Kartta hukassa

Sain tänään jännän oivalluksen. Sellaisen mistä varmasti tiesin ennenkin, mutta taas kerran tajusin sen vasta kun se oikeasti kolahti kohdalleni ja aloin toden teolla pohtia sitä.

Kuten saatoinkin täällä jo aikaisemmin mainita, lähiaikoina minusta on tuntunut harvinaisen tyhjältä ja merkityksettömältä. Tätä "elämän hukkaan heittäämisen" -tunnetta on jatkunut enemmän ja vähemmän jo viime syksystä lähtien, kun Taikan vauvavuosi oli ohitse ja koin jotain hassua velvollisuutta palata takaisin työ-/opiskeluelämään. Vaikka olimmekin tehneet miehen kanssa yhteisen päätöksen jo raskausainana (jonka jälkeen päätöstä punnittiin uudelleen ja päädyttiin aina samaan ratkaisuun), että minä tulisin olemaan Taikan kanssa kotona ainakin ensimmäiset kaksi vuotta, tunne yhteiskunnan "sossupummina" olemisesta tuntui inhottavalta. Olen lukenut useita tutkimuksia lapsen varhaiskasvatuksesta, joissa painotetaan miten tärkeää pienen lapsen olisi saada olla vanhemman kanssa kotona ainakin ensimmäiset kaksi vuotta ja miten moneen asiaan se lapsen kehityksen kannalta vaikuttaa. Mielellään jopa kolme vuotta. Olin itsekin pienenä äitini kanssa kotona kolmevuotiaaksi asti, jonka jälkeen aloitin kerhon, kahdesti viikossa. Tiedostan että kotiäitiys on lapsen ollessa puolentoista vuoden ikäinen täysin normaalia ja hyvinkin yleistä käytäntöä täällä Suomessa. Ja olenkin ajatuksen kanssa melko sujut. Silti jokin osa minusta kokee tyytymättömyyttä, hyödyttömyyttä ja merkityksettömyyttä.

Nämä fiilikset helpottivat aloitettuani syksyllä bändissä. Ajatukseni olivat jatkuvasti biisien työstämisessä, uusien juttujen säveltämisessä sekä yleisessä pikkukiireessä, jonka olin bändin myötä mieleeni itselleni rakentanut. Arvatenkin kaikki muuttui, kun kuukausi sitten minut potkittiin porukasta pihalle. Siitä saakka mielialani on heitellyt puolelta toiselle. Ensin olin äärimmäisen järkyttynyt, sitten kiukkuinen, ja lopulta yritin löytää tilanteesta hyviä puolia. Tietyllä tapaa tajusin olevani jopa helpottunut, sillä syvällä sisimmissäni olin tiennyt, ettei homma olisi pidemmän päälle kuitenkaan toiminut toivomallani tavalla. Siitä kaikesta lähtien elämäni punaisen nauhan löytäminen on kuitenkin ollut taas hakusessa. Olen kellunut keskellä paksua sumuista verhoa ja tuntenut oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan. Yhtäkkiä kaikki elämän suunnat olivat hukassa enkä ollut varma enää mistään. Ainoa asia mikä piti ja pitää yhä mieltäni virkeänä on tyttäreni, joka ei anna minun vaipua melankolisten ajatusteni usvaiseen tiheikköön, vaan pakottaa minut pitämään rutiineistamme ja elämäni pyörityksistä kiinni.

Ajoittain minusta on tuntunut olevani koko maailmankaikkeuden eksynein ihminen. On tuntunut turhautuneen onnettomalta sekä samaan aikaan kiittämättömältä. Miksen voisi iloita niistä kaikista tärkeistä ja suurista asioista, joista olen monia muita ihmisiä vastoin saanut nauttia läpi koko elämäni? Olen kaikkien perusturvaa luovien asioiden lisäksi myös äärimmäisen etuoikeutetussa asemassa, eikä minulla ole yhtäkään hyvää syytä väittää olevani tyytymätön elämääni. Tästä kaikesta huolimatta olen kylpelyt itsesäälissä ja ajatellut olevani ainoa etenemätön paikallaan kulkija, samalla kun kaikki muut liikkuvat elämissään eteenpäin ja koko maailma muuttuu joka sekunti. Tuntuu kuin eläisin jossain etäisessä unessa, jossa yritän hypätä ohi kiitävien junien kyytiin saamatta kuitenkaan yhdestäkään niistä otetta. Kuin kaikki ympäröivä olisi vain yhtä suurta epätietoisuuden harhaa jota en kykene hallitsemaan, ja jonka seurauksena päädyn räpiköimään kohti lähimpänä olevaa valon lähdettä ajattelematta tulevaisuutta tai sen kummempia laajempia kuvioita.

Mutta entäs sitten se alussa mainitsemani oivallus? Tänään aamulla ulkoillessani tytön kanssa pihalla aloin toden teolla käymään läpi mielessäni läheisimpien ihmisten elämiä. Joku on koulussa, toinen valmistumassa ammattiin, kolmas on töissä ja neljäs pitkäaikaisesti työttömänä. Viides on vaihtamassa työpaikkaa, kuudes taas pitämässä paikastaan kynsin ja hampain kiinni. Seitsemäs ajelehtii ilman määränpäätä aallokossa, eikä tiedä ollenkaan miltä elämä näyttää muutaman vuoden päästä. Tai edes huomenna.

Vaikka olenkin jo pitkään tiennyt, ettei elämän kululla ja -valinnoilla ole oikeasti mitään väliä, jotenkin se aina kolahtaa kun sen kerta toisensa jälkeen tajuaa vieraasta näkökulmasta uudestaan ja uudestaan. Yhtäkkiä huomasin ymmärtäväni miten eksyksissä muut ympäröiväni ihmiset mahtavatkaan olla. He ovat aivan yhtä epävarmoja merkityksellisyydestään kuin minäkin. He käyvät läpi aivan yhtälailla tiettyä elämänsä vaihetta kuin minäkin, on se sitten kotiäitiys, opiskeluvuodet tai tietty työpaikka. Heillä ei ole yhtään sen enempää vastauksia käsissään tai avaimia kaulassaan kuin minullakaan, sillä he ovat aivan yhtälaisia sokkona suunnistajia kuin minäkin. Heillä vain on siihen suunnistukseen käytössä jokin itse piirretty kartta, joka toimii tietynlaisena "raamattuna" ja ohjenuorana mitä seuraamalla saattaisi päästä perille hyvään elämään. Minulla vain se kartta on hukassa, mutta se ei tarkoita että olisin yhtään sen kauempana maaliviivaa kuin hekään. Jos mitään maaliviivaa edes on olemassa. Tuskin on.

Löydän jatkuvasti itseni pohtimasta elämän epämääräisyyttä. Pyrin kohti jotain parempaa ja suurempaa onnea ja kuvittelen, että saavutettuani sen elämä pysähtyy ja jää kellumaan sellaiseen lapsena mielikuvitukseeni rakennettuun happily ever after :maiseen kultahippujen täyttämään onnellisuuden tilaan. Jotenkin ajatus siitä että koko elossaoloaikani olisi silkkaa itseni kanssa kamppailua, työtä ja eloonjäämistaistelua on aina tuntunut minusta äärettömän masentavalta. Vaikka sitähän se tavallaan juuri onkin.

Toisaalta minä tiedostan nimenomaan sen, että toimeettomana ja päämäärättömänä ihminen nimenomaan masentuukin! Kun ihmetellään miksi miljonääri-näyttelijät päättävät loppuelämäkseen riittämistä rahoistaan huolimatta jatkaa elokuvien tekoa, minä en ihmettele sitä yhtään. Koska mitä muutakaan he sitten tekisivät? Uskon vakaasti siihen, ettei kukaan jaksa lillua ikuisessa tekemättömyydessä. Jokaisella meistä on tarve saavuttaa elämässään uusia ulottuvuuksia ja oppia asioita, joita ei ole ennen osannut. Loputon loma on ajattomuuden limbo; vankila, josta ei ole ulospääsyä.

Tämän tekstin pohdintani eivät johtaneet minua valaistumiseen tai vastausteni löytämiseen. En tiedä auttoiko oivallukseni minua käytännössä mitenkään, saatikka vienyt jotenkin elämässäni eteenpäin. Jos jotain lohduttavaa tästä kuitenkin sain irti, niin sen että olemme kaikki samassa veneessä ja aivan yhtä eksyksissä. Jotkut osaavat ehkä muita paremmin näytellä olevansa muka kärryillä, mutta todellisuudessa hekin ovat aivan yhtä pihalla ja tietämättömiä siitä mitä tässä pitäisi oikeastaan tehdä.





Tulipas taas diippiä shittiä vaihteeksi, mutta toivottavasti saatte tästä hieman ajattelemisen aihetta. Taidan olla vähän tällainen epämääräinen sekasikiö, jolta ei toisinaan asukuvan kaveriksi irtoa blogiin edes peruskuulumisen tynkäistä, kun taas toisinaan sukellan niin syvälle etten edes tiedä olisiko se erityisen tarpeellista muille silmille jaettavaa materiaalia. Mutta mikäs siinä.

Mukavaa päivän jatkoa.