Olen aina naureskellut ajatukselle, että sauna olisi se paikka, jossa jöröt tuppisuiset suomalaiset osaisivat puhua toisilleen elämänsä todellisia kuulumisia. Toissapäivänä koin kuitenkin tämän omissa nahoissani, kun yllättäen huomasin vuodattavani Mikolle lauteilla miten vaikeaa elämää tämä vauva-arki on.
"Mua niin ärsyttää kun ollaan aina vaan kotona! Haluaisin niin käydä jossain, mutta ajatuskin siitä että olisin yksin vauvan kanssa kaupungilla hirvittää!
Mieti kun keskellä kauppaa Taika alkaa huutaa enkä millään saakaan sitä rauhoteltua? En pääse vaan turvallisesti tuudittamaan sitä tutulla kotisohvalla, vaan olen siellä vieraassa ympäristössä tuhannen tuijottavan ja tuomitsevan silmäparin alla! Sitäpaitsi, kaikissa paikoissa ei ole edes vauvahoitohuonetta! Me ei saatais MISTÄÄN yksityisyyttä ja rauhaa!
Enkä muutenkaan jaksaisi edes käydä sen kanssa koko ajan jossain kaupoissa. Mihinkään ei voi mennä ilman että koko ajan pitäisi kuluttaa rahaa?! Mannerheimin lastensuojeluliitto järjestäisi niitä kaikenlaisia ilmaisia tai puoli-ilmaisia vauvakahviloita sun muita jotka kiinnostaisi, mutta en minä nyt YKSIN vauvan kanssa sinne osaisi lähteä! Eihän mulla ole ees autoa käytössä! Enkä todellakaan lähde vaunujen kanssa julkisilla seikkailemaan epämääräiseen paikkaan X vielä niin tuntemattomassa kaupungissa!
Nii ja ne vaunulenkit... Muistat varmaan millasta huutoa se oli sillon kuukausikin sitten ku kävit sen kanssa? Viimeks kun mä olin, jouduin pysähtelemään 10 metrin välein korjaamaan pois-syljettyä tuttia takaisin suuhun ettei vaan huuto alkaisi. Sitäpaitsi, se ei TODELLAKAAN nukahda sinne! Ja sitten kun huutoitku lopulta alkaa, koko vauva on ihan kuumana ja hikisenä ja pitäisi vähentää vaatetta ettei se paahdu niihin ulkovaatteisiin muttakun ulkona on kylmä ja ähhh!! Tuntuu suorastaan vauvan kiusaamiselta lähteä päämäärättömästi kävelemään, aiheuttaen tietoisasti molemmille osapuolille vain stressiä ja ahdistusta!
Ahdistaa! Haluaisin tehdä kaikkea, enkä olla vaan naama kiinni koneessa kun se hetkeks aikaa nukahtaa. Tykkään ihan hirveesti jutella sille ja syöttää ja leikkiä ja kylvettää sitä, mut olis se kiva myös päästä tekemään jotain muuta. Mutta mitä muuta sitä niin pienen kanssa vielä edes tehdään? Minne tahansa lähteminen aiheuttaa niin suunnatonta stressiä että on vain sata kertaa helpompaa ja lepposampaa jäädä kotiin. Ja kun säkin oot niin paljon vaan iltavuoroissa ni ei edes ehditä kunnolla näkemään..."
Kaikki sanomiseni kyllä pitää paikkansa, mutta het-ko-nen.. Onko kaiken ongelmana todella se vauva-arjen hankaluus vai jokin muu tekijä - kuten vaikkapa minä itse? Tajusin yhtäkkiä olevani kaiken kokemani stressin alku ja juuri, eikä vauvan tai vauva-arjen olevan itseasiassa juuri ollenkaan raskasta tai mahdotonta. Tai raskasta kyllä, sillä vähäinen unen määrä ja toisinaan kitisevä vauva kieltämättä rasittavat niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mahdotonta kuitenkaan ei.
Todellisuudessa koko äitiyslomani voisi olla aivan erilainen, jos vain osaisin muuttaa oman asenteeni siihen. Apua en pärjää -ajatukset täytyisi kääntää kyllä se siitä -meiningiksi. Sillä jos oikeasti kaikkia hektisimpiäkin tilanteita näin jälkiviisaana ajattelee, hyvinhän ne ovat lopulta lutviutuneet! Todellisuudessa minulla on valtavan hyvät eväät ja selviytymistaidot tilanteeseen kuin tilanteeseen ja ainoa hidasteeni on oma pelkoni. Kaiken EI tarvitse mennä täydellisesti, vaan ihan perus hyvin on tarpeeksi! Kunpa osaisin rentoutua ja heittäytyä elämään täysillä jäämättää murehtimaan ja yrittämään saamaan kontrollini alle kaiken käsieni ulottuvilla olevan.
Eivät asiat ennenkään ole toki aina menneet toivomallani tai suunnittelemallani tavalla. Jotenkin kuitenkin nyt kun tehtävänäni on kantaa täysipäiväisesti vastuuta toisesta ihmisestä ja kasvattaa hänestä terve ja hyvinvoiva yksilö, paineet kasautuvat niskoilleni niin kovina, etten osaa enää luottaa kuin varmoiksi todettuihin ratkaisuihin. Ehkä yritän parantaa tapojani?
Näistä ajatuksista rohkaistuneena lähdettiin eilen Taikiksen kanssa 5km:n vaunulenkille. Ilman mitään päämäärää. Ja hyvinhän se meni, vaikkei muru nukkunutkaan. :'>
"Mua niin ärsyttää kun ollaan aina vaan kotona! Haluaisin niin käydä jossain, mutta ajatuskin siitä että olisin yksin vauvan kanssa kaupungilla hirvittää!
Mieti kun keskellä kauppaa Taika alkaa huutaa enkä millään saakaan sitä rauhoteltua? En pääse vaan turvallisesti tuudittamaan sitä tutulla kotisohvalla, vaan olen siellä vieraassa ympäristössä tuhannen tuijottavan ja tuomitsevan silmäparin alla! Sitäpaitsi, kaikissa paikoissa ei ole edes vauvahoitohuonetta! Me ei saatais MISTÄÄN yksityisyyttä ja rauhaa!
Enkä muutenkaan jaksaisi edes käydä sen kanssa koko ajan jossain kaupoissa. Mihinkään ei voi mennä ilman että koko ajan pitäisi kuluttaa rahaa?! Mannerheimin lastensuojeluliitto järjestäisi niitä kaikenlaisia ilmaisia tai puoli-ilmaisia vauvakahviloita sun muita jotka kiinnostaisi, mutta en minä nyt YKSIN vauvan kanssa sinne osaisi lähteä! Eihän mulla ole ees autoa käytössä! Enkä todellakaan lähde vaunujen kanssa julkisilla seikkailemaan epämääräiseen paikkaan X vielä niin tuntemattomassa kaupungissa!
Nii ja ne vaunulenkit... Muistat varmaan millasta huutoa se oli sillon kuukausikin sitten ku kävit sen kanssa? Viimeks kun mä olin, jouduin pysähtelemään 10 metrin välein korjaamaan pois-syljettyä tuttia takaisin suuhun ettei vaan huuto alkaisi. Sitäpaitsi, se ei TODELLAKAAN nukahda sinne! Ja sitten kun huutoitku lopulta alkaa, koko vauva on ihan kuumana ja hikisenä ja pitäisi vähentää vaatetta ettei se paahdu niihin ulkovaatteisiin muttakun ulkona on kylmä ja ähhh!! Tuntuu suorastaan vauvan kiusaamiselta lähteä päämäärättömästi kävelemään, aiheuttaen tietoisasti molemmille osapuolille vain stressiä ja ahdistusta!
Ahdistaa! Haluaisin tehdä kaikkea, enkä olla vaan naama kiinni koneessa kun se hetkeks aikaa nukahtaa. Tykkään ihan hirveesti jutella sille ja syöttää ja leikkiä ja kylvettää sitä, mut olis se kiva myös päästä tekemään jotain muuta. Mutta mitä muuta sitä niin pienen kanssa vielä edes tehdään? Minne tahansa lähteminen aiheuttaa niin suunnatonta stressiä että on vain sata kertaa helpompaa ja lepposampaa jäädä kotiin. Ja kun säkin oot niin paljon vaan iltavuoroissa ni ei edes ehditä kunnolla näkemään..."
Kaikki sanomiseni kyllä pitää paikkansa, mutta het-ko-nen.. Onko kaiken ongelmana todella se vauva-arjen hankaluus vai jokin muu tekijä - kuten vaikkapa minä itse? Tajusin yhtäkkiä olevani kaiken kokemani stressin alku ja juuri, eikä vauvan tai vauva-arjen olevan itseasiassa juuri ollenkaan raskasta tai mahdotonta. Tai raskasta kyllä, sillä vähäinen unen määrä ja toisinaan kitisevä vauva kieltämättä rasittavat niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mahdotonta kuitenkaan ei.
Todellisuudessa koko äitiyslomani voisi olla aivan erilainen, jos vain osaisin muuttaa oman asenteeni siihen. Apua en pärjää -ajatukset täytyisi kääntää kyllä se siitä -meiningiksi. Sillä jos oikeasti kaikkia hektisimpiäkin tilanteita näin jälkiviisaana ajattelee, hyvinhän ne ovat lopulta lutviutuneet! Todellisuudessa minulla on valtavan hyvät eväät ja selviytymistaidot tilanteeseen kuin tilanteeseen ja ainoa hidasteeni on oma pelkoni. Kaiken EI tarvitse mennä täydellisesti, vaan ihan perus hyvin on tarpeeksi! Kunpa osaisin rentoutua ja heittäytyä elämään täysillä jäämättää murehtimaan ja yrittämään saamaan kontrollini alle kaiken käsieni ulottuvilla olevan.
Eivät asiat ennenkään ole toki aina menneet toivomallani tai suunnittelemallani tavalla. Jotenkin kuitenkin nyt kun tehtävänäni on kantaa täysipäiväisesti vastuuta toisesta ihmisestä ja kasvattaa hänestä terve ja hyvinvoiva yksilö, paineet kasautuvat niskoilleni niin kovina, etten osaa enää luottaa kuin varmoiksi todettuihin ratkaisuihin. Ehkä yritän parantaa tapojani?
Näistä ajatuksista rohkaistuneena lähdettiin eilen Taikiksen kanssa 5km:n vaunulenkille. Ilman mitään päämäärää. Ja hyvinhän se meni, vaikkei muru nukkunutkaan. :'>
Annat mennä vaan! Sillai se varmuus sitten kasvaa jatkossa :)
VastaaPoistaKiitos! :''> Nykyisin tuntuu menevän jo hieman paremmin. ^^'
Poista