Sano mieluummin "ei"

Eilen Mikko lähti kaveripoikiensa kanssa mökkireissuilemaan, ja minä halusin saada itselleni illaksi seuraa. Kaksi läheistä ystävää meinasivat ensin tulla kylään, mutta jättivätkin syystä tai toisesta tulematta. He kokivat riittäväksi olla ilmoittamatta tulostaan, jättäen minut epämääräiseen välitilaan "ehkä tulen ehkä en, katsotaan myöhemmin". Koita siinä sitten ottaa selvää onko mun luokse nyt tulossa ketään vai ei? Ennen loukkaannuin tuollaisista tempuista hyvinkin pahasti. Tosin, eipä se erityisen kivalta tunnu vieläkään. En ehkä vain enää jaksa välittää siitä niin paljoa, vaikka mieleni pahoitankin toki joka kerta. En ymmärrä onko se niin vaikeaa ilmoittaa asiasta, kun aikuisiahan tässä sentään ollaan. Voisi edes rehellisesti sanoa, esim. "en usko että jaksan lähteä huomenna minnekään", mikä on tuhannesti parempi vaihtoehto kuin epämääräinen, toivoa antava ehkä-vastaus.

Olen useamman kerran sanonut tästä ystävilleni suoraan, mutta sama kaava tuntuu toistuvan siitä huolimatta uudestaan ja uudestaan. Ymmärrän että ihmisillä on erilaiset käsitykset ajanhallinnasta, suunnitelmien tekemisestä ja lupausten pitämisistä, mutta en vain ymmärrä miten niin yksinkertainen pieni ele kuin itsestään ilmoittaminen voi olla niin vaikeaa. Eivätkö he ymmärrä miten ärsyttävään paikkaan he toisen henkilön jättävät? Eikö selkeän vastauksen antaminen heidän mielestään kuulu kohteliaaseen käytökseen? Varsinkin kun kyse on ystävästä jonka kanssa tulee todennäköisesti olemaan tekemisissä vielä monen monta kertaa tämän jälkeenkin?

Jos kyseiset ystävät, tai ketkä tahansa tähän samaiseen kategoriaan itseään luokittelevat ihmiset lukevat tätä tekstiä, niin hyvä. Ehkä tämän luettuanne vihdoin ymmärrätte miten karsealta se toisesta osapuolesta tuntuu. Sillä epämääräisen ehkä:n sijaan on paljon kohteliaampaa vain kieltäytyä.

Asu viikolta: Paita - 2nd hand (H&M), Hame, Vyö - H&M

Olen suhteellisen tottunut siihen, että yleensä minä olen se lähipiirini täsmällisin tyyppi. Olen soimannut itseäni siitä, että Maria, aina ei tarvitse olla niin sharppina ja joskus voi oikeasti elää rennosti ilman sen suurempia aikataulutuksia tai viimeisen päälle tehtyjä toimintasuunnitelmia. Osittain olen siinä onnistunutkin. Nykyisin kun kyse on kavereiden bileistä tai muista rennolla otteella järkätyistä sosiaalisista tapahtumista, en enää tuijota hulluna viisareita tai tee ostoslistoja mitä kaikkea ennen kyseistä tapahtumaa pitäisi hankkia tai mihin asioihin varautua. Olen pyrkinyt myös katsoa läpi sormien, kun minun järjestämiini tapahtumiin saavutaan reilusti myöhässä, enkä nykyisin edes odota että kotonani olisi paikalla vielä yhtään ketään, vaikka pippaloiden virallinen alkamisaika olisi käsillä.

Olen kuitenkin miettinyt, missä menee se epäkohteliaisuuden sietoraja, jonka jälkeen on oikeasti lupa loukkaantua? En jaksaa enää painaa aihetta villasella, joten haluan kysyä sinulta rakas ja tärkeä ystäväni, etkö sinä todella arvosta minua sen vertaa että viitsisit vaivautua pistämään edes pienen viestin että et ole tulossa paikalle? Erityisesti jos olen kutsunut sinut paikalle henkilökohtaisesti, enkä vain lisännyt sinua monen muun joukossa facebookin-eventiin. Vaikka jos minulta kysytään, kummassakin tapauksessa olisi aivan yhtä kohteliasta ilmoittaa ettei pääse tai selkeästi myöhästyy, varsinkin jos järjestäjänä on kaverisi.

Miksi haluat jättää minut inhottavaan epätietoisuuteen arvuuttelemaan tuloasi? Miksi haluat olla itsekäs, ja olla antamatta minulle mahdollisuutta pyytää tilallesi jotakuta toista? Miksi haluat että kaipaessani seuraa, joudun viettämään takiasi iltaani yksin, koska olen odottanut tuloasi koko illan enkä viitsinyt laittaa sinulle tuhannetta ärsyttävää varmistusviestiä? Miten kuvittelet minun luottavan sinuun ensi kerralla jossain suuremmassa asiassa, jos et viitsi vastata minulle edes näin pienen jutun suhteen kunnolla? Miksi teet tämän saman jäynän joka kerta, vaikka olen monesti pyytänyt ettet tekisi näin minulle toiste?

Odotatko että minä arvostan tällaisen käytöksen jälkeen sinua?

Tästä kaikesta voisi spekuloida eri ihmisten käytösten eroavaisuuksien johtuvan monista erinäisistä asioista. Esimerkiksi siitä, että minä olen tottunut olemaan täsmällinen ja aikatauluorientoitunut, koska minulla on lapsi. Lapsen kanssa täytyy seurata uni- ja ruokarytmejä ja suunnitella menot ja tekemiset tarkkaan etukäteen, jotta muksu pysyisi tyytyväisenä eikä hermostuisi kun ruoka tai uni ei tapahtuisikaan samaan tuttuun aikaan kuin aina ennenkin. Mutta tiedättekö mitä? Minä olen ollut tällainen jo ennen lapseni syntymää. Minä olen ollut tällainen aina ja tiedän etten onnekseni ole ainoa.

En vain yksinkertaisesti ymmärrä miten voi olla niin vaikeaa päättää pari päivää ennen d-day:ta onko halukas tulemaan paikalle vai eikö ole. En käsitä miksi on muka niin vaikeaa pitää lupaus siitä, että "ilmoittelen huomenna paremmin"? Miten kerta toisensa jälkeen sellaisen VOI ainiaasti unohtaa? Kärsitkö jostain ennenaikaisesta dementiasta kun et kerran "muista" luvanneesi ilmoittaa minulle seuraavana päivänä? Eikö tämä kaikki tule mieleesi edes sitä seuraavana päivänä, jolloin odottaisin sinun tulevan kylään? Mikset viitsi edes jälkikäteen pahoitella tökeryyttäsi? Edes esittää että olisit jotenkin pahoillasi?

Vai etkö vain välitä paskaakaan miltä musta tuntuu?

Rakastan ystäviäni. Kaikkia heitä. Mutta tällaiset tilanteet vain pistävät minut joka kerta pettymään. Aina ei ole hyvä päivä ja varmasti jokainen meistä on toisinaan ajattelematon tai piittaamaton. Mutta missä vaiheessa sellainen piittaamattomuus menee yli? Kaikkihan me kuitenkin osaamme olla täsmällisiä koulussa ja työpaikalla. Kaikki me osaamme tulla ajoissa virastoihin ja lääkärin vastaanotolle. Miksi siis ystävien kustuihin voi noin vain jättää vastaamatta? Etkö sinä välitä minusta? Enkö minä ole sinulle tärkeä? Enkö minä ole ystäväsi?

Sellaiset johtopäätökset minä sinusta teen.





Kuten aiemmin mainitsin, onneksi minä en ole ainoa tällainen velvollisuudentuntoinen, rautaisen omatunnon omaava aikataulifriikki. Onneksi ympärilläni on myös kaltaisiani ihmisiä, jotka ymmärtävät minua ja osaavat samaistua edellämainittuihin tuntemuksiini. Onneksi osaan pitää mieleni avoimena ja pyytää luokseni myös muita ystäviä, varautuen siihen että jotkut eivät todennäköisesti tälläkään kertaa vain osaa olla asiallisia. Onneksi olen oppinut pistämään kananmunani useampaan koriin kannettavaksi. Onneksi minun ei tarvitse tuntea itseäni täysin hylätyksi.