Muutama viikko sitten tuttavapariskuntamme kutsui meidät häihinsä. Juhlat päätettiin järestää nopealla aikataululla ja meidät pyydettiin esiintymään niihin vajaan kuukauden päästä. Ensi reaktio oli tietysti "Oii voi että, onneksi olkoon! Tullaan tullaan!" kunnes parin päivän päästä lupaus nostatti minussa paniikin.
Mietin asiaa useasta näkökulmasta, pohtien miten moni juttu sittenkin estää meitä soittamasta isoissa tilaisuuksissa. Ensinnäkin, meillä ei ole tarvittavia äänentoistolaitteita; esiintymis-mikrofoneja (laulu- ja kitara-), telineitä tai kaijuttimia. Toiseksi emme omista kunnollista akustiseen keikkailuun soveltuvaa kitaraa (se jota ollaan joskus synttäreillä käytetty on äitini lainaama), joka on duo:n vuoksi melko tärkeässä asemassa. Kolmanneksi ei olla soitettu yhdessä aikoihin eikä meillä ole mitään omaa soittolistaa jonka voisi esittää aina tarpeen tullen. Ja neljänneksi, meillä ei yksinkertaisesti ole tässä elämäntilanteessa yhtään ylimääräistä aikaa harjoittelemiselle. Mietittiin moneen kertaan voitaisiinko mitenkään saada hääkeikkaa toimimaan, mutta päädyttiin kerta toisensa jälkeen kaiken edellämainitun korjaamisen olevan niin lyhyessä ajassa meille täysin mahdotonta.
Ikävä kyllä jouduimme lopulta perumaan esiintymisemme.
Yhdessä harjoitteleminen on aina ollut meille vähän sellaista puolitosissaan "pelleilemistä", kokeilemalla vähän milloin mitäkin mieleen tulleita juttuja satunnaisin ajoin. Tänäpäivänä yhteinen aika on TODELLA kortilla ja vauvaperheenä treenaaminen ei ymmärrettävistä syistä onnistu koska vaan, etenkään silloin kun Taika nukkuu ja meillä on muka-vapaata. Mikon raskas vuorotyö aiheuttaa molemmille hankaluuksia, emmekä voi siksi aikatauluttaa elämäämme säännölliseksi. Vapaapäiviä on vaihtelevina aikoina, ja kun sellaisia tulee ne bookataan täyteen tekemistä, sukuloimista tai pakollisten asioiden hoitoa. Kun saamme joskus hoitoapua eri kaupungissa asuvilta vanhemmiltamme, pyrimme käyttämään vapaat hetket ystävien näkemiseen. Pyydämmekin lapsenvahteja apuun lähes poikkeuksetta vain jos meidät kutsutaan tai ollaan itse järjestämässä kaveriporukalle yömyöhään kestäviä pippaloita. Ihan kahdenkeskeistä aikaa meillä ei Mikon kanssa siis juurikaan ole.
Ostimme pari vuotta sitten joululahjarahoilla omaksi pitkään havittelemamme nauhoitusmikrofonin. Sillä ollaan nauhoitettu muutamat hassut kappaleet (joista pari täällä :D), mutta muuten se on kiltisti odotellut hyllyssä parempia aikoja...
Yhteinen musisointi aiheuttaa pariskunnille (ainakin meille) myös usein väistämättömiä erimielisyyksiä, sillä läheiselle ihmiselle on helppo sanoa päin naamaa miten asiat omasta mielestä rehellisesti ovat. Harjoitusten jälkeen toista ei pääse "pakoon", vaan riidan tullen aihe jatkuu ruokapöydässä ja nukkumaan mennessä. Joskus kun tappelimme jostain biisistä oikein toden teolla, päätimme jopa jättävämme yhteissoitot kokonaan. Emme halunneet vaarantaa parisuhdettamme siksi että kumpikin vain sattuu olemaan melko tietoinen musikaalisista visioistaan ja omaavan niissä perfektionistisen ja joustamattoman linjan tehdä lopputuloksesta mielikuvaansa noudattaen "just eikä melkein".
Yhteisten harjoittelujen kokonaan lopettamisen -päätös oli arvatenkin hieman impulsiivinen, eikä olekaan onneksi pitänyt. Ollaan kyllä soiteltu myös sen jälkeen, mutta tietynlaisella varovaisuudella innostumatta asiasta liikaa. Myönnän musiikin teon ja harrastamisen olevan helpompaa kun partnerina on joku muu kuin oma puoliso. :'D Oltuani erinäisissä bändeissä ja yhtyeissä harjoitteleminen oli samoin selkeää, sillä treeneille oli varattu aina tietty aika, joka alkoi ja loppui säännöllisesti kerran viikossa. Jos musiikista syntyi kinaa, osapuolet saivat toisistaan taukoa ja pääsivät "viilentämään tunteensa" ennen seuraavia treenejä.
Noin kaksi vuotta sitten lopetin laulutuntini Palmgren-opistolla. Päätös tapahtui yksinkertaisista syistä. En kokenut saavani tunneista erityistä laulullista kehitystä, en jaksanut innostua opiston pakollisista laulutasojen suorittamisista (varsinkin kun olen jo suorittanut elämässäni molemmat laulun perustasot) ja viimeisempänä muttei vähäisempänä, en viihtynyt enää opiston pakollisessa bändissä. Pidin ja pidän kyllä yhä laulamisesta, mutta väkinäinen ja ohjattu bänditoiminta tai itseään toistavat laulutunnit eivät vain olleet enää minua varten.
Haluaisin soittaa bändissä osallistumalla itse bändin muodostumiseen sekä jäsenten ja biisien valintaan. Olisin myös kiinnostunut luomaan omia biisejä (tai työstämään jonkun muun bändiläisen itse tekemiä kappaleita), eikä harjoitella "äkkiä nyt jotain" -tyyppisesti satunnaisia mieleen juolahtaneita covereita seuraavaksi dead line:ksi.
Olisi myös enemmän kuin suotavaa bändin jäsenillä olevan selkeä yhteinen linjaus musiikin tyylistä tai edes suunnilleen yhteneväinen musiikkimaku. Samoin motivaatio, asenne ja tavoitteet bänditoimintaa kohtaan olisvat hyvä olla selkeät ja samanlaiset kaikilla. Opiston bändissä oli toki mukavia ihmisiä, joiden kanssa olisin hyvin voinut jatkaa musiikin tekemistä tulevaisuudessakin, mutta monen lähtökohdat musiikin ja bändin suhteen poikkesivat toisistaan vahvasti. Eikä näitä kaikkia toivomiani asioita tietenkään voi edes vaatia tai odottaa väkinäisesti teetetyltä kokoonpanolta, jolla on tietty opiston nimeämä ohjaaja ja jonka päälimmäinen tarkoitus on harjoitella bändinä olemista ja yhdessä soittamista.
Pari päivää sitten ystävä kysyi minulta olenko suunnitellut jatkavani musiikin, etenkin laulun, harrastamista, hankkiutua bändiin ja/tai ottaa Turussa laulutunteja. Vastaukseni oli etten tiedä. Totuus on, etten ole juurikaan ehtinyt edes ajattelemaan koko asiaa, eläessäni jo valmiiksi melko hulinaista arkea. Tällä hetkellä ainoa "oikea" harrastukseni on kuntosalilla ja jumpissa käyminen, eikä sillekään tunnu riittävän niin paljoa aikaa kuin toivoisin. Kuntoilu onkin uusin villitykseni ainakin siihen saakka kun saan kroppani ensiteen kuntoon, jolloin pääsen taas hurahtamaan johonkin muuhun. Ehkä seuraavaksi vuorossa on taas musiikki?
Toivoisin kyllä pääseväni vielä joskus harjoittamaan laulutaitojani bändissä ja nauhoittamaan lisää biisejä! Olisi myös sikasiistiä kehittyä Mikon kanssa duona ja saada homman pyörimään kivuttomasti, tinkimättä yhteisestä perheajasta ja tuhlaamatta siihen kaikkea vapaa-aikaamme. Olisin samoin kiinnostunut hankkimaan talouteemme lisää erinäisiä soittimia ja oppia soittamaan niitä! Ikuinen intohimoni on tehdä musiikkia käyttäen apuna kaikkia erikoisia huiluja, rumpuja, helistimiä sun muita välineitä joilla mielikuvitustaan rajana pitäen vain kykenee tuottamaan musiikkia! 8) (Esimerkiksi näin Pomplamoose:n tavoin.) Myös laulun äänittäminen useita ääniraitoja samanaikaisesti käyttäen, luoden "kuoromaisen" illuusion kiinnostaa. Itsetehdyn musan lisäksi myös erilaisten covereiden sovittaminen uudenlaisiksi versioiksi olisi jännää! (Tässä samaisen yhtyeen esimerkki tästä.) Musiikin rajattomuus kiehtoo ja haluaisinkin vielä joskus leikitellä sillä oikein sydämeni kyllyydestä kyllästymiseen saakka.
Kyllä vielä joskus - on hyvin kiteytetty ajatukseni tulevaisuudestani musiikin saralla.
Postaksen kuvamateriaali on peräisin satunnaisilta lauluesiintymisiltäni eri vuosina. Tässä linkki, josta pääsee tsekkaamaan opisto-bändimme viimeinen yhteinen keikka Valimolla keväällä 2013.
Mietin asiaa useasta näkökulmasta, pohtien miten moni juttu sittenkin estää meitä soittamasta isoissa tilaisuuksissa. Ensinnäkin, meillä ei ole tarvittavia äänentoistolaitteita; esiintymis-mikrofoneja (laulu- ja kitara-), telineitä tai kaijuttimia. Toiseksi emme omista kunnollista akustiseen keikkailuun soveltuvaa kitaraa (se jota ollaan joskus synttäreillä käytetty on äitini lainaama), joka on duo:n vuoksi melko tärkeässä asemassa. Kolmanneksi ei olla soitettu yhdessä aikoihin eikä meillä ole mitään omaa soittolistaa jonka voisi esittää aina tarpeen tullen. Ja neljänneksi, meillä ei yksinkertaisesti ole tässä elämäntilanteessa yhtään ylimääräistä aikaa harjoittelemiselle. Mietittiin moneen kertaan voitaisiinko mitenkään saada hääkeikkaa toimimaan, mutta päädyttiin kerta toisensa jälkeen kaiken edellämainitun korjaamisen olevan niin lyhyessä ajassa meille täysin mahdotonta.
Ikävä kyllä jouduimme lopulta perumaan esiintymisemme.
Yhdessä harjoitteleminen on aina ollut meille vähän sellaista puolitosissaan "pelleilemistä", kokeilemalla vähän milloin mitäkin mieleen tulleita juttuja satunnaisin ajoin. Tänäpäivänä yhteinen aika on TODELLA kortilla ja vauvaperheenä treenaaminen ei ymmärrettävistä syistä onnistu koska vaan, etenkään silloin kun Taika nukkuu ja meillä on muka-vapaata. Mikon raskas vuorotyö aiheuttaa molemmille hankaluuksia, emmekä voi siksi aikatauluttaa elämäämme säännölliseksi. Vapaapäiviä on vaihtelevina aikoina, ja kun sellaisia tulee ne bookataan täyteen tekemistä, sukuloimista tai pakollisten asioiden hoitoa. Kun saamme joskus hoitoapua eri kaupungissa asuvilta vanhemmiltamme, pyrimme käyttämään vapaat hetket ystävien näkemiseen. Pyydämmekin lapsenvahteja apuun lähes poikkeuksetta vain jos meidät kutsutaan tai ollaan itse järjestämässä kaveriporukalle yömyöhään kestäviä pippaloita. Ihan kahdenkeskeistä aikaa meillä ei Mikon kanssa siis juurikaan ole.
Yhteinen musisointi aiheuttaa pariskunnille (ainakin meille) myös usein väistämättömiä erimielisyyksiä, sillä läheiselle ihmiselle on helppo sanoa päin naamaa miten asiat omasta mielestä rehellisesti ovat. Harjoitusten jälkeen toista ei pääse "pakoon", vaan riidan tullen aihe jatkuu ruokapöydässä ja nukkumaan mennessä. Joskus kun tappelimme jostain biisistä oikein toden teolla, päätimme jopa jättävämme yhteissoitot kokonaan. Emme halunneet vaarantaa parisuhdettamme siksi että kumpikin vain sattuu olemaan melko tietoinen musikaalisista visioistaan ja omaavan niissä perfektionistisen ja joustamattoman linjan tehdä lopputuloksesta mielikuvaansa noudattaen "just eikä melkein".
Yhteisten harjoittelujen kokonaan lopettamisen -päätös oli arvatenkin hieman impulsiivinen, eikä olekaan onneksi pitänyt. Ollaan kyllä soiteltu myös sen jälkeen, mutta tietynlaisella varovaisuudella innostumatta asiasta liikaa. Myönnän musiikin teon ja harrastamisen olevan helpompaa kun partnerina on joku muu kuin oma puoliso. :'D Oltuani erinäisissä bändeissä ja yhtyeissä harjoitteleminen oli samoin selkeää, sillä treeneille oli varattu aina tietty aika, joka alkoi ja loppui säännöllisesti kerran viikossa. Jos musiikista syntyi kinaa, osapuolet saivat toisistaan taukoa ja pääsivät "viilentämään tunteensa" ennen seuraavia treenejä.
Noin kaksi vuotta sitten lopetin laulutuntini Palmgren-opistolla. Päätös tapahtui yksinkertaisista syistä. En kokenut saavani tunneista erityistä laulullista kehitystä, en jaksanut innostua opiston pakollisista laulutasojen suorittamisista (varsinkin kun olen jo suorittanut elämässäni molemmat laulun perustasot) ja viimeisempänä muttei vähäisempänä, en viihtynyt enää opiston pakollisessa bändissä. Pidin ja pidän kyllä yhä laulamisesta, mutta väkinäinen ja ohjattu bänditoiminta tai itseään toistavat laulutunnit eivät vain olleet enää minua varten.
Haluaisin soittaa bändissä osallistumalla itse bändin muodostumiseen sekä jäsenten ja biisien valintaan. Olisin myös kiinnostunut luomaan omia biisejä (tai työstämään jonkun muun bändiläisen itse tekemiä kappaleita), eikä harjoitella "äkkiä nyt jotain" -tyyppisesti satunnaisia mieleen juolahtaneita covereita seuraavaksi dead line:ksi.
Olisi myös enemmän kuin suotavaa bändin jäsenillä olevan selkeä yhteinen linjaus musiikin tyylistä tai edes suunnilleen yhteneväinen musiikkimaku. Samoin motivaatio, asenne ja tavoitteet bänditoimintaa kohtaan olisvat hyvä olla selkeät ja samanlaiset kaikilla. Opiston bändissä oli toki mukavia ihmisiä, joiden kanssa olisin hyvin voinut jatkaa musiikin tekemistä tulevaisuudessakin, mutta monen lähtökohdat musiikin ja bändin suhteen poikkesivat toisistaan vahvasti. Eikä näitä kaikkia toivomiani asioita tietenkään voi edes vaatia tai odottaa väkinäisesti teetetyltä kokoonpanolta, jolla on tietty opiston nimeämä ohjaaja ja jonka päälimmäinen tarkoitus on harjoitella bändinä olemista ja yhdessä soittamista.
Pari päivää sitten ystävä kysyi minulta olenko suunnitellut jatkavani musiikin, etenkin laulun, harrastamista, hankkiutua bändiin ja/tai ottaa Turussa laulutunteja. Vastaukseni oli etten tiedä. Totuus on, etten ole juurikaan ehtinyt edes ajattelemaan koko asiaa, eläessäni jo valmiiksi melko hulinaista arkea. Tällä hetkellä ainoa "oikea" harrastukseni on kuntosalilla ja jumpissa käyminen, eikä sillekään tunnu riittävän niin paljoa aikaa kuin toivoisin. Kuntoilu onkin uusin villitykseni ainakin siihen saakka kun saan kroppani ensiteen kuntoon, jolloin pääsen taas hurahtamaan johonkin muuhun. Ehkä seuraavaksi vuorossa on taas musiikki?
Toivoisin kyllä pääseväni vielä joskus harjoittamaan laulutaitojani bändissä ja nauhoittamaan lisää biisejä! Olisi myös sikasiistiä kehittyä Mikon kanssa duona ja saada homman pyörimään kivuttomasti, tinkimättä yhteisestä perheajasta ja tuhlaamatta siihen kaikkea vapaa-aikaamme. Olisin samoin kiinnostunut hankkimaan talouteemme lisää erinäisiä soittimia ja oppia soittamaan niitä! Ikuinen intohimoni on tehdä musiikkia käyttäen apuna kaikkia erikoisia huiluja, rumpuja, helistimiä sun muita välineitä joilla mielikuvitustaan rajana pitäen vain kykenee tuottamaan musiikkia! 8) (Esimerkiksi näin Pomplamoose:n tavoin.) Myös laulun äänittäminen useita ääniraitoja samanaikaisesti käyttäen, luoden "kuoromaisen" illuusion kiinnostaa. Itsetehdyn musan lisäksi myös erilaisten covereiden sovittaminen uudenlaisiksi versioiksi olisi jännää! (Tässä samaisen yhtyeen esimerkki tästä.) Musiikin rajattomuus kiehtoo ja haluaisinkin vielä joskus leikitellä sillä oikein sydämeni kyllyydestä kyllästymiseen saakka.
Kyllä vielä joskus - on hyvin kiteytetty ajatukseni tulevaisuudestani musiikin saralla.
Postaksen kuvamateriaali on peräisin satunnaisilta lauluesiintymisiltäni eri vuosina. Tässä linkki, josta pääsee tsekkaamaan opisto-bändimme viimeinen yhteinen keikka Valimolla keväällä 2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti