Viime yönä meillä heräiltiin odottamattoman monta kertaa. Perheen pikkuinen oksenteli sängyssään ja lakanat vaihtuivat useampaan otteeseen. Meidän vanhempienkin silmät joutuivat aukeamaan kerta toisensa jälkeen, vaikka juuri oli ehtinyt saamaan unen päästä kiinni. Oksennustautihan tästä vielä puuttui. Vieläpä juuri sinä viikonloppuna kun oli tarkoitus tehdä kaikenlaista kivaa ja pitkään odotettua.
Tyttö on ollut koko päivän kamalan voipuneena. Oksentelu on jäänyt sentään enää vain muutamaan kertaan, mutta sen tilalle nousikin lähes 39 asteen kuume. Ruoka ei maistu eikä edes herkuilla saanut suostuteltua tätä syömään. Isosta ja itsenäisestä tättähäärästä kuoriutui yllättäen itkuinen ja hellyydenkipeä vauva. Missään muualla ei kyennyt olemaan kuin äidinsä sylissä, joten vietimmekin lähes koko tämän päivän sylikkäin sohvalla halien ja Netflixiä katsellen. Vaikka kipeän lapsen näkeminen onkin yksiä surullisimpia hetkiä elämässä, muistin jälleen miten ihanaa on saada pitää tytärtäni sylissä. Otin jokaisesta sekunnista kaiken irti, tankkaen uhman aikana pois jäänyttä läheisyyttä ja tiedostaen että nyt on juuri se harva hetki kun pieni tyttöni vielä tarvitsee ja kaipaa minua. Tiedän niin varmasti tulevani vielä ikävöimään niitä pieniä hentoja käsiä ympärilläni ja sitä väsynyttä uneliasta katsetta. Tuntuu melkein jopa väärältä myöntää nauttineeni siitä, kun tyttäreni sairasteli sylissäni.
Tiedättekö mitä, olen tainnut lähiaikoina oivaltaa taas yhden totuuden elämästä. Nimittäin sen, että kaikki ne kamalimmat ja onnettomimmat käänteet ja tapahtumat elämässä ovat oikeastaan hyväksi. Ne järkyttävät ja surulliset tilanteet ovat niitä ainoita hetkiä kun omaa eloansa alkaa ajatella suuremmassa perspektiivissä. Painukoot hiiteen kaikki typerät koulustressit, ulkonäköpaineet, tuttavien sanomisten ylitulkitsemiset tai oikeastaan mikä vaan, millä ei todellisuudessa ole mitään väliä. Mitä järkeä on murehtia turhanpäiväisyyksiä vatsahaavaksi asti, kun elämässä on niin paljon kaikkea muuta, millä oikeasti ON väliä?
Lähivuosina olen päättänyt opetella elämään rennommin. En todellakaan hallitse sitä vielä, mutta toivon löytäväni vielä jonain päivänä sen ultimaattisen oman itseni zen-tilan, jossa voin rauhoittua ja keskittyä vain olemaan olemassa. Vaikka kaikenlaisia kuuluisia "elä hetkessä" -tyyppisiä mietelauseita onkin tullut kuultua vuosien aikana oksettavuuteen asti, joskus niihin samaisiin palaa itsekseen. Kappas, tätä jännittävää ja todellista tunnetta tuo ylikulutettu sanarykelmä todellisuudessa tarkoittikin. Ja siinä olikin itseasiassa melkoisen paljon järkeä.
Vaikka tämän ajatteleminen tuntuukin kamalalta, minä todella toivon, että jokaisen elämässä tapahtuisi jotain ikävää. Ja vieläpä aina sopivin väliajoin. Mielellään toki "vähemmän ikävää" kuin "enemmän ikävää", mutta ikävää kuitenkin. Sillä ilman niitä todellisia pysäyttäviä tunnepuuskia me helposti menetämme suunnan ja harhaudumme kaikkien turhien pinnallisuuksien vietäväksi. Joskus vain on pysähdyttävä miettimään mikä minä olen. Haluanko minä todella olla satunnaisten ärsykkeiden ohjaama hermoileva sätkynukke, vai joku joka osaa katsella elämän kuohuja nousemalla niiden yläpuolelle? En toki tarkoita, etteikö elämässä olisi lupaa tuntea, päinvastoin. Anna itsestäsi kaikki irti nauttimalla siitä, mitä todella rakastat. Ja toisaalta, turhaa stressata jotain mille ei mitään voi.
Tyttö on ollut koko päivän kamalan voipuneena. Oksentelu on jäänyt sentään enää vain muutamaan kertaan, mutta sen tilalle nousikin lähes 39 asteen kuume. Ruoka ei maistu eikä edes herkuilla saanut suostuteltua tätä syömään. Isosta ja itsenäisestä tättähäärästä kuoriutui yllättäen itkuinen ja hellyydenkipeä vauva. Missään muualla ei kyennyt olemaan kuin äidinsä sylissä, joten vietimmekin lähes koko tämän päivän sylikkäin sohvalla halien ja Netflixiä katsellen. Vaikka kipeän lapsen näkeminen onkin yksiä surullisimpia hetkiä elämässä, muistin jälleen miten ihanaa on saada pitää tytärtäni sylissä. Otin jokaisesta sekunnista kaiken irti, tankkaen uhman aikana pois jäänyttä läheisyyttä ja tiedostaen että nyt on juuri se harva hetki kun pieni tyttöni vielä tarvitsee ja kaipaa minua. Tiedän niin varmasti tulevani vielä ikävöimään niitä pieniä hentoja käsiä ympärilläni ja sitä väsynyttä uneliasta katsetta. Tuntuu melkein jopa väärältä myöntää nauttineeni siitä, kun tyttäreni sairasteli sylissäni.
Tiedättekö mitä, olen tainnut lähiaikoina oivaltaa taas yhden totuuden elämästä. Nimittäin sen, että kaikki ne kamalimmat ja onnettomimmat käänteet ja tapahtumat elämässä ovat oikeastaan hyväksi. Ne järkyttävät ja surulliset tilanteet ovat niitä ainoita hetkiä kun omaa eloansa alkaa ajatella suuremmassa perspektiivissä. Painukoot hiiteen kaikki typerät koulustressit, ulkonäköpaineet, tuttavien sanomisten ylitulkitsemiset tai oikeastaan mikä vaan, millä ei todellisuudessa ole mitään väliä. Mitä järkeä on murehtia turhanpäiväisyyksiä vatsahaavaksi asti, kun elämässä on niin paljon kaikkea muuta, millä oikeasti ON väliä?
Lähivuosina olen päättänyt opetella elämään rennommin. En todellakaan hallitse sitä vielä, mutta toivon löytäväni vielä jonain päivänä sen ultimaattisen oman itseni zen-tilan, jossa voin rauhoittua ja keskittyä vain olemaan olemassa. Vaikka kaikenlaisia kuuluisia "elä hetkessä" -tyyppisiä mietelauseita onkin tullut kuultua vuosien aikana oksettavuuteen asti, joskus niihin samaisiin palaa itsekseen. Kappas, tätä jännittävää ja todellista tunnetta tuo ylikulutettu sanarykelmä todellisuudessa tarkoittikin. Ja siinä olikin itseasiassa melkoisen paljon järkeä.
Vaikka tämän ajatteleminen tuntuukin kamalalta, minä todella toivon, että jokaisen elämässä tapahtuisi jotain ikävää. Ja vieläpä aina sopivin väliajoin. Mielellään toki "vähemmän ikävää" kuin "enemmän ikävää", mutta ikävää kuitenkin. Sillä ilman niitä todellisia pysäyttäviä tunnepuuskia me helposti menetämme suunnan ja harhaudumme kaikkien turhien pinnallisuuksien vietäväksi. Joskus vain on pysähdyttävä miettimään mikä minä olen. Haluanko minä todella olla satunnaisten ärsykkeiden ohjaama hermoileva sätkynukke, vai joku joka osaa katsella elämän kuohuja nousemalla niiden yläpuolelle? En toki tarkoita, etteikö elämässä olisi lupaa tuntea, päinvastoin. Anna itsestäsi kaikki irti nauttimalla siitä, mitä todella rakastat. Ja toisaalta, turhaa stressata jotain mille ei mitään voi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti