Hetki rauhaa

Ahhh tätä tunnetta kun eilisen juoksutreenin jäljiltä reidet ja pohkeet ovat kipeinä ja pikkuiset alavatsakihakset huutelevat hellinä olemassaolostaan. Mietin eilen että haluaisin juosta viisi kilometriä, mutta jaksoin vain neljä. Ja niistäkin kahden ensimmäisen jälkeen hetken kävelin ja sitten jatkoin taas juoksua. Melkoista urheiluun opetteluahan tämä yhä on, vaikka tuostakin puolen tunnin suorituksesta olin jo aika ylpeä.

Muutama vuosi sitten kun aloittelin kuntoilua ensi kertaa, kaksikymmentä minuuttia juoksua (eli silloisella kunnollani = 2km) oli jo suuri saavutus. Luokittelen itseni tässäkin tilassa melkoisen rapakuntoiseksi, mutta jos asiaa ajatellaan laajemmin kuntoni on tuohon entiseen aluskuntoon nähden melko hyvä! Ensinnäkin, jaksan juosta selkeästi kahta kilometriä (ja kahtakymmentä minuuttia) enemmän ja LISÄKSI painoni on huomattavasti suurempi kuin silloin. Sehän on ihan järjen kanssa ajateltunakin selvää, että painavampana myös lihakset tekevät kovemmin töitä. Tämänhetkisen treenaamiseni voisi siis verrata siihen, että olisin vanhana minänä, 15 kiloa kevyempänä treenannut kolme viisikiloista kahvakuulaa selkärepussani. Ja sehän takuulla olisi melkoista duunia...

Liityttyäni Elixiaan sain kaupan päälle kaksi ilmaista personal trainer -tapaamista, jotka yhä vieläkin ovat jääneet käyttämättä. Olen kuitenkin hiljalleen harkinnut ainakin ensimmäisen sellaisen toteuttamista, mutta edelleenkin rasvanpoltto-ohjelman teettäminen kilpirauhasen vajaatoimintaisena tuntuu hieman tyhmältä. Miksi tekisin rasvanpoltto-ohjelmia jos ei kroppani yksinkertaisesti pysty polttamaan rasvaa? Hmmmhh rasittavaa.... Haluan jo lääkitykseni (ja kehoni) kuntoon! :'O

Taikalla on meneillään todella turhauttava äiti-kausi. Äiti, äiti, äiti! Ei isi, ei lelut ei lattialla ei kävelytelineessä. VAIN JA AINOASTAAN äidin sylissä on hyvä, hetken aikaa viihtyy joskus vieressä aiivan minussa kiinni sohvalla istuessa. Kunnes se hetki on ohi, ja syliin on pakko päästä.

Se on oikeasti tosi raskasta kun ei saa hetkeäkään rauhaa. Vaikka Mikko olisi kotona jakamassa Taikan hoitoa kanssani, todellisuudessa minä joudun hoitamaan häntä koko ajan. Uskon tämän olevan vaikeaa myös Mikolle, kun isin syli ei jostain syystä vain kelpaa. Tai kelpaa se silloin kun minä olen poissa kotoa (=näkyviltä), mutta auta armias jos Taika kuulee ääneni tai näkee vilauksenkin minusta, alkaa huuto. Lisäksi kun sylikään ei sellaisenaan riitä. Sylissä on saatava heti uutta ohjelmaa ja tekemistä, kuroteltava kaikkeen mahdolliseen ympäröivään. Sitten kun vauvan taas laskee hetkeksi leikkimatolle (jotta hän pääsisi kunnolla leikkimään kurottelemillaan leluilla) huuto alkaa taas.

Juuri eilen puhuttiin Mikon kanssa miten erilaista on kun minä olen Taikan kanssa kaksin kotona verrattuna siihen kun Mikko on hänen kanssaan kaksin kotona. Mikko pääsee vapaasti tekemään mitä tykkää, kunhan välillä vilkaisee lattialle Taikan leikkivän yhä kiltisti. Minun kohdallani taas Taika vaatii huomiota ja syliä koko ajan. On tietysti todella ihanaa tietää minun olevan hänelle tärkeä, mutta hei joku raja pliis! T_T'

Uskon tämän helpottavan heti kun neiti oppii ryömimään ja konttaamaan, mutta vaikeaahan se on oppia jos ei suostu edes harjoittelemaan.

Raskaita aikoja, mutta onneksi saan edes nukkua öisin.<3 Hyvillä yöunilla jaksaa mitä vaan ja niitä oppii arvostamaan vasta kun ne menettää. Eilen puolenyön aikaan Taika heräsi odottamattomasti, eikä kahdesta nukutuksesta huolimatta meinannut nukahtaa uudestaan. Annoin maitoa ja nukutin kolmannen kerran. Laitoin pinnasänkyyn ja menin makuulle. Viisi minuuttia rauhaa, kunnes rääkäisy.

GRÄÄÄÄÄ!

Eiiihh, nyt se taas heräsi! Noh, odottelen hetken ja menen... 


Hiljaista. Viisi minuuttia, kymmenen minuuttia.

Huh, sittenkin nukahti taas! Aaaah kiitos kiitos kiitos<3