Äitiys jos jokin on yllätyksiä täynnä. Tiesin elämämme muuttuvan vauvan myötä, ja arvelin minunkin mahdollisesti muuttuvan äidillisemmäksi persoonaksi. Toisaalta olin aina ollut lapsirakas, eikä ajatukseen sinänsä tarvinnut totutella. Uskoin suurimpien muutosten tapahtuvan ihan ensimmäisten kuukausien aikana, sillä silloin kaikkeen uuteen olisi eniten opettelemista. Tietysti vauvan kasvaessa kasvetaan myös itse vanhempina, sillä lastenkasvatusta ei oikein pysty harjoittelemaan ilman itse lasta.
Eräs asia kuitenkin yllätti minut, nimittäin se miten tulee muuttumaan
minun rakkauteni lastani kohtaan.
Okei, kuulostaa varmaan hiukan oudolta, sillä
tottakai rakastuin Taikaan heti hänen synnyttyä. Rakkaussuhde alkoi oikeastaan hänen ollessa jo mahassani, vaikkei tietenkään silloin kyseessä ollut kuin mystinen mielikuva pienestä tuntemattomasta sisällään potkivasta veijarista. Saatuani hänet syliini ensi kerran, tunne oli uskomaton ja ainutkertaisen mieletön.
"Niin pieni ja suloinen! Meidän oma rakas vauva!" Nyytti vietiin kotiin ja ihasteltiin sitä joka päivä.
Valvottamisten ja itkujen myötä omat tunteet väistämättä menivät välillä vuoristorataa. Ihastumisen ohella toisinaan oli myös vihastumista, sillä aina ei vain jaksanut olla onnellisuutta puhkuava äiti 24/7. Taustalla kukki kuitenkin kasvava rakkaus, enkä ikipäivänä olisi suostunut antaa muruani pois. Toisaalta kun miettii, tätä samaahan on ihan parisuhteessakin? Vaikka välillä riideltäisiin ja turhauduttaisiin toisiinsa, kuitenkin sisimmissään tietää rakastavansa ja haluavansa jatkaa suhdetta väliaikaisista ongelmista huolimatta.
Vastasyntynyt vauva oli rakas mutta vielä melko vieras olento. Vaikka sitä varjeli ja hoiti alusta lähtien, kiintymys puhkesi ja syveni vasta pikkuhiljaa. Päivä päivältä häntä oppi rakastamaan yhä enemmän, kunnes yhtenä päivänä totesi tämän suurenmoisen tunteen olevan huipussaan.
Mieleni koki kuitenkin mullistuksen. Aivan lähiaikoina, pari viikkoa sitten tapahtui jotain kummallista. Heräsin aamulla tavalliseen tapaan hoitamaan Taikaa, kun yhtäkkiä huomasin pakahtuvani rakkaudesta! Pitelin Taikaa sylissäni ja minun oli vaikeaa hengittää. En yllätyksekseni osannut käsittää miten
valtavasti rakastin tuota viatonta ihmislasta ja miten mahdottoman tärkeä hän oli minulle! Rakkauden tulva oli niin järisyttävä että sen käsitteleminen oli pyörryttävää. Olisin voinut hukuttaa siihen kaikki maailman orpolapset, sillä niin tuhottomasti sitä yllättäen oli. Itketti ja nauratti samaan aikaan. Sisälläni myllersi tunnekuohujen kirjo kaikissa onnellisuuden sävyissä ja sydän meinasi repiä rinnan kahtia.
Järkyttävän häkellyttävää! Entinen kovanaama-minä ei olisi ikinä-ikinä-
ikinä uskonut minun vielä jonain päivänä muuttuvan näin herkkikseksi. Totaalisen epätunteellisesta tosikosta tyypiksi, joka levittelee ympäriinsä ällösöpöä siirappiunelmaa sateenkaarilla ja keijukaisten pölyllä! Ja tiedättekö mitä, tätä hullunmyllyä jatkuu siitä hetkestä lähtien
ihan joka päivä. Viimeksi tänään menin makuuhuoneeseen hakemaan Taikan päiväunilta ja niagran putoukset levisi taas käsistä.
Apua.<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti