Ovatko kauneusleikkaukset väärin?

Pitkästä aikaa hieman mielipidepostausta ja kannanottoa nykypäivänä entistä enemmän ajankohtaiseksi tulevaan aiheeseen. Kauneusleikkaukset. Ovatko ne hyväksyttäviä vai luokitellaanko ne yhä ihmiskunnan typeryyden huipentumiksi? Millä perusteella henkilö on oikeutettu hakeutumaan leikkaukseen ulkonäkösyistä?

Kauneusleikkaukset sekä niiden eettisyys ja hyväksyttävyys mietityttävät monia. Jos ennen vanhaan vain miljonääri-vaimoilla oli varaa ja pokkaa silikonitisseihin tai botox-huuliin, nykyään sellaisiin törmää katukuvassa yhä useammin myös ihan tavallisilla työssäkäyvillä perustyypeillä. Yleisen elintason nousun myötä kauneusleikkausten hinnat eivät enää olekaan niin mahdottomia kuin ennen, kunhan palkasta pistää hieman sivuun ja säästää leikkausta varten muutaman kuukauden ajan. Tai jos varaa ei ole, voi aina astella pankkiin pyytämään lainaa. Kauneusleikkausten yleistymisen myötä ihmiset tuntuvat jakautuvan yhä laajemmalle skaalalle niiden hyväksymisessä, aina äärimielipiteisiin saakka ja tietysti kaikkeen siltä väliltä. Jotkut meistä ovat hyväksyneet ihmiskehon muokkauksen osaksi nykypäivää ja itseilmaisua, samalla kun toiset pyrkivät pitämään entistä tiukemmin kiinni vanhoista luonnollisuutta suosivista arvoista. Kumpi  näkemys on se oikea vai onko kumpikaan?

Olen pohtinut samaista aihetta useampaan otteeseen naispuolisten ystävieni kanssa ja yllättynyt, miten eriävät mielipiteet läheisistä väleistämme ja mitättömästä ikäerostamme huolimatta meillä voikin olla. Kyseisestä, melko tunteita herättävästä, aiheesta on väännetty kättä niin paljon, että jossain vaiheessa päätin siirtää mielipiteeni kokonaan sinne kuuluisaan mappi Ö:hön. En jaksa alkaa tapella jostain, mikä ei varsinaisesti kuulu minulle, enkä oikeastaan olisi viitsinyt vaivautua ilmaisemaan näkemystäni täällä blogissanikaan. Menin kuitenkin tänään törmäämään erääseen blogitekstiin, joka sai minut harkitsemaan asiaa uudelleen. Nainen tummissa -blogin Minttu-Maarian postauksen innoittamana päätin itsekin avata sanaisten arkkuni aiheesta josta minulla löytyy sanottavaa, vaikka muille jaettavaksi asti, hehs.

Jokunen vuosi sitten olin itsekin yksi näistä radikaaleista kauneusleikkaukset ovat aina pahasta -mielipiteitä omaavista henkilöistä. Mielestäni kaikenlainen kehoon kajoaminen ilman sitä oikeasti terveydelle välttämätöntä syytä oli väärin, enkä osannut kuvitella voivani ikinä edes harkita tosissani jonkun kauneusleikkauksen ottamista itselleni. Lisäksi leikkauksiin liittyy aina riskinsä, eikä voi koskaan tietää millaisiin ongelmiin sitä voikaan joutua epäonnisuneen leikkauksen takia. Miksi ottaa turhaa riskiä typerän asian takia, varsinkaan kun kauneusleikkaukset eivät edes ole tarpeellisia. Useimmiten ne muutenkin näyttivät mielestäni kamalilta, aivan liian keinotekoisilta ja feikeiltä. Enintään hyväksyin kauneuskirurgian toimenpiteitä niillä, joiden kasvot tai keho olivat kärsineet onnettomuuden johdosta, ja kaipasivat suuria korjaustoimenpiteitä näyttääkseen jälleen normaaleilta ihmisiltä.

Ajan saatossa ajatukseni ovat kuitenkin muuttuneet. En osaa sanoa milloin se varsinaisesti tapahtui, mutta tietynlaisen "elämän koulun" läpikäyneenä katseeni on tavallaan avartunut tämänkin asian suhteen. Perinteisten mustan ja valkoisen rinnalle alkoi muodostua niitä kuuluisia harmaan sävyjä, ja aloin pohtia miksi jokin toiminta olisi väärin ja millä tavalla se oikeastaan eroaisi jostain muusta "enemmän hyväksytystä" toiminnasta. Aloin miettiä aihetta ottamalla kauneusleikkaukset osaksi ihmisten yleistä itsensä ehostamista, kehonmuokkausta sekä itseilmaisua.

Erityisesti naiset ovat kautta aikojen ehostaneet ulkonäköään erinäisin keinoin. Perinteisimpiä ja tunnetuimpia niistä ovat tietysti meikkaaminen sekä hiusten laittaminen ja värjääminen. Näitä ulkonäkönsä parantelukeinoja on kuitenkin paljon paljon enemmän, sellaisia joita ei aina edes ajattele olevansa niitä. Miten olisivat vaikkapa muotoilevien alusvaatteiden pitäminen, ripsi- ja hiuslisäkkeiden laittaminen, tatuointien ja lävistysten ottaminen, ryppy- ja selluliittivoiteiden käyttäminen, imartelevien vaatteiden ja korkokenkien pukeminen, push-up -liivien pitäminen, ihon rusketuttaminen, kynsien lakkaaminen sekä vartalon karvojen poistaminen? Entäpä ulkonäkökeskeinen kuntoileminen, kuten (lähinnä miesten) ylävartalolihasten kasvattaminen, rasvan "polttaminen", vyötäröä kaventavien liikkeiden tekeminen ja takapuolen pakaralihasten kasvattaminen? Näitähän löytyy vaikka millä mitalla! Kysymys kuuluukin, missä vaiheessa ulkonäkönsä parantaminen muuttuu siitä "normaalista ja hyväksyttävästä" hälyttäväksi ja tuomittavaksi?

Törmäsin itse tähän kehonmuokkausta koskevaan ristiriitaan ensi kertaa omalla kohdallani otettuani ylähuuleeni lävistyksen. Olin 18-vuotias, enkä ollut ennen sitä vielä koskaan tehnyt keholleni mitään radikaalia tai "villiä". Harkitsin kyseisen lävistyksen ottamista useamman kuukauden ajan ja lopulta uskaltauduin vihdoin ottamaan sen. Olin lävistykseeni hurjan tyytyväinen! Se näytti mielestäni juuri sopivan hillityltä ja toisaalta tarpeeksi päräyttävältä samaan aikaan. Se ilmaisi ulkonäössäni persoonaalisuuttani ja kertoi minusta jotain uutta myös niille tuntemattomille vastaantulijoille, jotka eivät nähneet minussa muuta kuin ulkoisen kuoreni, jonka luonto-äiti oli minulle antanut. Hyvin pian lävistykseni otosta sain kuitenkin kuulla paljon negatiivista palautetta. Vanhempani eivät tykänneet siitä yhtään, eikä isovanhempani osanneet sulattaa ajatusta ollenkaan. Ihmettelin jo silloin, miksi ihmeessä joku muu kuin minä ottaa tekemistäni ulkonäköäni koskevista valinnoista niin vahvasti itseensä, vaikka tekoni eivät millään lailla kosketa heitä? Ja vieläkin tärkeämpi kysymys, miksi hitossa antaisin jonkun muun mielipiteiden vaikuttaa omaa kehoani koskeviin tekemisiin, jos minä itse pidän niistä? Myöhemmin värjäytin tukkani punaiseksi (ja millä lie kaikilla värillä vielä myöhemmin) ja otin kroppaani pari ihanaa tatuointia. Jo tuolloin tajusin, ettei kenenkään muun mielipiteillä pitäisi olla yhtään mitään merkitystä siihen mitä minä itse omassa elämässäni teen.

Kaksi ja puoli vuotta sitten tulin raskaaksi. Lapsi oli erittäin toivottu ja rakastettu. Arvostan kehoani suuresti kaikesta sen tekemästä työstä, enkä voisi olla kiitollisempi että olen onnistunut saattamaan maailmaan niin ihanan olennon kuin tuon kauniin, terveen ja älykkään tyttäreni. Synnytyksen jälkeen huomasin kuitenkin kehoni muuttuneen. Vatsassani, reisissäni ja lantiossani on arpia ja pömppikseni ei ole enää pieni ja suloinen, vaan löysä ja ylimääräistä ihoa roikuttava etureppu, joka ei katoa noin vain jumppaamalla ja laihduttamalla. Rintani eivät ole koskaan olleet erityisen kookkaat, mutta imetyksen jälkeen ne ovat muuttuneet entistäkin tyhjemmän näköisiksi nahkapussukoiksi. Tajusin, että kaikkien kehot eivät palaudukaan raskauden jälkeen sellaisiksi mitä ne olivat ennen, ja joillekin muutoksille ei vain voi mitään. Laihduttaminen ja kuntoilu eivät vie pois löysää ihoa tai arpia. Vaikka minä miten arvostankin kehoani ja sen tuotoksia, raskauden myötä entinen minä alkoi tulla toisenlaisiin ajatuksiin. Jos haluaisin vielä jonain päivänä näyttää siltä kuin toivoisin, minulla ei ehkä olisi muita vaihtoehtoja kuin kirurgin veitsen alle meneminen. Ei, en ole tällä hetkellä menossa kauneusleikkaukseen, mutta se ei tarkoita ettenkö minä vielä joskus saattaisi mennä. Olen itseasiassa melko tosissani harkinnut kyseiseen vaihtoehtoon päätymistä vielä jonain päivänä, koska olen todennut että miksi ei?

Olen useasti pohtinut, millä tavalla kauneusleikkaukseen meneminen olisi muka väärin? Miksi kuntoilulla tai laihduttamisella saavutettu tietynlainen kehon ulkonäkö on enemmän ok kuin leikkauksen avulla saavutettu? Miksi luomutissit ovat jollain lailla "arvokkaammat" kuin tekotissit? Jos vedotaan siihen, että toiset tulokset ovat hyväksyttävämpiä, koska ne saavutetaan rehellisin keinoin ja toiset ei-hyväksyttyjä, koska ne saavutetaan "epärehellisin keinoin", niin minusta se on palturia. Elämä on alunalkaenkin epäreilua! Toiset ovat alusta saakka saaneet ns. paremmat ulkonäkö-geenit kuin toiset, eikä sille mahda mitään. Toisille on onnekkaasti annettu ne paremmat pelikortit kuin toisille, mutta meinaako se sitä ettei ne huonommat kortit saaneet saisi kuitenkin yrittää kehittää itseään muin keinoin? Tarkottaako se muka sitä, ettei ne "epäonnisemmat yksilöt" saisi tehdä ulkonäölleen mitään, vaan joutuisivat automaattisesti tyytymään siihen mitä luonto on heille antanut? Miksi siinä tapauksessa mikään muukaan ehostuskeino olisi tällaisille ihmisille hyväksytty? Kylvetkööt rumuudessaan ja kurjuudessaan lopun ikänsä, eivätkä yritä astua luonnonkauniiden yksilöiden varpaille epärehellisin feikki-keinoin, heh...

Samanlaista ajattelutapaa voisi siinä tapauksessa verrata siihen, että köyhät eivät saisi voittaa lotossa, koska silloin se olisi epäreilua niitä rehellisin keinoin rikastuneita tai muuten vain rikkaisiin perheisiin syntyneitä ihmisiä kohtaan. Järjetöntä, eikö?

Karrikoidun hassuttelun sijaan pointtini on kuitenkin vain herätellä teitä ääripäässä olevia kauneusleikkausten tuomitsijoita. Missä menee se maaginen raja, jonka ylittämisen jälkeen kehonsa muokkaaminen ja ulkonäkönsä ehostaminen on väärin? Onko push-up -liivien käyttö hyväksyttävämpää kuin kirurgisesti täytetyt tissit? Molemmissa tapauksissa rinnat eivät ole täysin luomut ja kummassakin tilanteessa niiden "valehdellaan" olevan isommat mitä ne oikeasti luonnostaan olisivat. Mitkä asiat todellisuudessa ovat sitä ei-hyväksyttyä "huijaamista" vai onko sellaisia elämässä ollenkaan? Jos leikkauksen tekevä henkilö tienaa ja säästää leikkausrahansa rehellisin keinoin, miksi hänen tekemänsä valinta olisi millään tavalla epärehellinen?

Tiedän monen muunkin ajattelevan entisen minäni tavoin, että ainoastaan onnettomuudessa tai muussa vastaavassa tilanteessa ulkonäkönsä menettäneet ovat oikeutettuja kehon korjauttamiseen ulkonäkösyistä. Miten asian laita on sitten heidän kanssaan, jotka ovat onnistuneet laihduttamaan suuren määrän kiloja pois ja muuttuneet äärimmäisen ylipainoisesta hoikaksi? Tällaisilla ihmisillä on lähes poikkeuksetta valtavia määriä löysää ihoa, joka näyttää joidenkin mielestä jopa pahemmalta kuin ylipainoisena, ihon oltua kireänä ympäri lihavaa kehoa. Nuo laihduttaneet henkilöt ovat tehneet kaikkensa korjatakseen virheensä "rehellisin" keinoin näyttääkseen hyvältä. Joskus ne keinot eivät kuitenkaan riitä. Ovatko he tällöin tuomittuja elämään löysine nahkoinensa ikuisessa häpeässä, näyttäen hyvältä ainoastaan vaatteet päällä? Miksi olisi niin väärin poistattaa ylimääräiseksi jääneet ihot kirurgisin keinoin, kun se kerran on nykypäivänä mahdollista ja kaikin puolin myös melko turvallista? Sama asia koskee synnyttäneitä naisia. Vaikka siitä lapsestaan onkin mielettömän kiitollinen ja onnellinen, eikö sen kaiken rinnalla voi samaan aikaan haaveilla myös kauniista kehosta? Toki jokaisella elämänsä valinnalla on "hintansa", mutta jos selkeästi häiritsevälle ongelmakohdalle on olemassa ratkaisu, miksi sen valitseminen olisi väärin?

Vaikka mielestäni jokaisella ihmisellä onkin oikeus tehdä keholleen mitä tämä haluaa, en kuitenkaan kannata sitä että ihmisiä pitäisi erityisemmin kannustaa kehonsa muokkaamiseen. Tottakai ihannemaailmassa kaikkien ihmisten pitäisi kyetä rakastamaan kehoaan juuri sellaisena kuin se milloinkin on, elämän tuomine muutoksineen, kaikkineen. En todellakaan toivo että ihmiskunnan kauneusihanteet kääntyisivät yhä luonnottomampaan suuntaan mitä ne nyt jo ovat. Tiedostan ja kannatan sitä, että onnellisuuden avain on itsensä hyväksymisessä, mutta joskus se ei vain ole niin helppoa ja yksinkertaista. En esimerkiksi usko, että tietyntyyppiset trans-sukupuoliset henkilöt osaisivat koskaan hyväksyä identiteettinsä ja olemaan kehonsa suhteen lopullisen tyytyväisiä ilman, että he pääsisivät käymään sukupuolikorjausleikkauksessa. Jos jokin asia vain häiritsee itsessä niin vietävän paljon, eikä sille tunnu olevan muuta ratkaisua kuin se perhanan leikkaus, mene ja tee se!

Toki leikkausta ennemmin suosittelisin itsetutkiskelua, mahdollisesti elämäntapamuutosta (jos sellainen saattaisi auttaa kehon ulkonäön korjaamisessa), terapiaa tai mitä vain muuta mikä voisi auttaa ongelman kanssa painivaa henkilöä siirtymään elämässään eteenpäin. Oman ulkonäön ei pitäisi olla koko maailmankaikkeuden napa ja elämän tarkoitus, mutta joillekin se kehonsa hyväksyminen on niin iso pala purtavaksi, että se saattaa säteillä ja vahongoittaa myös elämän muita osa-alueita. Kaikilla ihmisillä ei vain ole yhtä paljon itsevarmuutta ja "eväitä" siihen, että osaisi vain lakata ajattelemasta kroppansa epäkohtia ja olla antamatta niiden vaikuttaa yleiseen onnellisuustasoonsa. Jos tiettyihin ongelmiin ei vain tunnu olevan muuta ratkaisua kuin mahdollinen kauneuskirurgia, miksi sen vaihtoehdon ottaminen pitäisi olla kielletty?

Luulen että suurin kysymys ääri-ihmisten mielipiteissä kauneusleikkausten vääryydestä johtuu yksinkertaisesti siitä, että he eivät ymmärrä niitä joille oma ulkonäkö on oikeasti iso juttu. Leikkauksia tuomitsevat ihmiset taitavat olla tietyssä mielessä onnekkaita, sillä heillä itsellään ulkonäkö ei ehkä ole se elämän top viitoseen kuuluva asia, vaan he löytävät onnellisuutensa muualta. (Tai he sattuvat omistamaan "luonnostaan kauniin" kehon, eivätkä itsekkäistä syistä halua että "ne rumemmat"kin voisivat näyttää yhtä hyvältä.) Heille ulkonäkö saattaa olla prioriteettilistan loppupään pykäliä, ja jotkut muut elämän osa-alueet sen sijaan suuremmassa arvossa. Mielestäni kummassakaan vaihtoehdossa ei ole mitään väärää, sillä ihmiset nyt vain ovat erilaisia ja jokaisella yksilöllä on luonnollisesti omat mielenkiinnonkohteensa, jotka saattavat poiketa toisen kiinnostuksista radikaalistikin. Sitä en kuitenkaan käsitä, miksi toisen poikkeavaa prioriteettijärjestystä pitäisi tuomita?

Mielestäni tärkeintä elämässä on yksiselitteisesti ihmisten onnellisuus. Tehkööt toinen mitä haluaa, kunhan se ei vahingoita valinnoillaan ketään muuta. Jos ne toisen tekemät "virheet" jonkun mielestä pilaavat tämän elämän,  se on hänen oma asiansa josta hän kantaa itse oman vastuunsa. Toisen törötissit, kiristetyt vatsanahat tai botox-huulet eivät ole minulta tai keneltäkään muulta pois. Mutta ne saattavat olla sille toiselle ratkaisevan tärkeät.