Äääh! Tuntuu että elämäni on pelkkää tunteiden vuoristorataa. Ensin olen viikon verran iloinen, energinen ja elämääni tyytyväinen, kun taas hetken päästä onneton, saamaton ja masentunut. Fiilikseni heittelevät ääripäästä toiseen enkä saa kummastakaan niistä (saatikka siltä väliltä) mitään otetta. Kuten arvata saattaa, tänään meneillään on tuo jälkimmäinen kausi. Kaikki asiat tuntuvat olevan pielessä, elämäni tuntuu merkityksettömältä ja pienimmätkin asiat ärsyttävät kuin viimeistä päivää. En ymmärrä miksi minun täytyy alkaa kyseenalaistamaan kaikkea mitä omistan, sinkoilla päätöksestä toiseen ja räpiköidä päämäärättömästi kohti näkymättömiä johtolankoja eteenpäin. En tajua miksen vain osaa pysähtyä, hengähtää syvään ja katsella rauhassa mitä elämä tuo tullessaan. En osaa vain olla ja nauttia, epäröimättä jokaista tekoani ja kyseenalaistamatta mielenterveyttäni joka sekunti. En kykene tyytyä valintoihini, vaan punnitsen epätoivoisesti joka ikistä ajatuksen tynkää mikä sattuu juolahtamaan mieleeni. Mikään ratkaisu ei tunnu siltä oikealta ja koko eloni näyttää vain silkalta kasalta epämääräisiä sattumia. No sitähän se tosin onkin.
Pakenen todellisuutta peleihin ja elän jotain muuta elämää kuin omaani. Sitten herään tähän hetkeen ja havahdun kun mitään en ole saanut aikaiseksi. Kun päätän ryhdistäytyä ja alkaa tuumasta toimeen, en tiedä minne mennä. Jumitan keskellä risteystä ja surkuilen miten pitkälle olisinkaan jo päässyt, jos vain olisin osannut valita suuntani ajoissa.
Nukun, nukun ja nukun. Silti väsyttää, väsyttää, väsyttää. Lääkäri ilmoittaa veriarvojeni olevan kunnossa, en siis voi syyttää niitäkään epämääräisten olotilojeni aiheuttajiksi. Kaipaan seuraa ja tukea, mutta samalla en halua nähdä ketään. Pään sisus tuntuu yhtä sumuiselta kuin ikkunan takana heräävä aamupäivä. En osaa keskittyä yksinkertaisiin asioihin ja samalla ärsyynnyn kun mitään ei tule tehdyksi. Heitän kirveen kaivoon, sillä en usko että minusta on mihinkään. Kun samalla puhkun intoa ja elinvoimaa, toisaalta vaivun koomaan ja horrokseen.
Jokin ei vain täsmää, mutta mikä?
Pakenen todellisuutta peleihin ja elän jotain muuta elämää kuin omaani. Sitten herään tähän hetkeen ja havahdun kun mitään en ole saanut aikaiseksi. Kun päätän ryhdistäytyä ja alkaa tuumasta toimeen, en tiedä minne mennä. Jumitan keskellä risteystä ja surkuilen miten pitkälle olisinkaan jo päässyt, jos vain olisin osannut valita suuntani ajoissa.
Nukun, nukun ja nukun. Silti väsyttää, väsyttää, väsyttää. Lääkäri ilmoittaa veriarvojeni olevan kunnossa, en siis voi syyttää niitäkään epämääräisten olotilojeni aiheuttajiksi. Kaipaan seuraa ja tukea, mutta samalla en halua nähdä ketään. Pään sisus tuntuu yhtä sumuiselta kuin ikkunan takana heräävä aamupäivä. En osaa keskittyä yksinkertaisiin asioihin ja samalla ärsyynnyn kun mitään ei tule tehdyksi. Heitän kirveen kaivoon, sillä en usko että minusta on mihinkään. Kun samalla puhkun intoa ja elinvoimaa, toisaalta vaivun koomaan ja horrokseen.
Jokin ei vain täsmää, mutta mikä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti