tietysti viime vuoden kuva. :) Tuoltakaan ajalta ei ollut kovinkaan paljon valinnanvaraa, sillä arvatenkaan muutama kuukausi synnytyksestä itsevarmuus ei ollut vielä kovinkaan kummoinen. Aika perus asu kuitenkin, ja olen melko tyytyväinen, että tuli käytettyä itselleni mieluisia hameita, eikä uppouduttua vain helppoihin farkkuihin. (Vaikka olenkin kyllä yhä sitä mieltä että on sitä sitten minkä kokoinen hyvänsä, hame imartelee kroppaa lähes aina housuja enemmän!)

Tuo letti oli kyllä melkoisen pitkä! :'o Toisinaan tulee kieltämättä ikävöityä, miten joskus hiusten laittaminen sujui niin paljon monipuolisemmin. Toisaalta nuo latvat näyttävät myös aika elottomilta, että ehkä oli jo aikakin hieman napsaista niitä pois.




Mutta mitäs mieltä olitte asuista? :)) Itse olen aika yllättynyt miten samanlaisena tyylini on pysynyt näiden kaikkien viiden vuoden sisällä, eikä yksikään näistä vaatekokonaisuuksista ainakaan hävetä tai tunnu hirvittävän vieraalta. Hauskaa muuten, ettei lokakuulle sitten päätynyt yhtäkään raskauskuvaa! :'D Odotin ihan että yksi asuista olisi ollut mallia "rantapallo", haha! >.<

Pidittekö tällaisesta muistelupostauksesta? Ja kertokaa ihmeessä mikä on teidän suosikki lokakuu-asuistani. :) Entäs onko paikalla yhtään lukijaa, joka vielä muistaisi blogini ensimmäisten asukuvien ajalta?? Hahaa! :D


PS. Nyt on meneillään Indiedays:in Blog Awardsien vuoden inspiroivomman blogin äänestys! :) Olen itsekin siellä ehdolla kategoriassa LIFIE. Aika läpällä tosin lähdin mukaan koko juttuun, eikä minulla kyllä juurikaan ole mahiksia mihinkään voittoihin, haha! :'D Ehdolla on erittäin suuria bloggaaja-nimiä, tunnettuja tyyppejä ja palkkaa blogillaan tienaavia ammattilais-staroja. :) Mutta jos joku siitä huolimatta teistä siellä haluaa vaivautua minua äänestämään, olen siitä hyvin otettu ja kiitollinen! ^^ Äänestämään pääset TÄSTÄ.

torstai 8. lokakuuta 2015

Klick Klick Klick

Arkea ja niitä todellisia juttuja elämästä vai?.. Taidanpa ottaa viime postaukseni pohdinnoista vaarin ja tarttua tuumasta toimeen. Kuten aikaisemmin mainitsinkin, minua on alkanut ärsyttää blogini linjaus, se suunta johon tämä kaikki on menossa. Liian pinnallista, liian tylsää, liian tekaistua. Vaikka olenkin aina tykännyt asukuvista ja tyylipohdinnoista eniten, haluan niiden olevan vain osa blogia, eikä suinkaan koko blogin sisältö.

No mistä sitten kirjoittaisin? Nappasin kameran käteen ja lähdin kehittelemään ideoita kaikesta mahdollisesta yhmäpöivästä. Klick, klick, klick.

Hankittuamme tänne kämppään "uuden" työpöydän, huonejärjestyksemme meni hieman uusiksi. Sohvan vieressä majaillut jalkalamppu asustelee nykyisin parvekeoven naapurissa, uuden porukoilta tulleen huonekasvimme kanssa. Kissan irroittama tapetin pala pitäisi ehkä jotenkin liimailla takaisin seinään liimapuikolla tai jollain, sillä valaistuksen alla se pistää silmään kuin mikäkin estradin päätähti. Koskettimetkin sijaitsevat nykyisen tuolla, vaikka ei niitä enää pystykään kunnolla soittamaan. </3 Katsokaas kun perheemme riiviö onnistui katkaisemaan niistä yhden F:n. T_T Ollaan koitettu googletella ja etsiskellä ebaysta erinäisiä varaosia, mutta juuri tätä (ikivanhaa) Casion mallia ei tunnu noin vain löytyvän. :''< Papukaijamerkki sille joka onnistuu spottaamaan tuosta puuttuvan koskettimen paikan!

Lankakorin paikka on expedit-hyllyn päällä (eli hyvin ylhäällä), jotta mikään taapero tai kissanrääpäle pääsisi sotkemaat kutomuksiani. >8( Samassa paikassa säilytetään myös jalka- ja vartalovoidetta, lisää lankaa ja puikkoja sekä muuta random tavaraa, jolle ei yksinkertaisesti ole keksitty muutakaan paikkaa.

Eteistä en ole tainnutkaan täällä vielä erityisemmin esitellä. Saatiin nimittäin ystäväpariskunnalta tuollainen heille ylijäämä, meille just hyvä -hylly, johon sijoitettiin vähän sitä sun tätä enemmän ja vähemmän tärkeää. Toistaiseksi alimmat hyllyt ammottavat tyhjyyttään, sillä muuten tytteli kiskaisee ne alas. =__=''

Taikan huone on yhä hieman sekametelisoppa Mikon sähkökitaroineen kaikkineen, mutta pääpaino on kuitenkin lasten tavaroissa ja se näkyy myös huoneen sisustuksessa. Keskellä sijaitsee tytön teltta, pehmoleluja sekä pinnasänky. Sivummalla on lisää leluja, iso lohikäärme-tyyny, lasten sohva sekä kävelykärry. Kuvassa näkyy myös ihanan suloinen uusi balettimekko, jota en vain kyennyt jättämään kauppaan nähtyäni sellaisia läheltä ensi kertaa elämässäni. :''3 Taikis sai tosin itse valita minkä värisen ja mallisen tämä mekoista halusi, ja kuten arvata saattaa Hello Kittyt ja Frozenit saivat kyytiä tytön nähtyä tämän kissa-aiheisen ihastuttavan yksilön. >.<

Keittiön työtasolla lojuvat uudet sukkikset tulevalle syksylle ja talvelle. Lidlissä näitä sai taas kahden ja puolen eurin hintaan, niin pitihän käydä vähän hamstraamassa... ;)

Ja keittiön astiakaappi näyttää tällä hetkellä tältä. Synttärilahjaksi isosiskolta saatu (ihana!!!) pikkumyykannu pääsi avohyllyn keskelle, kunniapaikalle. Kuolasin sitä heti siitä hetkestä lähtien kun niitä ilmestyi kauppoihin ja muumiastiafriikki-ystäväni lähetti minulle siitä kuvaviestin. Parin viikon päästä olikin sitten synttärini ja sattumalta sain sen aivan eri ihmiseltä lahjaksi! Wohoo<3

Oikealla alanurkassa on samoin uusia lahjaksi saatuja shampanja-laseja, joiden takia oikeastaan koko astiakaapin järjestystä vähän jouduttiinkin pistämään uusiksi. :'D Päädyttiin jopa heittämään tavaraa menemään, kun vajavaisiksi jääneet (osa rikkoutui rajussa käytössä) parin euron tassilliset kahvikuppi -setit olivat kanssa-asukin mielestä aivan typeriä säilytettäviksi. 8< "Niii no ei olla kyllä käytetty ainakaan pariin vuoteen, ei... Mut ku ne on niin söpöt ja kaikkea! Ei kai nyt ROSKIIN sentään?! Eikö ne vois siirtää jonnekin muualle? Emmä kyllä tiiä minne..."


Kuten olette muuten ehkä huomanneet asuntomme sisustus ja tyyli ylipäätään ei ole mikään useimpien kanssabloggaajien tapainen minimalistisen harmoninen. Meillä käytetään väreinä muutakin kuin mustaa, harmaata ja valkoista, eikä kaikki huonekalutkaan muistuta askeettisia neliskumlaisia laatikoita. Meillä tykätään (tai ehkä enemmänkin minä) koristeista, taide-esineistä, tauluista, kehyksistä, näkyvillä olevista astioista, lampuista, maljakoista, vilteistä, tyynyistä, huonekasveista, koukeroista ja kynttiläkipoista. Mulle tulee niistä kotoisa olo! :)

Instaihmiset saattoivatkin jo huomata tämän uusimman tussityöni. En edes muista miten kauan viimekertaisesta on mennyt, mutta nyt vanhat tussit löydettyäni innostuin kehittelemään niistä tämän. Alunperin aloin piirtämään naista (niinkuin melkein joka kerta muutenkin), kunnes keksin siitä tulevan keiju.

Joskus pienenä tykkäsin kovasti keijuista ja haltijoista. Ne oli mielestäni jotenkin mielettömän kiehtovia ja kauniita, ja minulla oli seinilläni erinäisiä satumetsiä koskevia julisteitakin. Tätä piirtäessä aloin suunnitella että tästä keijusta voisi ehkä tulla oma keijukainen Taikalle. ^^ Sen voisi kehystää ja laittaa tytön huoneen seinälle ja sanoa, että tuossa on äidin tekemä, Taikan oma haltija-keiju. Se suojelee ja auttaa kun on yksinäistä tai surullista.<3 Vähän niinkuin suojelusenkeli, mutta ilman sitä uskonnollista vibaa, joka sellaisista helposti tulee.. :D Katsotaan saanko tämän aikaiseksi vai jääkö piirustus pölyyntymään hyllylle. Vähän hölmö ja siirappinen idea muutenkin, mutta eikö ne sellaiset ole lapsille juuri oikeita? :'3

Kotimamma
Mitäs tykkäsitte tällaisista satunnaisista hölöpölö-jutuista näin vaihteeksi? Kiinnostaako ne vai keskitynkö mieluummin asukuvahommiin? : >

maanantai 5. lokakuuta 2015

Kaksi Minää

Heipä hei jälleen. Tuntuu että hankkimani instagramin myötä blogiin päätyy enää ainoastaan asukuvia, sillä kaikki arjen pikkuasiat tallentuvat instaan. Haittaako se? No tavallaan, koska tykkäsin siitä että täällä palstalla säilyy se helposti lähestyttävä jokapäiväinen perusmeininki. Tuntuu että blogista tulee yhä pinnallisempi ja etäisempi, vaikka vielä jokunen vuosi sitten tänne sai tulla purkamaan ajatuksiaan vapaamuotoisen päiväkirjan lailla. Mitä on tapahtunut?

Hassua, miten ennen pidin rehellisyyttä ja avoimuutta tärkeimpänä elämän perustana, kun taas nykyisin huomaan muuttuvani päivä päivältä yhä yksityisemmälksi ihmiseksi. En halua keskustella ja jakaa muille kaikkia ajatuksiani ja ongelmiani enkä osaa sanoa suoraan miltä minusta milloinkin tuntuu. Tarvitsen nykyisin aina sen tietynlaisen mielentilan, jotta vakavimmista tai syvällisimmistä asioista keskusteleminen tuntuisi luontevalta tai muuten hyvältä. Nyt kun kirjoitan näitä juttuja sanoiksi, kuulostaisi pahasti siltä että olisin jollain lailla menettänyt itsevarmuuteni. En kuitenkaan usko että se johtuisi siitäkään... Ehkä olen vain hieman kadottanut itseäni? Sellainen fiilis minulla kun on lähiaikoina vähän ollut..

Tekisi tavallaan mieli puhua kaikki kertynyt sisältö esille ja päästää pato kunnolla tulvimaan yli laitojen. Samalla kuitenkin kaipaan rauhaa ja omaa tilaa. En halua päästää muita iholle sellaisten asioiden kanssa, joista en vielä itsekään tiedä mitä ajatella. Varsinkin kun niitä aihealueita tuntuu olevan kertynyt harvinaisen paljon.

Paita-H&M, Hame-H&M, Saappaat-H&M, Hattu-Lindex, Vyö-Seppälä
Olen myös miettinyt saattaisivatko murehtimiseni johtua (niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin) ihan vain jostain perinteisestä syysmasennuksesta? En ole oikein koskaan uskonut sellaiseen, mutta mitä jos se voisikin pitää kohdallani tällä kertaa paikkansa? Olen tosin muutenkin hieman melankoliaan taipuvaista sorttia ja saatan ajoittain saada masentuneisuuden kaltaisia mielentiloja, jotka voivat pahimmillaan kestää yhtenevänä jaksona muutaman kuukauden putkeen. Pienempiä, päivän-kaksi, mittaisia kausia tulee ja menee aina silloin tällöin, mutta viimeisin pitempi sellainen tuli vielä joskus Porissa asuessani. Se kesti ainakin reilun kuukauden ja se oli paha.

Muistan miten mikään ei tuntunut miltään, missään ei ollut mitään järkeä ja kaikki oli suoraan sanoen perseestä. Halusin lopettaa koulun, erota parisuhteesta ja muuttaa omilleni. Mikään ei kiinnostanut ja tuntui että se "normaali minä" oli jonkinlainen valheellinen ja teeskentelevä versio itsestäni, sillä oikea minä oli sillä hetkellä aivan päinvastainen henkilö. Tuntui hullulta ajatella että olisin innostunut jostakin asiasta täysillä ja pienimmänkin vastoinkäymisen myötä saatoin saada järkyttävän raivokohtauksen. Ei se niin kamala tai vakava ollut, että olisin tarvinnut psykiatrista hoitoa, mutta aika karu aika kuitenkin.

Kun kyseinen kausi vihdoin loppui, elämä sai aivan uudet värit! Tuntui kuin joku olisi kiskaissut päältäni sumuisen suruverhon ja päästänyt mieleni huoneet täyttymään kauniista luonnonvalosta. Oli kaksi selkeää minää, silloin ja nyt. Ihan kuin minussa eläisi kaksi eri persoonaa, joista toinen pysyttelee suurimman osan ajasta piilossa, syrjimmissä nurkissa joihin aurinko ei paista. (heheh)

Tällä hetkellä ei ainakaan toistaiseksi vaikuttaisi siltä, että tämä lievä alakuloisuuteni olisi jatkumassa erityisen pitkäksi aikaa. Vaikka mistäs sitä tosin tietää... Ihmisten seurassa osaan yleensä skarpata itseni sosiaaliseksi, ja olenkin miettinyt pitäisikö sitä vain yrittää harrastaa nyt enemmän. Toisaalta tiedän, että alamäen jälkeen tulee taas ylämäki ja sateen jälkeen pouta sää.



Viime viikon loppu oli minulle melko toiminnallista ( sekä huippuhauskaa!) aikaa. :) Torstaina menimme kavereiden kanssa Pokemon-aiheisiin opiskelijabileisiin, ja voi että miten kaipasinkaan sitä rempseää ja nuorekasta hälämölöintiä! >.< Tuntuu, etten ole vieläkään saanut tarpeeksi elää sitä kuuluisaa opiskelijaelämää, ja koitankin toteuttaa kaipuutani pikkuhiljaa, hoitovapaalta käsin, tämän kaltaisten opiskelijapippaloiden merkeissä. Koen jännällä tavalla yhä kuuluvani joukkoon, vaikka en tällä hetkellä olekaan virallisesti opiskelija (ja vaikka parhaat meiningit olivatkin etkoilla ja baariin jonottaessa, hihi).

Perjantaina taas kotini täyttyi ihanista ystävistä ja oli äärimmäisen kivaa viettää pitkästä aikaa yhteisiä hetkiä rennosti pelaten konsoli- ja seurapelejä, sekä syöden epäterveellisiä herkkuja ja juoden päälle hieman siideriä. Lauantaina taas jatkettiin seurustelua hitaalla aamupalalla, siirtyen lautapelailuun ja päätyen illasta Morrison's:iin kymmenen euron herkkuburgereille isolla porukalla.<3 Sunnuntaina haettiin Taikis hoidosta sekä nautittiin herkullisia tarjottuja pöydän antimia. n_n Ei yhtään hullumpi viikonloppu, vaikka näiden kivojen tapahtumien väleihin mahtuikin myös niitä synkempiä hetkiä...


Sellaisia syvällisempiä tarinoita tällä kertaa. Oletteko te kokeneet tai huomanneet itsessäni minun kaltaisia "masennus"kausia? Miten olette päässeet niistä eroon?

torstai 1. lokakuuta 2015

Retro kukkamekko

No hei, ja tervetuloa tsekkaamaan jälleen uusia asumeininkejä! Tämän näköisenä tepastelin eilen, tuossa suloisessa uudessa retromekossani. Sain tämän kukkaihanuuden pikkusiskoltani, joka oli tilannut sen h&m:n nettikaupasta. Kokeiltuaan sitä ensi kertaa päälleen, hän oli kuitenkin todennut mekon decolten olevan hänelle aivan liian suuri, eikä pienennysompeleista huolimatta kaula-aukko tuntunut vieläkään oman kokoiselta. Vierailtuamme vanhemmillani viikonloppuna, päädyin kokeilemaan tätä päälleni, mekon kokolapun aiheuttamasta skeptisyydestäni huolimatta. "Vau, täähän mahtuu! Ja vieläpä istuu!" Empiremäinen vyötärö tosin tekee minusta taas raskaana olevan näköisen, mutta vyötä vaan kehiin niin hyvä tulee! :)

Mikko kommentoi että näytän aika retrolta. "Öööm niiiiin? Onko siinä jotain vikaa?" No ei kuulemma varsinaisesti ole, mutta vähän hassua kuitenkin. Eipä sinänsä kovin kaukaa haettu ajatus, sillä onhan se 70-luvun muoti nähtävästi tulossa takaisin, eikä tämä mekko ole mitenkään kovin kauan sitten tilattu. Olenkin itseasiassa miettinyt mitä mieltä olisin kyseisen muodin takaisinpaluusta! Kaikkeen sen tuomaan leveälahkeisuuteen sun muuhun cow boy -meininkiin en niinkään lämpeä, mutta somille kukkaprinteille, teräville silmärajauksille ja lievälle hippityylille en kyllä pistä pahakseni! Murretut värit taas ovat aina tuntuneet läheisiltä.<3

Mekko-Siskolta (H&M), Vyö-2nd hand, Hame-2nd hand (H&M), Saappaat-H&M
Huomasitteko muuten kuvista hävinneen juurikasvuni? :'D Värjäiltiin tuossa pari päivää sitten kaupasta löytyneellä viiden euron halppisväriä jälleen tumman lilaksi, eikä eroa vanhan lilan välillä mielestäni edes huomaa. Tämä uusi sävy saattaa olla inan harmaampi, mutta eipä se erityisemmin haittaa. Ehkä seuraavaksi voisin kokeilla läntätä tämän päälle Live color xxl:n ultra brightsia? Ei kyllä mitään käryä mahtaisiko se ottaa näin tummaan enää kiinni...

Mulla on tästä päivästä lähtien tiedossa ihan huippukiva viikonloppu, mennessäni tänä iltana Pokemon-aiheisiin opiskelijabileisiin ja huomenna talomme täyttyessä pitkästä aikaa ihanista ystävistä.<3 n__n Toivottavasti teilläkin on kiva viikonloppu!

Ja hei, mitäs mieltä te olette mekkoni kaltaisista retrovaatteista? Entäs takaisin tulevasta 70-luvun muodista? : >