Kuten monella muullakin naisella, synnytys oli elämäni järisyttävimpiä kokemuksia. Ehkä jopa se ykköstittelin voittaja. Jotain niin kamalaa ja tuskaista muuttuu lopulta niin kauniiksi ja rakkaudentäytteiseksi. Se hetki kun tapaa oman lapsensa, kehonsa ja rakkaudensa hedelmän ensi kertaa on jotain niin uskomatonta, että tämän läpikäytyäni näen kaikki synnytyksen kokeneet äidit aivan uudella tavalla.
Minun synnytystarinallani on onnellinen loppu, josta en voisin olla kiitollisempi.<3 Kaiken muisteleminen pistää silmäni kosteiksi, mutta siitä huolimatta haluan jakaa tämän täällä.
Synnytykseni lähti käyntiin hieman tylsästi käynnistyksellä, ilman sitä dramaattista "tämäkö se nyt on?" -hetkeä. Minulle oli varattu käynnistysaika synnytysvuodeosastolta tiistaina 8.7.2014 klo 8.00. Heräsin kyseisenä aamuna jo viideltä enkä jännityksissäni malttanut enää nukkua. Mikko heräili samoin hieman ennen herätyskelloa ja yhdessä jaoimme hermostuneita ajatuksia viimeisen kahdenkeskeisen aamupalamme kera lapsettomana pariskuntana. Saavuttuamme osastolle saimme heti meille varatun huoneen ja paikan. Hetken päästä potilashuoneen kaksi muutakin potilaspaikkaa saivat käyttäjänsä, joista yksi oli meidän tavoin yliaikaisuuden vuoksi käynnistykseen tullut pariskunta.
Lääkäri määräsi minulle kolme kohdunsuulle laitettavaa Cytotec-tablettia, joiden tarkoitus oli kypsyttää ja lyhentää kohdunkaulaani ja antaa näin synnytykseni käynnistymiselle lisävauhtia. Sain ensimmäisen tabletin noin yhdeksän aikoihin. Sen mukana tuli muutama kuukautiskipua muistuttava tuntemus. Jossain vaiheessa alavatsaa vihlaisi melko kipeästi, mutta muuten tabletin vaikutus alkoi hiipua tuottamatta erityisiä tuloksia. Palloilimme Mikon kanssa pisin osastoa ja mietimme kuinka typerältä tuntuukaan olla "muka synnyttämässä", kun mitään ei tunnu oikein tapahtuvan. Hoitaja tuli tarkistamaan kohdunsuun tilannetta. Reilun sormellisen auki, kanavaa jäljellä n. 1cm. Neljän aikoihin iltapäivällä sain toisen annoksen, ja siitähän se kaikki sitten alkoi.
Noin vartin verran toisen tabletin laiton jälkeen totesin pöksyjeni kastuneen. Lapsivettä oli mennyt melko vähän, noin kolmen desilitran verran, mutta tiesin että se voi lähteä tulemaan pikkuhiljaa yhden suuren kertarykäyksen sijaan. Vessassa pyttyyn ilmestyi myös hieman verta, joten aloin olla hyvin varma että tästä tämä lähtee. Huvittava osuus tästä tilanteesta tapahtui n. 10 minuuttia minun vesieni menon jälkeen, kun samassa tilanteessa oleva huonetoverini soitti hoitajalle että hänenkin vedet taisivat juuri mennä. >. <' Kyseisen pariskunnan kanssa edettiin koko synnytyksen ajan niin samoissa vaiheissa samoihin aikoihin, että tuntui suorsataan naurettavalta miten lopulta lapsemmekin syntyivät vain kahden tunnin aikaerolla. ^^' Ei mennyt kuin puolisen tuntia vesien menosta, kun aloin tuntemaan aivan uudenlaisia supistuksia. Enää ne eivät olleet menkkamaista jomotuksen ja paineen tunteen sekaisia, vaan tunsin nyt selkeästi niiden alun ja lopun. Aina uuden supistuksen tullessa puhuminen kävi vaikeaksi ja piti vain keskittyä hengittämään selviytyäkseen voimistuvasta koko kehon valtaavasta kivusta.
Tuskailtiin kipujeni kanssa reilut kaksi tuntia. Käsittääkseni juuri tämä vaihe oli minulla näin synnytyksen käynnistetyllä erityisen kivulias, verraten luonnollisesti käynnistyneen synnytyksen kipuihin. Käynnistystablettien huono puoli nimittäin oli juurikin tämä, synnytyskipuja voimistava vaikutus. Aina vähän väliä vatsani ympärille kiinnitettiin sikiön sydänääniä sekä kohdun supistuksia seuraavat läpyskät. Samaisten läpysköiden avulla piti saada sikiön sydänkäyrä mahdollista kivunlievityslupaa varten. Kun lämpötyyny ei tuntunut enää auttavan, toivoin minäkin naapuripedin naisen tavoin kipulääkitystä. Minulle sanottiin että voisin saada lihaspistoksena toteutettavan Oxanest-lääkkeen, mutta sitä varten minulta olisi lääkäriä varten saatava hyvä ja laadukas sikiön sydänkäyrä vatsapeitteiden päältä. Yritimme käyrän ottoa jonkin aikaa, mutta vauvamme ollessa niin kovin aktiivinen liikuskelija, hyvää käyrää ei hänestä sillä tavoin saatu. Olin jo hyvin kipeä ja uuden supistuksen tullessa aloin ulvoa ja äännellä pitkiä vokaaleja, Mikon hieroessa akupunktiopisteitäni ja selkääni. Sitten noin seitsemän aikoihin saimme luvan siirtyä vuodeosastolta synnytyssalin puolelle.
Maatessani sairaalasängyssä ja Mikon työntäessä minua synnytyssaliin läpikävin mielessä koko raskaudenaikani. Muistelin kuinka toivottu tämä tuleva lapsemme onkaan ja kuvittelin miten aivan kohta tulen näkemään hänet ihan oikeasti.<3 Liikutuin aivan kamalasti ajatellessani että tässä tämä hetki nyt sitten on koittanut. Nyt minun on todella tehtävä parhaani, sillä tästä alkaa minun tärkein suoritukseni vauvamme ulos saamiselle turvallisesti. Kyynelehdin siinä sängyssä, keskellä synnytysosaston käytävää Puolet pisaroista olivat silkkaa kivun ja tuskan aiheuttamaa itkua ja toiset puolet onnen ja jännityksen tuomia liikutuskyyneleitä. Pääsin saliin, jossa minut vastaanotti ihanan tarmokas kätilö. Heti alkuun piti tutkia kohdunsuun tilanne ja laittaa vauvan päähän anturi, jolla saataisiin luotettavat ja laadukkaat sydänkäyrät loppusynnytyksen ajaksi. Kätilön alkaessa asentamaan anturia, yhtäkkiä alkoikin taas valua! Ainakin puolentoista litran verran lapsivettä tulvi ulos suihkulähteen tavoin! :'D Pöyristynyt kätilö kysyi etteikö vesien ollut pitänyt jo mennä aikaisemmin -"Joo, kyllähän osa niistä meni jo vuodeosastolla. Näköjään aika pieni osa."
Sain lihaspistoksen Oxanestia, mutta supistukset vaan jatkuivat. Ulvoin yhä jokaisen supistuksen kohdalla enkä kyennyt vastaanottamaan puhetta tai vastaamaan kysymyksiin. Kätilö kuitenkin sanoi että kohta lääkkeen pitäisi alkaa vaikuttaa ja että tässä vaiheessa Mikon kannattaisi mennä vaikka käymään kotona syömässä ja lepäämässä. Kun lääke alkaisi vaikuttamaan, minun olisi hyvä hieman levätä ja vaikka nukahtaa pariksi tunniksi kerätäkseni voimia. Mikko lähti ja jäimme kätilön kanssa kahdestaan. Noin puolen tunnin kipuilemiseni jälkeen kätilö toteaa että lääkkeen olisi pitänyt jo tähän mennessä vaikuttaa, mutta nähtävästi minun kipuihin se ei tepsinyt. Saan ilokaasua, ah mikä helpotus!<3 Kun tunnen supistuksen tulevan, imaisen putkesta kolme-neljä kertaa ja kipu on poissa! Tilalla sen sijaan ihana hiprakka ja alankin muistella koska viimeksi mahdoin edes olla näin pöhinöissä. xD Onnekseni kaasu sopii minulle hyvin, enkä tule siitä huonovointiseksi. Reilun tunnin ajan makoilen yksin pöydällä, rentoudun ja pyörittelen huuruisessa mielessäni kaikkea mahdollista. Hymyilen ja naureskelen itsekseni. Tämä on ehdottomasti kivuttomuudensa vuoksi yksiä parhaimpia hetkiä koko synnytyksessä ja alankin miettiä onko tämmöinen ilokaasuissa pöhinöinti edes laillisesti sallittua kun on niin kivaakin. XD
Iltavuoro vaihtuu yövuoroksi, ja noin puoli kymmeneltä luokseni saapuu uusi kätilö. Mukava tapaus onneksi tämäkin. :') Juttelemme hetken ja kerron että minun pitäisi soittaa miehelleni, joka lähetettiin pari tuntia sitten kotiin. Mikko saapuu ja saamme olla hetken kahdestaan. Herra naureskelee ilokaasuisille höpöttelyilleni eikä suostu kokeilemaan kaasua vaikka ehdotankin sitä hänelle. x3 Supistukseni voimistuvat, ja huomaan vetäväni kaasua yhden supistuksen aikana neljän kerran sijaan yli kymmenen kertaa. Kätilö palaa takaisin ja kyselee vointiani. Toteamme yhdessä että ilokaasun teho ei tahdo enää riittää, sillä supistukset kovenevat. Minulta kysytään haluanko epiduraalia ja haluanhan minä. Vaikka olenkin monen muun synnyttäjän tavoin punninut ja pohtinut kyseisen puudutteen riskejä, hyötyjä ja haittoja, niin lopulta päädyn ratkaisuun että kun muutkin ovat siitä selvinneet ja kovasti kehuneet, niin miksen minäkin!
Paikalle kutsutaan anestesialääkäri, jonka on tarkoitus suorittaa epiduraalikatetrin laitto. Minut kiinnitetään miljoonaan piuhaan ja letkuun, joilla varmistetaan kaiken pysyvän puudutuksen ajan kunnossa. Jännitin kovasti osaanko pysyä puudutuksen laiton aikana täysin liikkumatta sikiöasennossa paikallani. Käskin jopa Mikkoa tulemaan pitämään minusta kiinni, mutta lopulta kaikki onnistui pelkin kätilön ja lääkärin voimin. :'D Neulan työntyminen selkärankaan on melko oudon tuntuista. Ei se oikeastaan erityisemmin sattunut, mutta tuntui niin erilaiselta, ettei siihen osannut varautua. Kun puudutetta aletaan ruiskuttamaan sisään, se lääkärin sanoin tuntuu aivan pieneltä sähköiskulta, mutta ei yhtään sen pahemmalta. Olin erittäin positiivisesti yllättynyt kuinka nopea ja kivuton toimenpide tämä olikaan! :') Katetrin laiton jälkeen lääkäri kuitenkin toteaa "En haluaisi mitenkään pelotella, mutta tämä nyt meni niin helposti, että voi olla sen menneen väärään kohtaan. Usein kun tämä käy näin nopeasti, jonkun ajan päästä todetaan ettei puudute toimi, ja joudutaan pistämään uusi reikä." Kauhusta kankeana tietysti ajattelen että jotain pahaa tapahtuu, halvaannun! Onnekseni kuitenkin heti seuraavan supistuksen tullessa huomaan kaiken olevan toisin. Supistus alkaa normaalisti, ja alan imemään ilokaasua, kunnes NAPS ja mitään kipua ei ole! Supistus jää "kesken" ja minä ihmettelen mitäs nyt tehdään. : D
Puudutus tehosi minuun täydellisesti! En tuntenut kohta yhtäkään supistusta, vaan kehooni levisi rento ja rauhoittava kivuttomuus.<3 Jalatkaan eivät menneet tunnottomiksi, vaikka lievää viluisuutta niissä olikin. Samoin jalkani tuntuivat jotenkin hassusti kutisevilta, ja minun oli pakko raapia niitä aina vähän väliä. >.<' Ennen epin laittoa olin vasta 3cm auki, ja vielä oli siis pitkä matka lopulliseen avautumiseen. Ei auttanut muu kuin odottaa. Epiduraali ja samoin odotus kesti n. klo 23-06. Sinä aikana hengailimme Mikon kanssa synnytyssalissa. Olimme suurimman osan ajasta kahden ja juttelimme niitä näitä. Toivottiin että vauva ehtisi syntyä yön aikana, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Yritin nukkua ja sainkin nukuttua ehkä puolisentoista tuntia. Kymmenen minuutin välein kättä puristava verenpainemittari sekä yleinen jännitys vaikeuttivat nukahtamista. Mikkokin sai nukuttua muutaman tunnin verran keinutuolissa. Muuten tämä seitsemän tunnin odottelu oli kyllä melko hermoja raastavaa. Tuntui että odotusta on takana ikuisuus ja edessä vielä toinen samanlainen. Aina välillä kätilö tuli tarkistamaan paljonko olin avautunut, mutta hitaastihan se avautuminen eteni. Tuntui tuhauttavalta, kun en voinut auttaa asiaa mitenkään, ja lojuin vain toimeettomana lahnana pöydällä. -__-'
Kuuden aikoihin aamulla tilanne alkoi vihdoin edistyä. Aloin tuntemaan erikoista paineentuntua lantiossa ja pyysinkin kätilöä katsomaan paljonko olin avautunut. "Noin kuusi senttiä. Ei tässä vielä mitään ole alkamassa." Kun sanoin että minua ponnistuttaa, kätilö kuitenkin otti sanani enemmän tosissaan ja sanoi että voisin yrittää pikkuhiljaa ponnistella. Ponnistin hieman ja olinkin jo kahdeksan senttiä auki! Sanoin että minua ponnistuttaisi lisää, mutta kätilö käski odotella rauhassa loput avautumisesta. Seitsemän aikaan kätilö lähti raporttiin, sillä oli aamuvuorolaisten aika tulla töihin. Tuntui inhottavalta kun kätilöni vaihtuivat koko ajan, mutta ihan mukavia ne silti kaikki lopulta olivat.
Seitsemän aikaan alkoi koko synnytykseni kamalin painajainen. Kipu alkoi yltyä ja supistukset kovenemaan sietämättömiksi. Huusin kipujani ja Mikko raukka joutui hieromaan selkääni ja lantiotani. Olimme onneksi ottaneet etukäteen selvää muutamista hierontatekniikoista ja -paikoista, ja nyt pääsimme toteuttamaan ne tositoimissa. Puoli kahdeksan aikaan aloin olla todella kivulias. Huusin ja ulvoin, ja Mikko päätti hälyttää paikalle apua. Oli ahdistavaa olla synnytyssalissa kaksin, kun kumpikin tiesimme että kohta tämä oikeasti syntyy. Hoitaja vastasi Mikon soittoon hieman tympeän sävyisesti "Kohta tullaan..." Odotimme vielä kymmenen tuskaista minuuttia, kun minulta todella alkoi menemään hermot. Painoin nappia ja ajattelin sanoa sinne että vauva on NYT oikeasti syntymässä, mutta sen sijaan sainkin kohdata entistä kipeämmän supistuksen ja onnistuin vain huutamaan tuskanhuutoani. Huuto taisi kuitenkin tehota, sillä muutaman minuutin sisällä huoneessa oli jo kolme kätilöä.
Huusin nyt tämä syntyy, vaikka kätilö yrittikin ilmoittaa etten ole vielä kokonaan auki. Sanoin että minun on pakko ponnistaa, ja hetken päästä sainkin luvan siihen. En oikein tiedä, miten tämä kävi niin, mutta nähtävästi olin auennut muutamia senttejä erittäin lyhyessä ajassa tai vaihtoehtoisesti ponnistamisen yhteydessä. Ja siitä alkoi kymmenen minuuttia kestänyt ponnistusvaiheeni.
Ponnistaminen oli kamalaa. Tuntui maailman ristiriitaisemmalta puskea tavaraa ulos, kun joka ikinen kehoni solu huutaa ettei sinne enää mahdu. Samanaikaisesti järki sanoo ettei tässä nyt ole vaihtoehtoja, ja ainoa suunta on se oikea suunta. Tiesin ettei minun auta muu kuin kaikesta huolimatta ponnistaa, vaikka tuntuikin että repeän ja silmät pamahtavat päästäni. Kun tämän ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen alan todella olemaan epätoivoinen ettei mitään tapahdu, huomaankin kätilöiden ja Mikon kasvoissa innostusta. "Pää näkyy jo! Nyt on pakko puskea loppuun asti! Anna mennä! Nyt heti perään uusi työntö!" Kolme finaalityöntöä, ja tyttö oli maailmassa! :'') <3 Itkin ja nauroin samaan aikaan enkä osannut uskoa että urakka on vihdoin ohi! Jokin ihmisen näköinen punakka mötikkä oli jalkopäässäni ja se olikin meidän vauva! >.<' Sain vauvan rinnalleni ja tiesin heti ettei yksikään tuskainen huutoni ollut turha, vaan aivan mitätön hinta tällaisen aarteen saamiseksi.<3 Mikko kyynelehti vieressä ja siinä me vain hölmöinä ihastelimme tätä uutta pientä, meidän tekemää ihmettä.<3 Neiti kuulemma rääkäisi kerran, mutta minä muistan vain sen tuhinan ja suuret tuijottavat silmät. Täydellinen lapsi, ajattelin.<3
Olin kuullut kamalia kauhutarinoita siitä, miten istukan synnyttäminen olisi kuin toisen lapsen puskeminen vielä ensimmäisen perään. Näin ei onneksi kohdallani kuitenkaan käynyt, vaan istukka pötkähti kätilön vetämänä sisältäni täysin vaivatta. "Täydelliset jälkeiset" kuulosti kätilön suusta hyvältä, sillä kaavintakin on kuulunut yksiin pelkoa aiheuttavien tekijöiden listaani. :'D Synnytyksen jälkeinen hetki olisi ollut täysin täydellinen, jos ei minua olisi tarvinnut vielä ommella. T_T' Ponnistusvaiheen loppumetreillä minulle nimittäin tehtiin episiotomia, eli välilihan leikkaus, joka piti synnytyksen loputtua luonnollisesti saada ommeltua kiinni. Itse leikkaaminen ei ponnistusvaiheen kipujen yhteydessä tuntunut juuri miltään, mutta ommelten laitto oli kyllä inhottavaa... Yritin siinä lempilastani -huumoria apuna käyttäen tinkiä kätilöltä että eiköhän nuo tikit jo riitä, ei sillä ulkonäöllä niin väliä, mutta kaikesta huolimatta jouduin kestämään toimenpiteen loppuun asti. Onneksi rinnalla oli yhä maailman ihanin ihme, niin tuonkin inhottavan osuuden synnytyksestä muistaa tietynlaisissa vauvanhuuruisissa jälkimainingeissa.
Sitten saimme onnittelukahvit. En muista onko koskaan kahvi ja leipä maistunut niin hyvälle, varsinkin kun takana oli noin neljäntoista tuntia paastoa. ^^' Sitten Mikko lähtikin kätilön kanssa punnitsemaan ja mittailemaan vauvaa. 49cm, 3210g. Meidän pikkuinen siro tyttö.<3 Mutta ainakin lapsivedestä tehtyä uima-allasta oli riittämiin, kun suuren sf-mitan vuoksi aikanaan epäiltiin liian suurta sikiötä. :'D Painoarviotkin olivat menneet mönkään, sillä pari päivää ennen, maanantaina arvioiksi annettiin 3,8kg:n verran painoa.. Sillä aikaa kun Mikko oli kätilön kanssa punnitsemassa, minä päätin lähteä käymään vessassa. Oloni oli vallan mainio, enkä todella osannut odottaa seuraavaa. En tiedä järkytyinkö peilistä tuijottavia verensuonipurkaumia täyttä olevia kasvoja ja hartioitani (sekä toinen silmäni, jonka purkauma on tässä ajan myötä vielä kasvanut ja näytän tällä hetkellä lievästi zombielta) vai veren täytteistä vessanpyttyä. Minä nimittäin ensi kertaa elämässäni pyörryin. Koko vessareissu oli kestänyt vain muutaman vaivaisen minuutin, mutta pyörtyminen vei ajantajuni kokonaan. Havahduin hereille kätilön huutoon vessan oven takaa. Olin laittanut oven lukkoon ja sainkin kuulla siitä melkoisen saarnan... Pyörtyminen on kuulemma ensisynnyttäjillä melko yleistä, ja voi johtua vaikkapa ponnostusvaiheen rajuudesta tai menetetystä hapesta. Onneksi pyörtymisessäni ei kuitenkaan käynyt mitään, sillä olin onnistunut saamaan seinästä tukea ja pitämään itseni pystyssä. Siitä pääsinkin heti sänkyyn ja meidät alettiin viemään takaisin vuodeosastolle.
Kaiken kaikkiaan minulle jäi erittäin hyvä muisto synnytyksestä enkä voisi olla onnellisempi ja kiitollisempi että kaikki meni näinkin hyvin.<3 Sain olla suurimman osan ajasta kivuttomana, ja kaikki kohtaamani ammattilaiset kohtelivat minua pääosin kiitettävästi. Minulla oli tukenani maailman ihanin mies ja lapseni isä, joka auttoi ja kannusti minua läpi synnytyksen. Onnistuin synnyttämään terveen tytön ja voimani riittivät loppuun saakka ponnistamaan vauvan maailmaan ilman ulkopuolisia apukeinoja. Minulle tai tyttärelleni ei sattunut erityisiä vahinkoja, vaan selvittiin nopeasti paranevin pintanaarmuin. :') (Tytölläkin on kummassakin silmässä pienet verenpurkaumat, äitiinsä tullut >.<') Ja mikä mielestäni oli synnytyksessäni kaikkein tärkeintä; koin väistämätöntä onnea ja rakkautta syntynyttä pienokaistamme kohtaan!<3
En olisi valmis ryhtymään samaan rumbaan heti uudestaan, mutta joskus vielä voisin harkita toisen lapsen tekemistä. Jos minulta kysyttäisiin, olisinko ollut valmis läpikäymään synnytyksen, jos olisin tiennyt kuinka paljon se tulee tekemään kipeää, olisin miettinyt asiaa kauemmin mutta kuitenkin lopulta päättänyt ryhtyä siihen. Jos taas olisin tiennyt kuinka valtavan onnen oman lapsen syntymä tuo tullessaan, en olisi epäröinyt lapsen hankintaa hetkeäkään.<3
Minun synnytystarinallani on onnellinen loppu, josta en voisin olla kiitollisempi.<3 Kaiken muisteleminen pistää silmäni kosteiksi, mutta siitä huolimatta haluan jakaa tämän täällä.
Synnytykseni lähti käyntiin hieman tylsästi käynnistyksellä, ilman sitä dramaattista "tämäkö se nyt on?" -hetkeä. Minulle oli varattu käynnistysaika synnytysvuodeosastolta tiistaina 8.7.2014 klo 8.00. Heräsin kyseisenä aamuna jo viideltä enkä jännityksissäni malttanut enää nukkua. Mikko heräili samoin hieman ennen herätyskelloa ja yhdessä jaoimme hermostuneita ajatuksia viimeisen kahdenkeskeisen aamupalamme kera lapsettomana pariskuntana. Saavuttuamme osastolle saimme heti meille varatun huoneen ja paikan. Hetken päästä potilashuoneen kaksi muutakin potilaspaikkaa saivat käyttäjänsä, joista yksi oli meidän tavoin yliaikaisuuden vuoksi käynnistykseen tullut pariskunta.
Lääkäri määräsi minulle kolme kohdunsuulle laitettavaa Cytotec-tablettia, joiden tarkoitus oli kypsyttää ja lyhentää kohdunkaulaani ja antaa näin synnytykseni käynnistymiselle lisävauhtia. Sain ensimmäisen tabletin noin yhdeksän aikoihin. Sen mukana tuli muutama kuukautiskipua muistuttava tuntemus. Jossain vaiheessa alavatsaa vihlaisi melko kipeästi, mutta muuten tabletin vaikutus alkoi hiipua tuottamatta erityisiä tuloksia. Palloilimme Mikon kanssa pisin osastoa ja mietimme kuinka typerältä tuntuukaan olla "muka synnyttämässä", kun mitään ei tunnu oikein tapahtuvan. Hoitaja tuli tarkistamaan kohdunsuun tilannetta. Reilun sormellisen auki, kanavaa jäljellä n. 1cm. Neljän aikoihin iltapäivällä sain toisen annoksen, ja siitähän se kaikki sitten alkoi.
Noin vartin verran toisen tabletin laiton jälkeen totesin pöksyjeni kastuneen. Lapsivettä oli mennyt melko vähän, noin kolmen desilitran verran, mutta tiesin että se voi lähteä tulemaan pikkuhiljaa yhden suuren kertarykäyksen sijaan. Vessassa pyttyyn ilmestyi myös hieman verta, joten aloin olla hyvin varma että tästä tämä lähtee. Huvittava osuus tästä tilanteesta tapahtui n. 10 minuuttia minun vesieni menon jälkeen, kun samassa tilanteessa oleva huonetoverini soitti hoitajalle että hänenkin vedet taisivat juuri mennä. >. <' Kyseisen pariskunnan kanssa edettiin koko synnytyksen ajan niin samoissa vaiheissa samoihin aikoihin, että tuntui suorsataan naurettavalta miten lopulta lapsemmekin syntyivät vain kahden tunnin aikaerolla. ^^' Ei mennyt kuin puolisen tuntia vesien menosta, kun aloin tuntemaan aivan uudenlaisia supistuksia. Enää ne eivät olleet menkkamaista jomotuksen ja paineen tunteen sekaisia, vaan tunsin nyt selkeästi niiden alun ja lopun. Aina uuden supistuksen tullessa puhuminen kävi vaikeaksi ja piti vain keskittyä hengittämään selviytyäkseen voimistuvasta koko kehon valtaavasta kivusta.
Tuskailtiin kipujeni kanssa reilut kaksi tuntia. Käsittääkseni juuri tämä vaihe oli minulla näin synnytyksen käynnistetyllä erityisen kivulias, verraten luonnollisesti käynnistyneen synnytyksen kipuihin. Käynnistystablettien huono puoli nimittäin oli juurikin tämä, synnytyskipuja voimistava vaikutus. Aina vähän väliä vatsani ympärille kiinnitettiin sikiön sydänääniä sekä kohdun supistuksia seuraavat läpyskät. Samaisten läpysköiden avulla piti saada sikiön sydänkäyrä mahdollista kivunlievityslupaa varten. Kun lämpötyyny ei tuntunut enää auttavan, toivoin minäkin naapuripedin naisen tavoin kipulääkitystä. Minulle sanottiin että voisin saada lihaspistoksena toteutettavan Oxanest-lääkkeen, mutta sitä varten minulta olisi lääkäriä varten saatava hyvä ja laadukas sikiön sydänkäyrä vatsapeitteiden päältä. Yritimme käyrän ottoa jonkin aikaa, mutta vauvamme ollessa niin kovin aktiivinen liikuskelija, hyvää käyrää ei hänestä sillä tavoin saatu. Olin jo hyvin kipeä ja uuden supistuksen tullessa aloin ulvoa ja äännellä pitkiä vokaaleja, Mikon hieroessa akupunktiopisteitäni ja selkääni. Sitten noin seitsemän aikoihin saimme luvan siirtyä vuodeosastolta synnytyssalin puolelle.
Maatessani sairaalasängyssä ja Mikon työntäessä minua synnytyssaliin läpikävin mielessä koko raskaudenaikani. Muistelin kuinka toivottu tämä tuleva lapsemme onkaan ja kuvittelin miten aivan kohta tulen näkemään hänet ihan oikeasti.<3 Liikutuin aivan kamalasti ajatellessani että tässä tämä hetki nyt sitten on koittanut. Nyt minun on todella tehtävä parhaani, sillä tästä alkaa minun tärkein suoritukseni vauvamme ulos saamiselle turvallisesti. Kyynelehdin siinä sängyssä, keskellä synnytysosaston käytävää Puolet pisaroista olivat silkkaa kivun ja tuskan aiheuttamaa itkua ja toiset puolet onnen ja jännityksen tuomia liikutuskyyneleitä. Pääsin saliin, jossa minut vastaanotti ihanan tarmokas kätilö. Heti alkuun piti tutkia kohdunsuun tilanne ja laittaa vauvan päähän anturi, jolla saataisiin luotettavat ja laadukkaat sydänkäyrät loppusynnytyksen ajaksi. Kätilön alkaessa asentamaan anturia, yhtäkkiä alkoikin taas valua! Ainakin puolentoista litran verran lapsivettä tulvi ulos suihkulähteen tavoin! :'D Pöyristynyt kätilö kysyi etteikö vesien ollut pitänyt jo mennä aikaisemmin -"Joo, kyllähän osa niistä meni jo vuodeosastolla. Näköjään aika pieni osa."
Sain lihaspistoksen Oxanestia, mutta supistukset vaan jatkuivat. Ulvoin yhä jokaisen supistuksen kohdalla enkä kyennyt vastaanottamaan puhetta tai vastaamaan kysymyksiin. Kätilö kuitenkin sanoi että kohta lääkkeen pitäisi alkaa vaikuttaa ja että tässä vaiheessa Mikon kannattaisi mennä vaikka käymään kotona syömässä ja lepäämässä. Kun lääke alkaisi vaikuttamaan, minun olisi hyvä hieman levätä ja vaikka nukahtaa pariksi tunniksi kerätäkseni voimia. Mikko lähti ja jäimme kätilön kanssa kahdestaan. Noin puolen tunnin kipuilemiseni jälkeen kätilö toteaa että lääkkeen olisi pitänyt jo tähän mennessä vaikuttaa, mutta nähtävästi minun kipuihin se ei tepsinyt. Saan ilokaasua, ah mikä helpotus!<3 Kun tunnen supistuksen tulevan, imaisen putkesta kolme-neljä kertaa ja kipu on poissa! Tilalla sen sijaan ihana hiprakka ja alankin muistella koska viimeksi mahdoin edes olla näin pöhinöissä. xD Onnekseni kaasu sopii minulle hyvin, enkä tule siitä huonovointiseksi. Reilun tunnin ajan makoilen yksin pöydällä, rentoudun ja pyörittelen huuruisessa mielessäni kaikkea mahdollista. Hymyilen ja naureskelen itsekseni. Tämä on ehdottomasti kivuttomuudensa vuoksi yksiä parhaimpia hetkiä koko synnytyksessä ja alankin miettiä onko tämmöinen ilokaasuissa pöhinöinti edes laillisesti sallittua kun on niin kivaakin. XD
Iltavuoro vaihtuu yövuoroksi, ja noin puoli kymmeneltä luokseni saapuu uusi kätilö. Mukava tapaus onneksi tämäkin. :') Juttelemme hetken ja kerron että minun pitäisi soittaa miehelleni, joka lähetettiin pari tuntia sitten kotiin. Mikko saapuu ja saamme olla hetken kahdestaan. Herra naureskelee ilokaasuisille höpöttelyilleni eikä suostu kokeilemaan kaasua vaikka ehdotankin sitä hänelle. x3 Supistukseni voimistuvat, ja huomaan vetäväni kaasua yhden supistuksen aikana neljän kerran sijaan yli kymmenen kertaa. Kätilö palaa takaisin ja kyselee vointiani. Toteamme yhdessä että ilokaasun teho ei tahdo enää riittää, sillä supistukset kovenevat. Minulta kysytään haluanko epiduraalia ja haluanhan minä. Vaikka olenkin monen muun synnyttäjän tavoin punninut ja pohtinut kyseisen puudutteen riskejä, hyötyjä ja haittoja, niin lopulta päädyn ratkaisuun että kun muutkin ovat siitä selvinneet ja kovasti kehuneet, niin miksen minäkin!
Paikalle kutsutaan anestesialääkäri, jonka on tarkoitus suorittaa epiduraalikatetrin laitto. Minut kiinnitetään miljoonaan piuhaan ja letkuun, joilla varmistetaan kaiken pysyvän puudutuksen ajan kunnossa. Jännitin kovasti osaanko pysyä puudutuksen laiton aikana täysin liikkumatta sikiöasennossa paikallani. Käskin jopa Mikkoa tulemaan pitämään minusta kiinni, mutta lopulta kaikki onnistui pelkin kätilön ja lääkärin voimin. :'D Neulan työntyminen selkärankaan on melko oudon tuntuista. Ei se oikeastaan erityisemmin sattunut, mutta tuntui niin erilaiselta, ettei siihen osannut varautua. Kun puudutetta aletaan ruiskuttamaan sisään, se lääkärin sanoin tuntuu aivan pieneltä sähköiskulta, mutta ei yhtään sen pahemmalta. Olin erittäin positiivisesti yllättynyt kuinka nopea ja kivuton toimenpide tämä olikaan! :') Katetrin laiton jälkeen lääkäri kuitenkin toteaa "En haluaisi mitenkään pelotella, mutta tämä nyt meni niin helposti, että voi olla sen menneen väärään kohtaan. Usein kun tämä käy näin nopeasti, jonkun ajan päästä todetaan ettei puudute toimi, ja joudutaan pistämään uusi reikä." Kauhusta kankeana tietysti ajattelen että jotain pahaa tapahtuu, halvaannun! Onnekseni kuitenkin heti seuraavan supistuksen tullessa huomaan kaiken olevan toisin. Supistus alkaa normaalisti, ja alan imemään ilokaasua, kunnes NAPS ja mitään kipua ei ole! Supistus jää "kesken" ja minä ihmettelen mitäs nyt tehdään. : D
Kuuden aikoihin aamulla tilanne alkoi vihdoin edistyä. Aloin tuntemaan erikoista paineentuntua lantiossa ja pyysinkin kätilöä katsomaan paljonko olin avautunut. "Noin kuusi senttiä. Ei tässä vielä mitään ole alkamassa." Kun sanoin että minua ponnistuttaa, kätilö kuitenkin otti sanani enemmän tosissaan ja sanoi että voisin yrittää pikkuhiljaa ponnistella. Ponnistin hieman ja olinkin jo kahdeksan senttiä auki! Sanoin että minua ponnistuttaisi lisää, mutta kätilö käski odotella rauhassa loput avautumisesta. Seitsemän aikaan kätilö lähti raporttiin, sillä oli aamuvuorolaisten aika tulla töihin. Tuntui inhottavalta kun kätilöni vaihtuivat koko ajan, mutta ihan mukavia ne silti kaikki lopulta olivat.
Seitsemän aikaan alkoi koko synnytykseni kamalin painajainen. Kipu alkoi yltyä ja supistukset kovenemaan sietämättömiksi. Huusin kipujani ja Mikko raukka joutui hieromaan selkääni ja lantiotani. Olimme onneksi ottaneet etukäteen selvää muutamista hierontatekniikoista ja -paikoista, ja nyt pääsimme toteuttamaan ne tositoimissa. Puoli kahdeksan aikaan aloin olla todella kivulias. Huusin ja ulvoin, ja Mikko päätti hälyttää paikalle apua. Oli ahdistavaa olla synnytyssalissa kaksin, kun kumpikin tiesimme että kohta tämä oikeasti syntyy. Hoitaja vastasi Mikon soittoon hieman tympeän sävyisesti "Kohta tullaan..." Odotimme vielä kymmenen tuskaista minuuttia, kun minulta todella alkoi menemään hermot. Painoin nappia ja ajattelin sanoa sinne että vauva on NYT oikeasti syntymässä, mutta sen sijaan sainkin kohdata entistä kipeämmän supistuksen ja onnistuin vain huutamaan tuskanhuutoani. Huuto taisi kuitenkin tehota, sillä muutaman minuutin sisällä huoneessa oli jo kolme kätilöä.
Huusin nyt tämä syntyy, vaikka kätilö yrittikin ilmoittaa etten ole vielä kokonaan auki. Sanoin että minun on pakko ponnistaa, ja hetken päästä sainkin luvan siihen. En oikein tiedä, miten tämä kävi niin, mutta nähtävästi olin auennut muutamia senttejä erittäin lyhyessä ajassa tai vaihtoehtoisesti ponnistamisen yhteydessä. Ja siitä alkoi kymmenen minuuttia kestänyt ponnistusvaiheeni.
Ponnistaminen oli kamalaa. Tuntui maailman ristiriitaisemmalta puskea tavaraa ulos, kun joka ikinen kehoni solu huutaa ettei sinne enää mahdu. Samanaikaisesti järki sanoo ettei tässä nyt ole vaihtoehtoja, ja ainoa suunta on se oikea suunta. Tiesin ettei minun auta muu kuin kaikesta huolimatta ponnistaa, vaikka tuntuikin että repeän ja silmät pamahtavat päästäni. Kun tämän ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen alan todella olemaan epätoivoinen ettei mitään tapahdu, huomaankin kätilöiden ja Mikon kasvoissa innostusta. "Pää näkyy jo! Nyt on pakko puskea loppuun asti! Anna mennä! Nyt heti perään uusi työntö!" Kolme finaalityöntöä, ja tyttö oli maailmassa! :'') <3 Itkin ja nauroin samaan aikaan enkä osannut uskoa että urakka on vihdoin ohi! Jokin ihmisen näköinen punakka mötikkä oli jalkopäässäni ja se olikin meidän vauva! >.<' Sain vauvan rinnalleni ja tiesin heti ettei yksikään tuskainen huutoni ollut turha, vaan aivan mitätön hinta tällaisen aarteen saamiseksi.<3 Mikko kyynelehti vieressä ja siinä me vain hölmöinä ihastelimme tätä uutta pientä, meidän tekemää ihmettä.<3 Neiti kuulemma rääkäisi kerran, mutta minä muistan vain sen tuhinan ja suuret tuijottavat silmät. Täydellinen lapsi, ajattelin.<3
Sitten saimme onnittelukahvit. En muista onko koskaan kahvi ja leipä maistunut niin hyvälle, varsinkin kun takana oli noin neljäntoista tuntia paastoa. ^^' Sitten Mikko lähtikin kätilön kanssa punnitsemaan ja mittailemaan vauvaa. 49cm, 3210g. Meidän pikkuinen siro tyttö.<3 Mutta ainakin lapsivedestä tehtyä uima-allasta oli riittämiin, kun suuren sf-mitan vuoksi aikanaan epäiltiin liian suurta sikiötä. :'D Painoarviotkin olivat menneet mönkään, sillä pari päivää ennen, maanantaina arvioiksi annettiin 3,8kg:n verran painoa.. Sillä aikaa kun Mikko oli kätilön kanssa punnitsemassa, minä päätin lähteä käymään vessassa. Oloni oli vallan mainio, enkä todella osannut odottaa seuraavaa. En tiedä järkytyinkö peilistä tuijottavia verensuonipurkaumia täyttä olevia kasvoja ja hartioitani (sekä toinen silmäni, jonka purkauma on tässä ajan myötä vielä kasvanut ja näytän tällä hetkellä lievästi zombielta) vai veren täytteistä vessanpyttyä. Minä nimittäin ensi kertaa elämässäni pyörryin. Koko vessareissu oli kestänyt vain muutaman vaivaisen minuutin, mutta pyörtyminen vei ajantajuni kokonaan. Havahduin hereille kätilön huutoon vessan oven takaa. Olin laittanut oven lukkoon ja sainkin kuulla siitä melkoisen saarnan... Pyörtyminen on kuulemma ensisynnyttäjillä melko yleistä, ja voi johtua vaikkapa ponnostusvaiheen rajuudesta tai menetetystä hapesta. Onneksi pyörtymisessäni ei kuitenkaan käynyt mitään, sillä olin onnistunut saamaan seinästä tukea ja pitämään itseni pystyssä. Siitä pääsinkin heti sänkyyn ja meidät alettiin viemään takaisin vuodeosastolle.
En olisi valmis ryhtymään samaan rumbaan heti uudestaan, mutta joskus vielä voisin harkita toisen lapsen tekemistä. Jos minulta kysyttäisiin, olisinko ollut valmis läpikäymään synnytyksen, jos olisin tiennyt kuinka paljon se tulee tekemään kipeää, olisin miettinyt asiaa kauemmin mutta kuitenkin lopulta päättänyt ryhtyä siihen. Jos taas olisin tiennyt kuinka valtavan onnen oman lapsen syntymä tuo tullessaan, en olisi epäröinyt lapsen hankintaa hetkeäkään.<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti