Pyrin välttelemään blogissani syvällisempiä ja mielipiteitä jakavia aiheita. Päätös on melko tietoinen, sillä tarkoitukseni ei ole provosoida blogillani ketään. Toisinaan kaipaan kuitenkin antavani itsestäni enemmän.
Uskonto on aihe, josta jaksoin vielä jokunen vuosi sitten väitellä taukoamatta jopa riitaantumiseen asti. Opiskellessani lukiossa filosofiaa maailmankuvani avartui ennen kokemattomalla tavalla ja ymmärsin ettei kaikki olekaan niin yksiselitteistä mitä olin ennen ajatellut. Kiinnostuin silloin myös uskontotieteistä ja haalin niistä tietoa kuin nälkäinen haukka. Vertailin uskontoja keskenään ja esitin kiperiä (jopa hieman loukkaavia) kysymyksiä erinäisille uskonnon edustajille, käytyämme kurssilaisten kanssa tutustumiskäynnillä heidän kirkossa. Jos joku kertoi olevansa uskovainen, päädyin helposti ivailemaan tältä onko hänen perustelunsa uskomiseensa järkeviä vai ovatko ne vain kasvatuksen myötä tulleita iskostettuja aivopesun jälkiä. Halveksuin jälkimmäistä ryhmää ja syytin heitä tyhmyydestä ja ajattelemattomuudesta.
Tänä päivänä suhteeni uskontoon on hieman rauhallisempi. En enää kiivastu jonkun mainittaessa seurakunnasta, mutten vieläkään siedä uskontoaan tuputtavia himouskovaisia. En jaksa tentata miksei tapakristilliset eroa kirkosta, haluavat uskonnottomuudesta huolimatta kastaa lapsensa seurakunnan jäseniksi ja mennä kirkossa naimisiin. Kaikesta huolimatta en vieläkään ymmärrä heitä.
Synnyttyäni minut kastettiin kirkkoon. Siellä ei kuitenkaan erityisemmin käyty, muuta kuin sukulaisten kastetilaisuuksissa ja koulun kirkollisissa tilaisuuksissa. Pienenä kävin silloin tällöin sunnuntaisin lähikerhollamme järjestetyssä pyhäkoulussa, vaikka suoraansanoen pelkästään saadakseni lammastarroja ja kerryttäkseni käyntikertoja (koska niistä sai tietyn määrän jälkeen laulukirjan tai hopeisen ristikaulakorun).
Vanhempani eivät ole koskaan olleet erityisen uskonnollista väkeä. Meillä ei luettu rukouksia, laulettu virsiä tai käyty messuilla. Oli kuitenkin aina selvää heidän uskovan jumalaan ja Jeesukseen ja kunnioittavan perineisiä kristillisiä arvoja. Toisaalta meillä puhuttiin myös reinkarnaatiosta, entisistä elämistä ja hengistä. Vanhempani olivat kiinnostuneita energia- ja vaihtoehtoishoidoista sekä sielun henkisestä kehityksestä. Kasvoin rikkaan ja moniulotteisen eri uskontojen ja uskomusten kirjon keskellä enkä osannut aina erottaa mikä niistä on faktaa, fiktiota, totta ja tarua.
Tultuani vanhemmaksi aloin hiljalleen kasvaa uskonnosta erilleen. Mitä enemmän ymmärsin elämää, sitä vähemmän uskoin. Ensimmäinen kunnon yhteentörmäykseni tapahtui aloitettuani rippikoulun, ja osallistuttuani sen myötä kirkon jumalanpalvelukseen. Lausahdus olemme kaikki syntisiä ja ansaitsisimme kuolemaa särähti pahasti korvaani. Pappi saarnasi ettemme ansaitsisi elämää, sillä synnyimme siihen syntisinä. Tulisimme olla ikuisesti kiitollisia jumalalle joka meidät armahti. Jäin miettimään tätä ja minua jäi vaivaamaan miten ihmeessä pieni vastasyntynyt vauva voi olla syntinen? Eihän se ole ehtinyt tekemään vielä yhtään mitään? Onko olemassa puhtaampaa ja viattomaampaa kuin pienen pieni lapsi? En kestänyt kuunnella valheita ja teeskennellä olevani samaa mieltä. Jätin rippikoulun kesken, käymättä edes itse leirillä.
Siitä hetkestä aloin kyseenalaistamaan minua ympäröivää uskonnollisuutta. Ymmärsin ettei uskonto todellakaan ole mikään totuus tai se ainoa oikea vaihtoehto. Ikäiseni sanoivat olevansa ateisteja, mutta pidin sitä liian radikaalina mielipiteenä. Luettuani filosofiaa pyrin jatkuvasti löytämään vastauksia kysymyksiini maailman synnystä, olemassaolosta ja elämäntarkoituksesta. Alkuräjähdys ei riitä korvaamaan mysteeriä elämän alusta ja jumalasta, sillä pitihän sen alkuräjähdyksenkin nyt jostain alkaa?
Täysi-ikäistyttyäni erosin kirkosta ja minulle oli selvää etten tule koskaan kastamaan lastani uskontoon johon en usko. Minusta tuntuu typerältä uskoa luterilaiseen kristinuskoon, sillä en ymmärrä perisyntiä ja sen tuomaa negatiivisuutta. Mitä tahansa teimme ja huolimatta siitä kuinka hyviä ihmisiä olimme, meitä silti aina puhuteltiin syntisinä elämää ansaitsemattomina typeryksinä. Ainoa pelastuksemme olisi rukoilla jumalaa ja elää mahdollisimman oikein. Mutta jotta asia ei olisi niin selkeä, kaikista virheistä huolimatta jumala aina armahtaa ja antaa anteeksi. Eli siis täh? Ristitiita ei vain kuulosta minusta vakuuttavalta, jos ensin pelotellaan ja käsketään toimia oikein, ja sitten perutaankin kaikki rangaistukset ja annetaankin anteeksi. Sama kuin tuhmalle sääntöjä rikkovalle lapselle sanottaisiin "kun et kerran osannut olla kiltisti, jäät tänään ilman jälkiruokaa" ja siitä huolimatta annettaisiin sitä hänelle. Miksi totella, uskoa, rukoilla tai käydä kirkossa jos kuoltuaan jumala kuitenkin armahtaa?
En myöskään käsitä luterilaisen kirkon joustavuutta kaikkea kohtaan. Jos uskotte Raamattuun, uskokaa siihen sitten kunnolla?! Kristinuskon paheksuma homous, esiaviollinen sukupuolielämä, himokkuus ja maallisista houkutuksista nauttiminen (näin muutaman mainitakseni) ovatkin nykypäivänä silkkaa lasten leikkiä. Kirkon pääjehuilla ei olekaan enää "varaa" potkia väärin käyttäytyviä pihalle, vaan he ovat myöntyneet olemaan muka-suvaitsevaisia. Miten kukaan voi uskoa johonkin vain puolittain tai väittää olevan jonkin uskonnon harrastaja, hyväksymällä silti samalla myös täysin uskontonsa vastustamia arvoja? Tiedän aika monenkin elävän juuri tällaista elämää, mutta väitän kuitenkin sen pidemmän päälle ajateltuna kuulostavan aika feikiltä.
Opiskeltuani eri kulttuurien uskontoja totesin niiden kaikkien olevan hieman pöpiä. Jokaisessa oli jokin kummallinen käytäntö tai uskomus, joka ei vain käynyt mielestäni järkeen, Miksi jumala, buddha, allah, mikä vaan olisi luonut ihmisen kärsimään? Miksi elämän pitäisi olla nautintoa tuovien asioiden välttelyä jos jumala itse loi ne meille? Miten joku koko elämänsä uskottomana pysytellyt "paha" henkilö voisi koska vain tuosta vain kääntyä lähes mihin vain uskontoon ja muuttua niin "hyväksi"?
Ajattelette ehkä minun olevan näiden ajatusteni myötä ateisti? -En ole. Ihmiset helposti mieltävät uskontoon kuulumattoman ateistiksi, vaikka termi itsessään tarkoittaakin vakaumusta siitä että jumalaa ei ole olemassa. Se ettei koe kuulivansa mihinkään uskontoon ei tarkoita sitä etteikö uskoisi jumalaan tai johonkin suurempaan voimaan.
Jos kuitenkin puhutaan minusta, voin kertoa olevani agnostikko. Agnostikko väittää ettemme voi tietää onko jumalaa tai jumalia olemassa. "Vaikka agnostikko kieltää tiedon mahdollisuuden, agnostikko ei välttämättä ole ateisti eli hän saattaa silti uskoa jumalan olevan olemassa." (Lainaus Wikipediasta) Minä en usko jumalaan mutta toivoisin jonkin sellaisen olevan. Minua lohduttaisi ajatus kohtalosta, kuolemattomasta sielusta, elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen ja jonkinlaisesta ideasta, jonka mukaan meillä olisi jokin suurempi tarkoitus edetä ja kehittyä. En voi sanoa uskovani mihinkään tähän, koska miellän uskomisen tietynlaisena valmiutena pysymään sanojensa takana. Vaikka ymmärränkin uskon ja tiedon olevan kaksi eri asiaa, en halua sanoa uskovani johonkin, josta minulla ei ole todisteita.
En voi siis kieltää jumalan olemassaoloa mutten myöskään usko sen olevan olemassa. Vaikken kuulukaan kirkkoon, väitän ajattelevani näitä asioita paljon perus tapauskovaista enemmän. Siltikin sukulaiset katsoivat pitkään ja puolitutut haukkuivat minua selkäni takana, kun en halunnut kastaa lastani. Minusta on samantekevää mihin ihminen uskoo tai on uskomatta, kunhan hänen perustelunsa siihen ovat pätevät ja hän on oikeasti ajatellut päätöstään. Kaiken kieltävät ääriateistit ovat minusta siis aivan "yhtä pahoja" kuin kaiken nielevät ääriuskovaiset.
Tässä siis minun näkemykseni kaikessa lyhykäisyydessään. Mikä on teidän suhteenne uskontoon?
Uskonto on aihe, josta jaksoin vielä jokunen vuosi sitten väitellä taukoamatta jopa riitaantumiseen asti. Opiskellessani lukiossa filosofiaa maailmankuvani avartui ennen kokemattomalla tavalla ja ymmärsin ettei kaikki olekaan niin yksiselitteistä mitä olin ennen ajatellut. Kiinnostuin silloin myös uskontotieteistä ja haalin niistä tietoa kuin nälkäinen haukka. Vertailin uskontoja keskenään ja esitin kiperiä (jopa hieman loukkaavia) kysymyksiä erinäisille uskonnon edustajille, käytyämme kurssilaisten kanssa tutustumiskäynnillä heidän kirkossa. Jos joku kertoi olevansa uskovainen, päädyin helposti ivailemaan tältä onko hänen perustelunsa uskomiseensa järkeviä vai ovatko ne vain kasvatuksen myötä tulleita iskostettuja aivopesun jälkiä. Halveksuin jälkimmäistä ryhmää ja syytin heitä tyhmyydestä ja ajattelemattomuudesta.
Tänä päivänä suhteeni uskontoon on hieman rauhallisempi. En enää kiivastu jonkun mainittaessa seurakunnasta, mutten vieläkään siedä uskontoaan tuputtavia himouskovaisia. En jaksa tentata miksei tapakristilliset eroa kirkosta, haluavat uskonnottomuudesta huolimatta kastaa lapsensa seurakunnan jäseniksi ja mennä kirkossa naimisiin. Kaikesta huolimatta en vieläkään ymmärrä heitä.
Synnyttyäni minut kastettiin kirkkoon. Siellä ei kuitenkaan erityisemmin käyty, muuta kuin sukulaisten kastetilaisuuksissa ja koulun kirkollisissa tilaisuuksissa. Pienenä kävin silloin tällöin sunnuntaisin lähikerhollamme järjestetyssä pyhäkoulussa, vaikka suoraansanoen pelkästään saadakseni lammastarroja ja kerryttäkseni käyntikertoja (koska niistä sai tietyn määrän jälkeen laulukirjan tai hopeisen ristikaulakorun).
Vanhempani eivät ole koskaan olleet erityisen uskonnollista väkeä. Meillä ei luettu rukouksia, laulettu virsiä tai käyty messuilla. Oli kuitenkin aina selvää heidän uskovan jumalaan ja Jeesukseen ja kunnioittavan perineisiä kristillisiä arvoja. Toisaalta meillä puhuttiin myös reinkarnaatiosta, entisistä elämistä ja hengistä. Vanhempani olivat kiinnostuneita energia- ja vaihtoehtoishoidoista sekä sielun henkisestä kehityksestä. Kasvoin rikkaan ja moniulotteisen eri uskontojen ja uskomusten kirjon keskellä enkä osannut aina erottaa mikä niistä on faktaa, fiktiota, totta ja tarua.
Tultuani vanhemmaksi aloin hiljalleen kasvaa uskonnosta erilleen. Mitä enemmän ymmärsin elämää, sitä vähemmän uskoin. Ensimmäinen kunnon yhteentörmäykseni tapahtui aloitettuani rippikoulun, ja osallistuttuani sen myötä kirkon jumalanpalvelukseen. Lausahdus olemme kaikki syntisiä ja ansaitsisimme kuolemaa särähti pahasti korvaani. Pappi saarnasi ettemme ansaitsisi elämää, sillä synnyimme siihen syntisinä. Tulisimme olla ikuisesti kiitollisia jumalalle joka meidät armahti. Jäin miettimään tätä ja minua jäi vaivaamaan miten ihmeessä pieni vastasyntynyt vauva voi olla syntinen? Eihän se ole ehtinyt tekemään vielä yhtään mitään? Onko olemassa puhtaampaa ja viattomaampaa kuin pienen pieni lapsi? En kestänyt kuunnella valheita ja teeskennellä olevani samaa mieltä. Jätin rippikoulun kesken, käymättä edes itse leirillä.
Siitä hetkestä aloin kyseenalaistamaan minua ympäröivää uskonnollisuutta. Ymmärsin ettei uskonto todellakaan ole mikään totuus tai se ainoa oikea vaihtoehto. Ikäiseni sanoivat olevansa ateisteja, mutta pidin sitä liian radikaalina mielipiteenä. Luettuani filosofiaa pyrin jatkuvasti löytämään vastauksia kysymyksiini maailman synnystä, olemassaolosta ja elämäntarkoituksesta. Alkuräjähdys ei riitä korvaamaan mysteeriä elämän alusta ja jumalasta, sillä pitihän sen alkuräjähdyksenkin nyt jostain alkaa?
Täysi-ikäistyttyäni erosin kirkosta ja minulle oli selvää etten tule koskaan kastamaan lastani uskontoon johon en usko. Minusta tuntuu typerältä uskoa luterilaiseen kristinuskoon, sillä en ymmärrä perisyntiä ja sen tuomaa negatiivisuutta. Mitä tahansa teimme ja huolimatta siitä kuinka hyviä ihmisiä olimme, meitä silti aina puhuteltiin syntisinä elämää ansaitsemattomina typeryksinä. Ainoa pelastuksemme olisi rukoilla jumalaa ja elää mahdollisimman oikein. Mutta jotta asia ei olisi niin selkeä, kaikista virheistä huolimatta jumala aina armahtaa ja antaa anteeksi. Eli siis täh? Ristitiita ei vain kuulosta minusta vakuuttavalta, jos ensin pelotellaan ja käsketään toimia oikein, ja sitten perutaankin kaikki rangaistukset ja annetaankin anteeksi. Sama kuin tuhmalle sääntöjä rikkovalle lapselle sanottaisiin "kun et kerran osannut olla kiltisti, jäät tänään ilman jälkiruokaa" ja siitä huolimatta annettaisiin sitä hänelle. Miksi totella, uskoa, rukoilla tai käydä kirkossa jos kuoltuaan jumala kuitenkin armahtaa?
En myöskään käsitä luterilaisen kirkon joustavuutta kaikkea kohtaan. Jos uskotte Raamattuun, uskokaa siihen sitten kunnolla?! Kristinuskon paheksuma homous, esiaviollinen sukupuolielämä, himokkuus ja maallisista houkutuksista nauttiminen (näin muutaman mainitakseni) ovatkin nykypäivänä silkkaa lasten leikkiä. Kirkon pääjehuilla ei olekaan enää "varaa" potkia väärin käyttäytyviä pihalle, vaan he ovat myöntyneet olemaan muka-suvaitsevaisia. Miten kukaan voi uskoa johonkin vain puolittain tai väittää olevan jonkin uskonnon harrastaja, hyväksymällä silti samalla myös täysin uskontonsa vastustamia arvoja? Tiedän aika monenkin elävän juuri tällaista elämää, mutta väitän kuitenkin sen pidemmän päälle ajateltuna kuulostavan aika feikiltä.
Opiskeltuani eri kulttuurien uskontoja totesin niiden kaikkien olevan hieman pöpiä. Jokaisessa oli jokin kummallinen käytäntö tai uskomus, joka ei vain käynyt mielestäni järkeen, Miksi jumala, buddha, allah, mikä vaan olisi luonut ihmisen kärsimään? Miksi elämän pitäisi olla nautintoa tuovien asioiden välttelyä jos jumala itse loi ne meille? Miten joku koko elämänsä uskottomana pysytellyt "paha" henkilö voisi koska vain tuosta vain kääntyä lähes mihin vain uskontoon ja muuttua niin "hyväksi"?
Ajattelette ehkä minun olevan näiden ajatusteni myötä ateisti? -En ole. Ihmiset helposti mieltävät uskontoon kuulumattoman ateistiksi, vaikka termi itsessään tarkoittaakin vakaumusta siitä että jumalaa ei ole olemassa. Se ettei koe kuulivansa mihinkään uskontoon ei tarkoita sitä etteikö uskoisi jumalaan tai johonkin suurempaan voimaan.
Jos kuitenkin puhutaan minusta, voin kertoa olevani agnostikko. Agnostikko väittää ettemme voi tietää onko jumalaa tai jumalia olemassa. "Vaikka agnostikko kieltää tiedon mahdollisuuden, agnostikko ei välttämättä ole ateisti eli hän saattaa silti uskoa jumalan olevan olemassa." (Lainaus Wikipediasta) Minä en usko jumalaan mutta toivoisin jonkin sellaisen olevan. Minua lohduttaisi ajatus kohtalosta, kuolemattomasta sielusta, elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen ja jonkinlaisesta ideasta, jonka mukaan meillä olisi jokin suurempi tarkoitus edetä ja kehittyä. En voi sanoa uskovani mihinkään tähän, koska miellän uskomisen tietynlaisena valmiutena pysymään sanojensa takana. Vaikka ymmärränkin uskon ja tiedon olevan kaksi eri asiaa, en halua sanoa uskovani johonkin, josta minulla ei ole todisteita.
En voi siis kieltää jumalan olemassaoloa mutten myöskään usko sen olevan olemassa. Vaikken kuulukaan kirkkoon, väitän ajattelevani näitä asioita paljon perus tapauskovaista enemmän. Siltikin sukulaiset katsoivat pitkään ja puolitutut haukkuivat minua selkäni takana, kun en halunnut kastaa lastani. Minusta on samantekevää mihin ihminen uskoo tai on uskomatta, kunhan hänen perustelunsa siihen ovat pätevät ja hän on oikeasti ajatellut päätöstään. Kaiken kieltävät ääriateistit ovat minusta siis aivan "yhtä pahoja" kuin kaiken nielevät ääriuskovaiset.
Tässä siis minun näkemykseni kaikessa lyhykäisyydessään. Mikä on teidän suhteenne uskontoon?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti