maanantai 29. joulukuuta 2014

Halutaanko me lisää lapsia?

Olen aina tiennyt haluavani lapsia. Asia ei ollut edes millään lailla yksi vaihtoehdoista, sillä tehdäkö lapsia vai ei -punnitsemisen sijaan nuorempana lähinnä murehdin miten saisin koskaan korkeakoulututkintoa, kun naisen ihanneikä synnyttää on 21-vuotta? Aika naurettava ajatus mutta kappas, juuri senhän ikäisenä minä sitten erikoiseni synnytinkin. :'D

Mikonkin kanssa oltiin alusta saakka kumpikin sitä mieltä että jos ja kun lapsia sitten joskus ryhdytään tekemään, niitä ei ikinä jätettäisi siihen yhteen. Sisaruksia on oltava, eikä perhe vain tunnu perheeltä ellei siinä ole vähintään neljä jäsentä, pohdimme.

Tultuani raskaaksi lapsi-aiheesta alettiin keskustella vapaamuotoisemmin myös muiden sukulaisten ja ystävien kanssa. Yleisestihän perheen lapsiluku on yllättävä tabu, josta ei oikein saisi udella tai ainakaan kritisoida sen suuremmaalla tavalla. Toisilla lapsia sikiää kuin rikkaruohoa kasvimaalla, eikä neljäskään muksu vielä tunnu liialta. Sukulaiset alkavat pyöritellä silmiä, vihjailla ehkäisyn olemassaolosta ja painottaa muka-huomaamattomasti "Kai nyt TÄMÄ on sentään sitten viimeinen, hehheh". Kun taas toisilla lapsia ei tehdä ollenkaan, jolloin mummot ja mammat alkavat muutaman yhdessäelo-vuoden jälkeen udella koskas niitä pieniä töppösiä saisi alkaa jo kutoa.

Ainakin jälkimmäistä ollaan koettu sukulaisten kohdalla joskus itsekin, mutta ensimmäistä ei ainakaan vielä. Ja toivottavasti ei koskaan.

Kolmas sektori onkin kysymys jo yhden lapsen tehneille vanhemmille "No koskas ajattelitte tehdä toisen?" Mahdollisista tulevista sisaruksista minulta kysyttiin ensimmäisen kerran jo ollessani raskaana, mutta silloin aihe tuntui vielä melko kaukaiselta. Saisi nyt edes tämän yhden toimitettua maailmaan turvallisesti. Katsotaan sitä sitten uudelleen... Sitten kysymystä alkoi sadella uudestaan Taikan JUURI SYNNYTTYÄ. Huoh... Ymmärrän kyllä ihmisten kiinnostusta, mutta herran jumala, kuka hullu oikeasti alkaa miettiä uutta lasta HETI ensimmäisen synnytettyään?? Voin sanoa etten ainakaan minä rikkinäisellä haarusvälillä, jolla ei pystynyt edes istua saatikka käydä vessassa. (Anteeksi aiheuttamistani mielikuvista.) Mieli huusi EI KOSKAAN, mutta kysyjille vastattiin Öhh, kaatsotaan sitä sitten myöhemmin, tekohymyn saattelemana.

Olin koko ajan ajatellut palaavamme sisarus-dilemmaan vasta sitten joskus Taikan ollessa ainakin vuoden ikäinen, kunnes noin kuukausi sitten havahduin ajatukseen. Jos nyt tulisin raskaaksi, Taika olisi jo reilun vuoden ikäinen uuden vauvan synnyttyä! Yli vuoden! JOS tulisin nyt raskaaksi (mikä ei siis ole periaatteessa edes mahdollista, koska kierukka). Jos alkaisimme nyt yrittää raskautta, luultavasti en ainakaan pariin kuukauteen edes tulisi raskaaksi, koska hormonikierukan aiheuttamat hormonisekamelskat asettuisivat aloilleen vasta muutaman kuukautiskierron jälkeen. Aikaisintaan. Tai sitten siihen menisi usea kuukausi, jopa vuosi, koska viimeksikään asiat eivät tapahtuneet heti sormia napsauttamalla. Jos siis NYT alkaisimme yrittää uutta raskautta ja siihen menisi vaikkapa vuosi, Taika olisi uuden vauvan synnyttyä jo YLI KAKSI VUOSIAS!?

Kysymys kuuluukin, jos haluamme lisää lapsia, haluammeko heidät pienellä ikäerolla? Minulla itselläni on kaksi siskoa, joista toinen on seitsemän vuotta vanhempi ja toinen yhdeksän vuotta nuorempi. Pienestä saakka toivoin saman ikäistä sisarta ja olin kateellinen niille, joilla sellainen oli. Miten siistiä olisi ollut saada perheen sisältä iältään läheinen leikkikaveri, jonka kanssa jakaa samat kiinnostuksen kohteet vuodesta toiseen ja kasvaa yhdessä aikuisiksi! Jo lapsena päätin että omilla lapsillani tulee olemaan vain pari hassua vuotta ikäeroa.

Jos siis haluaisimme ns. varmistaa Taikan saavan sisaruksen pienellä ikäerolla, meidän pitäisi aloittaa sisaruksen yrittäminen NYT! O________O' Siis nyt! Oikeasti?? Aaaaaa ahdistaaa! Olen koittanut pohtia tätä asiaa usealta kantilta enkä todellakaan tiedä mitä pitäisi tehdä. Näkökulmia on niin paljon, että niiden listaamiseenkin menee aikaa, puhumattakaan itse päätöksen tekemisestä.

Hyviä puolia:

  • Pienellä ikäerolla lapsilla olisi aina toisistaan leikkikavereita. Yhteiset perhematkat ja juhlat eivät olisi koskaan lapsille kuolettavan tylsiä, koska he voisivan viihtyä niissä keskenään eivätkä joutuisi tyytymään aikuisten tai liian eri-ikäisten sisarusten seuraan.
  • Nyt kun Taikan pikkuvauva-ajasta ei olisi vielä kovin kauan aikaa, olisimme tavallaan tottuneita huonosti nukutuihin öihin ja työ menisi vähän niinkuin vanhasta tottumuksesta eikä siihen tarvitsisi totutella pitkän tauon jälkeen uudestaan.
  • Meillä olisi yhä säästössä suurin osa Taikan pieneksi jääneistä vaatteista ja vauvanhoitotarvikkeista.
  • Lasten kasvaessa kumpikin käsittelisi samoihin aikoihin samoja asioita, eikä  perheessä tarvitsisi kokea lasten ikävaiheista johtuvia ristiriitoja. Tarkoitan, ettei toinen olisi pahimmassa teinimurkku-vaiheessa ja toinen opettelemassa pissaamista pottaan. Voitaisiin koko perhe keskittyä kerralla yhteen lapsuuden vaiheeseen ja siirtyä sitten seuraavaan.
  • ...ja kun molemmat olisivat vanhempia, olisimme vanhempina nopeammin "vapaita" tekemään lapsettomia asioita. :'D Kuulostipa karulta, mutta tajusitte varmaan mitä tarkoitan.
  • Taika on äärimmäisen ihana vauva, ja hänen maailmaan tuottaminen on ollut elämäni parhaimpia päätöksiä.<3 Samoin vauvana hän on ollut suhteellisen helppohoitoinen ja uskoisin että melko suurella todennäköisyydellä myös mahdollinen sisarus voisi mennä saman kaavan mukaan. Jos nyt sisaruksen hankkiminen arvelluttaa, niin myöhemmin tulisin mitä luultavammin hurraamaan päätöksen parhautta samalla tavalla kuin Taikankin syntymää.
Erinäisiä väittämiä:
  • Jos perheessä on vain yksi lapsi, siitä kasvaa egoistinen kakara. -Väärin! Ei voi yleistää, koska riippuu todella paljon ihmisestä. Perheen ainokaisesta voi kasvaa itsekeskeinen monsteri, joka on tottunut saamaan kaiken huomion sekä tahtonsa läpi koko ikänsä, mutta on myös erittäin hyväsydämisiä ihmisiä, joilla ei ole koskaan ollut perheessä muita sisaruksia.
  • Pienellä ikäerolla sisarukset tappelevat enemmän. -Ei välttämättä! Tunnen paljon iältään läheisiä sisaruksia, jotka ovat läpi elämän olleet toistensa bestiksiä tai vähintäänkin toisilleen tärkeitä ihmisiä johon voi koska tahansa tukeutua ja kertoa sellaista mitä ei kertoisi kenellekään muulle. Sitäpaitsi, suuri ikäero ei estä sisaruksia riitelemästä. ...jos he edes löytävät jotain yhteistä aihetta riideltäväksi eivätkä elä täysin eri maailmoissa...
  • Pienellä ikäerolla syntyneitä lapsia on megarankkaa hoitaa ensimmäisten vuosien ajan. -Totta. Ja itseasiassa tämä onkin ehkä suurin kynnys minkä ainakin minun pitäisi hyväksyä, jos päätämme yrittää toista. Toisinaan on päiviä kun Taikan hoito on ihanaa ja helppoa, mutta toisinaan yhdenkin lapsen perustarpeiden hoitaminen tuntuu ylitsepääsemättömältä. Erityisesti silloin kun päällä on mystinen kiukkupäivä. En halua edes kuvitella miten sellaisena hetkenä pystyisin ikinä hoitamaan kiukkuvauvan lisäksi toista mukulaa. Puhumattakaan jos KUMMALLAKIN sattuisi olemaan kiukkupäivä! Huh!
  • ...mutta vaikeat ajat kestävät vain ne pari ensimmäistä vuotta. -Niin... Siinäpä dilemma. Kaikkea ei voi ajatella vain sen hetkisesti, vaan toisinaan on mietittävä myös tulevaisuutta. Jos haluaa pienen ikäeron sisarukset, siitä on maksettava hintansa. Ensimmäiset vuodet ovat rankkoja, mutta loput sen jälkeiset olisivat kivempia ja helpompia, jonka jälkeen lasten teko olisi kaukana menneisyydessä koska kaksi lasta on hyvä määrä. :D Tai niin ainakin vakuutan itselleni...
Huonoja puolia:
  • Suoraan sanoen minua ei _ollenkaan_ kiinnostaisi olla nyt raskaana. Ei tippaakaan. En ikävöi suurta ja epäkäytännöllistä mahaa, pahoinvointia, närästystä, ja niitä KAIKKIA ärsyttäviä raskausoireita joita minulla viime raskaudessakin oli. Minulla ei siis ole minkäänlaista vauvakuumetta tai mitään vastaavaa kaipuuta pikkuvauva-aikaan, ja olenkin lähinnä ollut helpottunut että rankin osuus on vihdoin ohi. Sisaruksen hankkiminen on siis tällä hetkellä täysin rationaalista ajattelua tulevaisuudesta ja elämämme tavoitteista pidemmällä tähtäimellä.
  • Tällä hetkellä kiinnostaisi enemmänkin laihdutus, treenaaminen, oman vanhan kropan takaisin saaminen, vapaantuneempi elämä, jona pääsisin toisinaan juhlimaan ja "olemaan nuori" unohtaen hetkeksi äidilliset velvollisuudet ja keskittyä rentoutumiseen.
  • En tiedä olisinko valmis juuri nyt niin suureen sitoutumiseen, sillä yksi lapsi on VAIN yksi lapsi, kun taas kahdessa lapsessa on tuplasti enemmän hoidettavaa. Kahta lasta ei voi noin vain jättää mummulaan hoitoon tai käydä niiden kanssa pikaisesti kaupassa. Kahden lapsen kanssa asioita joutuu suunnittelemaan ja järjestelemään tuplasti enemmän, vaikka jo nyt lähteminen yhtään minnekään tuntuu valtavalta vaivalta.
  • TUPLAVAUNUT. =___='' Maailman levein ja epäkäytännöllisin kapistus! Tai siis, ei tietenkään epäkäytännöllinen kahden lapsen kuskaamisessa, mutta kaikessa muussa sitten joo... Miten ihmeessä niiden kanssa puikkelehditaan kaupassa vaaterekien ympärillä tai mahdutaan kulkemaan vanhan kaupungin kapeilla kävelykaduilla??

Puhun paljon minä-muodossa, mutta keskusteltuamme aiheesta useaan otteeseen Mikon kanssa totesimme suurimman taakan painottuvan kuitenkin minun harteilleni. Vaikka päätös on tietysti yhteinen, MINÄ olen meistä se, joka joutuisi taas raskaanaolevaksi valaaksi, minä joudun pusertamaan muksua sisältäni ja minä tulen olemaan se joka hoitaa lapsia kotona silloin kun Mikko on töissä. Eli siis, ensisijaisesti minun pitäisi hyväksyä ajatus omassa päässäni ennen kuin voisimme tehdä yhteisen myönteisen päätöksen yhdessä.


Tiivistettynä ongelmani on päättää

a) Kun haluamme kumpikin todennäköisesti enemmän kuin yhden lapsen ja liemessä tässä jo kuitenkin ollaan, niin pitäisikö sitten vain "kärsiä" muutama vuosi ja tehdä toinen muksu heti perään vaikei se erityisemmin innostaisi? Vai

b) Odottaa oikeaa hetkeä, kun iskisi vauvakuume ja uuden vauvan kaipuu, jolloin mitään vaihtoetoja ei tarvitsisi edes punnita? Ja kestäisikö suoraan sanottuna pääni sitä että kotona olisi 24/7 kaksi pientä lasta? Toisaalta, jos päädymme odottelemaan "oikeaa hetkeä" vielä vuosia ja itse vauvan tekoonkin menee hupsistakeikkaa vielä yksi ekstravuosi, niin siinähän onkin jo aivan liian iso ikäero mitä kukaan olisi toivonut. :/




Eli siis, nyt jos koskaan kaipaisin teiltä neuvoa ja mielipiteitä! Olen ajatusteni kanssa aivan solmussa enkä tiedä mitä tehdä. :( Kertokaa kommenttiboksissa tai muulla tavoin ajatuksianne aiheesta tai kommentoikaa muuten kysymyksiä:

- Millaisia kokemuksia teillä on sisarusten välisestä pienestä ikäerosta, äidin tai lapsen kannalta?
- Onko järkevintä ajatella nykyhetkeä vai elämää pidemmällä tähtäimellä?
- Mikä on teidän käsitys ihanne-lapsiluvusta?


Jaksoiko joku oikeasti lukea tänne asti? :D Kiitos, olette kivoja.<3

7 kommenttia:

  1. Meillä on tällä hetkellä tilanne, että tyttö on 2,5 vuotias ja alkaa olla kivassa iässä, kun tekee suurimman osan asioista jo itse. Ei tarvitse syöttää, pukea tai vahtia pissarytmiä. Musta ei henkilökohtasesti ois kahden ihan pienen äidiks joten jos joskus vielä lisää lapsia suodaan niin ne tulee minimissään 2,5 vuoden ikäeroilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, pari vuotta oliskin semmonen aika sopiva ikäero. Ainoa ongelma onkin, että jos toinen lapsi sitten päätetäänkin tehdä, sitä ei välttämättä kuulukaan ihan hetkeen. :( Meidän kohdalla kun tuon ensimmäisenkin alulle saaminen kesti useita kuukausia, niin toinenkaan tuskin onnistuisi tulemaan täysin suunnitelmien mukaan. :S Vaikeaa...

      Poista
  2. Itse haaveilin pienestä ikäerosta lapsille, mutta toukokuussa jo 3v täyttävä ei ole vieläkään saamassa sisarusta. Meillä on ollut takana ero lapsen isästä ja uuden perheen rakennusta, jonka vuoksi seuraava ei ole ollut ajankohtainen. Nyt kuitenkin olen alkanut haaveilemaan uudelleen vauvasta ja itseasiassa vauvoista ja olemmekin puhuneet että seuraavat kaksi saavat ainakin tulla (jos ovat ylipäätään tullakseen) pienellä ikäerolla, max. 2v. Katsotaan nyt mitä tulevaisuus tuo :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, onnea yritykseen! :') Minusta tuo on enemmän kuin järkevää edetä juuri noin tilanteen mukaan. En ymmärrä perheitä, jossa valmiiksi epävakaaseen ja horjuvaan parisuhteeseen hankitaan useita lapsia. Eihän se ole kovin suotava kasvuympäristö pienille jos vanhemmat jatkuvasti riitelevät tai ovat valmiiksi suunnittelemassa eroa. Tietenkään koskaan ei voi tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta tietoisasti en itse lähtisi pisin kivikkoista tietä ja yksinhuoltajuutta, vaikka haluaisinkin lapsen. Asia on tietysti sitten vähän eri jos raskaus on jo alkanut.

      Poista
    2. Voi kiitos :) Olen ihan tyytyväinen ettei kiirehditty toisen lapsen kanssa, nyt on vierellä ihana mies ja uskon että koko odotusaika tulee olemaan ihan erilaista.

      Poista
    3. Ps. Ihastuin sun blogiin ja jäin ihan koukkuun! :)

      Poista