Hyvää kesän ensimmäistä päivää

Oltiin lauantaina serkkutyttöni valmistujaisissa sekä piipahdettiin perjantaina kaverilla onnittelemassa tätkin pitkään odotetun valkolakin johdosta. Nyt kun juhlinnat ovat takana päin ja on aika palata takaisin arkeen, tuntuu oudolta ja hieman jopa tyhjältä. (Jälkimmäinen tosin saattaa johtua kokeilemani 5:2 -dieetin paastoilun aiheuttamana, heh.) Ehkä kyseessä ei ole juhlien jälkeinen masis, vaan enemmänkin sellainen jännä kesän odotus? Tai oikeastaan sen puuttuminen.

Tiedättehän kun aina koululaisena lukukauden päättyessä puhkuaa intoa ja energiaa? Jotain uutta ja jännää on alkamassa ja kesän helteiden tuulet kutsuvat mukaansa pirskahtelevaan tanssiin! Tai jotain... Minulla kesät ovat tosin yläasteajoista saakka olleet järkyttävän työntäytteisiä, kunnes viime kesänä odotin jotain muuta. Vauvaa.

Tänä kesänä mikään ei ole muuttumassa. Minä olen ja pysyn hoitovapaalla, ja elämäni jatkuu oikeastaan tismalleen samanlaisena kuin kaikki edeltävät kuukaudet koko viimeisen vuoden ajan. Viikonlopun juhlahumun sumentamana aloin hetkellisesti elää noiden muiden opiskelijoiden mukana, odottaen muutosta ja uusia kujeita. Totuus kun on se, että olen kuin olenkin (kaikesta ihanuudesta huolimatta) hieman tylsistynyt tähän kotiäitiyteen. En olisi oikeastaan edes uskonut alkavani haikailla koulun penkistä ennen kuin tyttäreni on täyttänyt edes vuotta. Olenhan aina ollut sitä mieltä että haluan hoitaa lastani itse ainakin ensimmäisten parin vuoden ajan.

Asia ei myöskään ole niin yksinkertainen. Minä kun en vaan voi palata opiskelujen pariin heti kun haluan. Ensinnäkin, en edelleenkään halua pistää lastani kokopäivä-hoitoon vielä näin pienenä, kun hän tarvitsee vielä melko paljon henkilökohtaista huomiota ja apua monessa asiassa. Toiseksi, opinnoistani on jäljellä enää oppari sekä kolme viimeistä harjoittelujaksoa, mikä tarkoittaisi sekä minun että Mikon joutuvan tekemään yhtä aikaisesti vuorotyötä. Tämän myötä jouduttaisiin hakea Taikalle päiväkotia, joka olisi auki aamusta iltaan emmekä sen lisäksi saisi viettää pienen tyttömme kanssa kuin äärimmäisen vähän yhteistä perheaikaa. Olisi myös kamalan surullista hakea lapsi hoidosta ja kuulla vierailta tädeiltä miten tämä on oppinut sanomaan uuden sanan tai syönyt ensimmäistä kertaa haarukalla.

En halua luopua tyttäreni ensimmäisistä vuosista ja siitä huolimatta  odotan elämältäni jo seuraavaa kalenteriluukkua avattavaksi. Toivon saavani pysyä paikoillani ikuisesti ja samalla palan halusta pinkaista juoksuun kohti uusia jännittäviä seikkailuja! Miksi pitää olla niin ristiriitainen ihminen? Taas kerran...