Luin juuri Kiljuva Pikkunälkä -blogin Demin kirjoituksen vastuuttomuuden kaipuusta ja samaistuin siihen niin, että lähes joka sana olisi voinut olla minun sanomani.
Välillä niiiin tekeisi mieli vain lähteä. Vaihtaa elämiä päittäin jonkun huolettoman opiskelijan kanssa ja siirtää omat äidilliset velvollisuuteni toisen harteille. Soittaa kaverille, sopia ex-tempore tapaaminen ja lähteä vaeltamaan pisin kaupungin katuja. Eksyä vieraisiin mestoihin, päätyä uusiin tilanteisiin, tutustua tuntemattomiin ihmisiin. Kukkua aamuyöhön saakka jatkojen jatkoilla ja muistella aamulla mitä kaikkea hullua tulikaan taas tehtyä. Löhöillä koko vapaapäivän kaverin leffaillassa ja järjestää monta tuntia kestävät brunssi-kestit.
Kaikkea tätä ajatellessani iskee kuitenkin järkyttävä häpeä. Miten voin edes haaveilla moisesta? Minulla on maailman ihanin lapsi ja elämäni on hyvää ja onnellista näin.
Ymmärtäisin vielä näitä ristiriitaisia ajatuksiani, jos olisin tullut vaikkapa vahingossa raskaaksi ja/tai olisin saanut esikoiseni alaikäisenä. Minulta oltaisi salakavalasti "ryöstetty" nuoruusvuoteni ja huijattu aikuisten elämään ennen aikojaan. Lapsen synnyttyä olin kuitenkin jo 21-vuotias ja raskaus oli erittäin toivottu ja odotettu. Pitkään ja hartaasti tehty, minun ja miehen yhteinen päätös.
Ja miten hartaasti sitä vauvaa toivottiinkaan! Ostelin Vauva-lehtiä kaupasta ja hyvään hintaan löytyneitä potkupukuja kirppareilta ennen kuin tikulla oli edes ollut kahta viivaa. Olin onneton ja masentunut kun ehkäisyn pois jättämisestä kului kuukausia eikä vauvaa kuulunut. Olin maailman onnellisin ihminen kun eräänä syksyisenä iltana testiin ilmestyi kauan odottamani hento ja vaalea haamuviiva. Tiesin aina haluavani äidiksi ja sopeuduin kyseiseen rooliin jo synnytyslaitoksella. Yhteys vauvaan syntyi heti ensikohtaamisella ja koin olevani kuin kala vedessä alusta saakka.
Kaikesta tästä suuresta rakkaudesta huolimatta toisinaan kaipaan menneisyyttä. Kaipaan vastuuntunnottomuutta, kaipaan epäjärjestelmällisyyttä, kaipaan hetkiä jolloin vasta mietin mikä minä oikeastaan olen? Joskus myös mietin millaista elämäni voisi nyt olla, jos olisin vain silloin tehnyt muutaman valinnan toisin.
Ajeltiin eilen Mikon ja Taikan kanssa kotiin ja puhuttiin juuri miten tärkeänä pidämmekään niitä vapaita ja huolettomia hetkiä ilman lasta. Tai ainakin minä pidän. Mulle on suoranainen henkireikä päästä välillä kavereiden bileisiin tai mennä yksin viettämään iltaa tyttöjeni kanssa. Joskus haluan olla vain minä Maria, jutella höpsöjä ja heittää herjaa ronskista jutuista pervoilla vivahteilla. Pohtia tuntemattomien vastaantulijoiden kanssa elämän tarkoitusta tai vaipua ajatuksiini ilman että kukaan tai mikään katkaise sitä tarvitsemaani intensiivistä hetkeä.
Yksittäisiä asioita, jotka pitää mua järjissäni ja säilyttää ne vanhat rippeet sitä 21-vuotta kasvattamaani persoonaa, joka tahtoo toisinaan tukahtua uuden äitiys-nimikkeen jyräämänä.
Vaikka itse niin teenkin, minusta kenenkään ei kuuluisi potea syyllisyyttä siitä, että omistaa joitakin henkilökohtaisia tarpeita jotka ovat tärkeitä juuri itselle. Yksi äiti hurahtaa vauvamaailmaan sukeltamalla siihen nilkkoja myöten, kun taas toinen tarvitsee lapsen rinnalle enemmän omaa aikaa ja -tilaa. Siitä huolimatta kumpikaan ei ole toistaan parempi tai huonompi äiti.
Jokaisella meistä on erilaiset lähtökohdat, persoonallisuudet sekä eväät elämään, emmekä voi olettaa kaikkien tarvitsevan samoja asioita tai pärjäävän yhtenevillä toimintaohjeilla. Kuten vaikkapa vauvavuonna, jolloin perheen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin vaikuttaa niin moni eri tekijä: äidin vointi, isän vointi, vauvan vointi, perheen yhteinen dynamiikka, parisuhteen tilanne, suuritarpeinen vs. "heppo" vauva, äidin/isän psyykkinen sekä fyysinen terveys, elämäntilanne, voimavarat, tavoitteet, tukiverkko, asenne, menneisyys ja niin edelleen loputtomuuteen asti.
Mutta palatakseni alkuperäiseen aiheeseen; kadunko minä sitten lapseni hankintaa? - EN TIETENKÄÄN KADU! Taikan saaminen on yksiselitteisesti parasta, mitä elämässäni on koskaan tapahtunut. En voisi olla tyytyväisempi itseeni ja päätökseeni olla äiti ja kasvattaa tätä ihanaa tytärtä osaksi elämääni.
Siitä huolimatta haaveilen joskus muusta.
Onko se väärin?
Välillä niiiin tekeisi mieli vain lähteä. Vaihtaa elämiä päittäin jonkun huolettoman opiskelijan kanssa ja siirtää omat äidilliset velvollisuuteni toisen harteille. Soittaa kaverille, sopia ex-tempore tapaaminen ja lähteä vaeltamaan pisin kaupungin katuja. Eksyä vieraisiin mestoihin, päätyä uusiin tilanteisiin, tutustua tuntemattomiin ihmisiin. Kukkua aamuyöhön saakka jatkojen jatkoilla ja muistella aamulla mitä kaikkea hullua tulikaan taas tehtyä. Löhöillä koko vapaapäivän kaverin leffaillassa ja järjestää monta tuntia kestävät brunssi-kestit.
Kaikkea tätä ajatellessani iskee kuitenkin järkyttävä häpeä. Miten voin edes haaveilla moisesta? Minulla on maailman ihanin lapsi ja elämäni on hyvää ja onnellista näin.
Ymmärtäisin vielä näitä ristiriitaisia ajatuksiani, jos olisin tullut vaikkapa vahingossa raskaaksi ja/tai olisin saanut esikoiseni alaikäisenä. Minulta oltaisi salakavalasti "ryöstetty" nuoruusvuoteni ja huijattu aikuisten elämään ennen aikojaan. Lapsen synnyttyä olin kuitenkin jo 21-vuotias ja raskaus oli erittäin toivottu ja odotettu. Pitkään ja hartaasti tehty, minun ja miehen yhteinen päätös.
Ja miten hartaasti sitä vauvaa toivottiinkaan! Ostelin Vauva-lehtiä kaupasta ja hyvään hintaan löytyneitä potkupukuja kirppareilta ennen kuin tikulla oli edes ollut kahta viivaa. Olin onneton ja masentunut kun ehkäisyn pois jättämisestä kului kuukausia eikä vauvaa kuulunut. Olin maailman onnellisin ihminen kun eräänä syksyisenä iltana testiin ilmestyi kauan odottamani hento ja vaalea haamuviiva. Tiesin aina haluavani äidiksi ja sopeuduin kyseiseen rooliin jo synnytyslaitoksella. Yhteys vauvaan syntyi heti ensikohtaamisella ja koin olevani kuin kala vedessä alusta saakka.
Kaikesta tästä suuresta rakkaudesta huolimatta toisinaan kaipaan menneisyyttä. Kaipaan vastuuntunnottomuutta, kaipaan epäjärjestelmällisyyttä, kaipaan hetkiä jolloin vasta mietin mikä minä oikeastaan olen? Joskus myös mietin millaista elämäni voisi nyt olla, jos olisin vain silloin tehnyt muutaman valinnan toisin.
Ajeltiin eilen Mikon ja Taikan kanssa kotiin ja puhuttiin juuri miten tärkeänä pidämmekään niitä vapaita ja huolettomia hetkiä ilman lasta. Tai ainakin minä pidän. Mulle on suoranainen henkireikä päästä välillä kavereiden bileisiin tai mennä yksin viettämään iltaa tyttöjeni kanssa. Joskus haluan olla vain minä Maria, jutella höpsöjä ja heittää herjaa ronskista jutuista pervoilla vivahteilla. Pohtia tuntemattomien vastaantulijoiden kanssa elämän tarkoitusta tai vaipua ajatuksiini ilman että kukaan tai mikään katkaise sitä tarvitsemaani intensiivistä hetkeä.
Yksittäisiä asioita, jotka pitää mua järjissäni ja säilyttää ne vanhat rippeet sitä 21-vuotta kasvattamaani persoonaa, joka tahtoo toisinaan tukahtua uuden äitiys-nimikkeen jyräämänä.
Vaikka itse niin teenkin, minusta kenenkään ei kuuluisi potea syyllisyyttä siitä, että omistaa joitakin henkilökohtaisia tarpeita jotka ovat tärkeitä juuri itselle. Yksi äiti hurahtaa vauvamaailmaan sukeltamalla siihen nilkkoja myöten, kun taas toinen tarvitsee lapsen rinnalle enemmän omaa aikaa ja -tilaa. Siitä huolimatta kumpikaan ei ole toistaan parempi tai huonompi äiti.
Jokaisella meistä on erilaiset lähtökohdat, persoonallisuudet sekä eväät elämään, emmekä voi olettaa kaikkien tarvitsevan samoja asioita tai pärjäävän yhtenevillä toimintaohjeilla. Kuten vaikkapa vauvavuonna, jolloin perheen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin vaikuttaa niin moni eri tekijä: äidin vointi, isän vointi, vauvan vointi, perheen yhteinen dynamiikka, parisuhteen tilanne, suuritarpeinen vs. "heppo" vauva, äidin/isän psyykkinen sekä fyysinen terveys, elämäntilanne, voimavarat, tavoitteet, tukiverkko, asenne, menneisyys ja niin edelleen loputtomuuteen asti.
Mutta palatakseni alkuperäiseen aiheeseen; kadunko minä sitten lapseni hankintaa? - EN TIETENKÄÄN KADU! Taikan saaminen on yksiselitteisesti parasta, mitä elämässäni on koskaan tapahtunut. En voisi olla tyytyväisempi itseeni ja päätökseeni olla äiti ja kasvattaa tätä ihanaa tytärtä osaksi elämääni.
Siitä huolimatta haaveilen joskus muusta.
Onko se väärin?
Olipas kiva lukea mietteitäsi! :-)
VastaaPoistaVaikuttaa ihan normaaleilta pohdinnoilta ja niiden myöntäminen ja kirjoittaminen varmasti auttaa. Mielestäni olisi enemmän outoa jos omaa aikaa ja itsensä kanssa olemista ei kaipaisi.
Ympärivuorokautinen vastuu lapsesta kuulostaa hurjalta kun itselleni tuo stressiä haasteita jo lemmikkien hoitoon saaminen. :-D
Kiitos kommentistasi! :) Kaipa nämä suhteellisen normaaleja ajatuksia on, mutta kieltämättä tuntuu vähän itsekeskeiseltä ja kamalalta ajatella toisinaan näin...
Poista