Kaksi Minää

Heipä hei jälleen. Tuntuu että hankkimani instagramin myötä blogiin päätyy enää ainoastaan asukuvia, sillä kaikki arjen pikkuasiat tallentuvat instaan. Haittaako se? No tavallaan, koska tykkäsin siitä että täällä palstalla säilyy se helposti lähestyttävä jokapäiväinen perusmeininki. Tuntuu että blogista tulee yhä pinnallisempi ja etäisempi, vaikka vielä jokunen vuosi sitten tänne sai tulla purkamaan ajatuksiaan vapaamuotoisen päiväkirjan lailla. Mitä on tapahtunut?

Hassua, miten ennen pidin rehellisyyttä ja avoimuutta tärkeimpänä elämän perustana, kun taas nykyisin huomaan muuttuvani päivä päivältä yhä yksityisemmälksi ihmiseksi. En halua keskustella ja jakaa muille kaikkia ajatuksiani ja ongelmiani enkä osaa sanoa suoraan miltä minusta milloinkin tuntuu. Tarvitsen nykyisin aina sen tietynlaisen mielentilan, jotta vakavimmista tai syvällisimmistä asioista keskusteleminen tuntuisi luontevalta tai muuten hyvältä. Nyt kun kirjoitan näitä juttuja sanoiksi, kuulostaisi pahasti siltä että olisin jollain lailla menettänyt itsevarmuuteni. En kuitenkaan usko että se johtuisi siitäkään... Ehkä olen vain hieman kadottanut itseäni? Sellainen fiilis minulla kun on lähiaikoina vähän ollut..

Tekisi tavallaan mieli puhua kaikki kertynyt sisältö esille ja päästää pato kunnolla tulvimaan yli laitojen. Samalla kuitenkin kaipaan rauhaa ja omaa tilaa. En halua päästää muita iholle sellaisten asioiden kanssa, joista en vielä itsekään tiedä mitä ajatella. Varsinkin kun niitä aihealueita tuntuu olevan kertynyt harvinaisen paljon.

Paita-H&M, Hame-H&M, Saappaat-H&M, Hattu-Lindex, Vyö-Seppälä

Olen myös miettinyt saattaisivatko murehtimiseni johtua (niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin) ihan vain jostain perinteisestä syysmasennuksesta? En ole oikein koskaan uskonut sellaiseen, mutta mitä jos se voisikin pitää kohdallani tällä kertaa paikkansa? Olen tosin muutenkin hieman melankoliaan taipuvaista sorttia ja saatan ajoittain saada masentuneisuuden kaltaisia mielentiloja, jotka voivat pahimmillaan kestää yhtenevänä jaksona muutaman kuukauden putkeen. Pienempiä, päivän-kaksi, mittaisia kausia tulee ja menee aina silloin tällöin, mutta viimeisin pitempi sellainen tuli vielä joskus Porissa asuessani. Se kesti ainakin reilun kuukauden ja se oli paha.

Muistan miten mikään ei tuntunut miltään, missään ei ollut mitään järkeä ja kaikki oli suoraan sanoen perseestä. Halusin lopettaa koulun, erota parisuhteesta ja muuttaa omilleni. Mikään ei kiinnostanut ja tuntui että se "normaali minä" oli jonkinlainen valheellinen ja teeskentelevä versio itsestäni, sillä oikea minä oli sillä hetkellä aivan päinvastainen henkilö. Tuntui hullulta ajatella että olisin innostunut jostakin asiasta täysillä ja pienimmänkin vastoinkäymisen myötä saatoin saada järkyttävän raivokohtauksen. Ei se niin kamala tai vakava ollut, että olisin tarvinnut psykiatrista hoitoa, mutta aika karu aika kuitenkin.

Kun kyseinen kausi vihdoin loppui, elämä sai aivan uudet värit! Tuntui kuin joku olisi kiskaissut päältäni sumuisen suruverhon ja päästänyt mieleni huoneet täyttymään kauniista luonnonvalosta. Oli kaksi selkeää minää, silloin ja nyt. Ihan kuin minussa eläisi kaksi eri persoonaa, joista toinen pysyttelee suurimman osan ajasta piilossa, syrjimmissä nurkissa joihin aurinko ei paista. (heheh)

Tällä hetkellä ei ainakaan toistaiseksi vaikuttaisi siltä, että tämä lievä alakuloisuuteni olisi jatkumassa erityisen pitkäksi aikaa. Vaikka mistäs sitä tosin tietää... Ihmisten seurassa osaan yleensä skarpata itseni sosiaaliseksi, ja olenkin miettinyt pitäisikö sitä vain yrittää harrastaa nyt enemmän. Toisaalta tiedän, että alamäen jälkeen tulee taas ylämäki ja sateen jälkeen pouta sää.



Viime viikon loppu oli minulle melko toiminnallista ( sekä huippuhauskaa!) aikaa. :) Torstaina menimme kavereiden kanssa Pokemon-aiheisiin opiskelijabileisiin, ja voi että miten kaipasinkaan sitä rempseää ja nuorekasta hälämölöintiä! >.< Tuntuu, etten ole vieläkään saanut tarpeeksi elää sitä kuuluisaa opiskelijaelämää, ja koitankin toteuttaa kaipuutani pikkuhiljaa, hoitovapaalta käsin, tämän kaltaisten opiskelijapippaloiden merkeissä. Koen jännällä tavalla yhä kuuluvani joukkoon, vaikka en tällä hetkellä olekaan virallisesti opiskelija (ja vaikka parhaat meiningit olivatkin etkoilla ja baariin jonottaessa, hihi).

Perjantaina taas kotini täyttyi ihanista ystävistä ja oli äärimmäisen kivaa viettää pitkästä aikaa yhteisiä hetkiä rennosti pelaten konsoli- ja seurapelejä, sekä syöden epäterveellisiä herkkuja ja juoden päälle hieman siideriä. Lauantaina taas jatkettiin seurustelua hitaalla aamupalalla, siirtyen lautapelailuun ja päätyen illasta Morrison's:iin kymmenen euron herkkuburgereille isolla porukalla.<3 Sunnuntaina haettiin Taikis hoidosta sekä nautittiin herkullisia tarjottuja pöydän antimia. n_n Ei yhtään hullumpi viikonloppu, vaikka näiden kivojen tapahtumien väleihin mahtuikin myös niitä synkempiä hetkiä...


Sellaisia syvällisempiä tarinoita tällä kertaa. Oletteko te kokeneet tai huomanneet itsessäni minun kaltaisia "masennus"kausia? Miten olette päässeet niistä eroon?